8

Shaputuan oli tyhjä. Pimeys laskeutui sinne jälleen, kun Mattuis seurasi äitiään sisään ja käänsi pitkän soikeamuotoisen seremoniakodan ovinahan jäljessään kiinni.

Tulisijassa ei palanut valkea, joten vain kapea valojuova pilkotti korkean harjan savuläpästä. Ruohomatto rapisi askelten alla, kun Valkoinen nainen käveli syvemmälle kotaan, joka muistutti muodoltaan kovakuoriaisen kuorta. Pajunoksista ja ruohoista punotun maton päälle oli aseteltu pehmeitä peuranturkkeja ja karkea karhuntalja.

Valkoinen nainen otti varovasti esiin koivuntuohesta tehdyn suuren korin, jonka peitti oksista punottu kansi. Hän nosti kannen alta esiin pienemmän tuohivasun, jonka tiukasti istuva kansi oli niin ikään tuohesta: kannen pintaan oli pureskeltu kauniita kulmikkaita kuvioita. Mattuis tiesi, että tämän työn takia heimon naisten hampaat kiilsivät puhtaina ja valkoisina. Sitten Valkoinen nainen kääntyi katsomaan vasu kädessään poikaansa, tyytyväisenä kuin tästä olisi kasvanut komea katsella, ja sanoi:

– Riisu kaapusi, jotta näen kipeän käsivartesi.

Mattuis irrotti nahkaisen vyön, joka piteli hänen pään yli olkapäille heittämäänsä pitkää turkisvaatetta. Sen karvapuoli lämmitti ihoa ja nahkainen ulkopuoli oli hierottu punaisella okralla, kuten kaikki auringon alla: iho, työkalut, aseet ja korut.

Valkoinen nainen katseli ylpeänä poikaansa, mutta jaksoi yhä mielessään ihmetellä punanahkojen tapaa, joka sitoi beothukit yhteen maansa ja heimokuntansa kanssa. Vaikka hän kantoi itsekin ihossaan punaista okraa, hän tunsi sen erilliseksi itsestään: hän muisti yhä oman kansansa, eikä tuo tieto katoaisi edes paksun okrakerroksen alle.

He olivat jälleen kaksin ja suojassa. Valkoinen nainen tahtoi jakaa poikansa kanssa hetken ja jatkoi esi-isiensä kielellä. Hän kysyi hiljaa:

– Mattuis, muistatko sinä, mistä nimesi tulee?

Poika, josta oli tullut voimakas mies, veti turkiskaavun päältään. Valkoinen nainen vastusti halua auttaa, sillä mies ei ollut enää lapsi hänen rinnoillaan. Hänen oli oikeastaan vaikea ajatella, että suureksi ja voimakkaaksi kasvanut harteikas mies oli todella sama poikanen, jota hän oli kantanut kerran kapaloituna hupussaan. Kun Mattuis irrotti irtohihat, joita yhdisti selän takana kulkeva nauha, Valkoinen nainen näki lihaksikkaat käsivarret. Ne hohkasivat punaisina. Näytti siltä kuin kuivunut veri olisi peittänyt ihoa.

Mattuisin pitkät mustat hiukset olivat suorat ja kiiltävät. Ne ulottuivat lähes vyötärölle, kuten täysi-ikäisellä miehellä pitikin. Hän ei ollut vielä ansainnut uroteoilla koristeita, mutta se olisi vain ajan kysymys. Valkoinen nainen tiesi, että ennen pitkää sulat koristaisivat myös Mattuisin hiuksia. Useat.

Poika oli komea, mutta tuskin vielä ymmärsi, miltä näytti naisten silmissä.

Mattuis laski vaatteensa ruohomatolle ja kävi polvilleen naisen eteen. Hänen äänensä oli vain hieman epävarma, kun hän tapaili valaan kansan sanoja ja vastasi:

– Tiedän, että nimeni merkitsee työkalua, joka iskee lujaa kuin nuija.

Valkoinen nainen nyökkäsi. Hän tarttui poikansa terveeseen käsivarteen.

Se oli voimakas ja lihaksikas, mutta samalla harkitseva. Hänen poikansa oli perinyt isänsä heimon mustat hiukset ja tummat silmät, karvattoman rinnan ja vaskenhohtoisen ihon. Mattuisilla oli myös isänsä jylhät poskipäät, täyteläiset huulet ja suora nenänvarsi… mutta jossain miehen ulkomuodossa näkyi myös häivähdys äidin sukua. Voimakkaan leuan kaaressa, kenties? Ellei siinä, niin ainakin hänen leveissä hartioissaan ja pituudessaan.

Valkoinen nainen ei ollut suuri, mutta hänen sukunsa miehet olivat – ja heidän laillaan Mattuis oli myös väkevä ja nopea liikkeissään. Hän oli perinyt kaiken hyvän heiltä molemmilta. Jos hänen äitinsä olisi kuulunut verisitein heimoon, kaikki olisi ollut täydellistä.

Valkoinen nainen tunsi ylpeyttä ja myötätuntoa, mutta hän halusi antaa pojalleen vielä enemmän.

– Sinun nimesi merkitsee vasaraa. Työkalun voima tulee kuitenkin sitä heiluttavasta käsivarresta ja tahdosta. Henget antoivat sinulle nimesi paitsi voimasi, myös mielenlujuutesi tähden.

Valkoinen nainen näki oudon ilmeen häivähtävän poikansa kasvoilla. Mitä se oli? Hänen sormensa tutkivat Mattuisin kipeää käsivartta ja tunnistivat olkapään lähellä kuuman kohdan. Mattuis värähti, kun siitä puristi. Oliko katse ollut salattua kipua… vai jotain muuta?

Valkoinen nainen kurotti kätensä uudelleen tuohikoriin ja nosti sieltä toisen pienen tummanpunaiseksi värjätyn kaarnavasun. Esine tuntui viileältä kättä vasten. Hän avasi kannen ja työnsi sormensa kylmään punaiseen saveen.

Pehmeään maahan oli sekoitettu öljyä, vihreää tuoretta minttua ja miedosti tuoksuvaa karjalanruusua, joka kukki myös täällä ja muistutti häntä kaukaisesta kotimaasta. Lisäksi hän oli löytänyt seokseen tuoksun vahvistukseksi ruusujuurta.

Okra haisi enää miedosti puolen vuodenkierron jälkeen. Hän kauhaisi voidetta kämmenelleen ja levitti varovasti kipeälle iholle.

– Anna tämän vaikuttaa iltaan ja tule sitten takaisin. Kiehautan kuivia lumpeenkukkia ja annan niiden lämmön lievittää kipua. Vaikka käsivartesi on pian kunnossa, käytä siihen saakka vain toista kättäsi työhön.

Mattuis ei vastustellut, mutta Valkoinen nainen näki, että hänen poikansa katse oli kiinnittynyt pieneen vasuun, joka odotti maassa heidän välissään.

Oliko tullut aika jakaa kaikki tieto, jonka hän oli tähän asti salannut…? Ehkäpä niin – tai ainakin uusi tieto veisi huomion kivusta.

Valkoinen nainen hieroi viimeiset savenrippeet käsivarteen ja sanoi:

– Ota tuo vasu. Sen sisällä on jotain, mikä muistuttaa sinua esi-isiesi voimasta ja taidosta.

Mattuis ei viivytellyt vaan ojensi kätensä ja tarttui vasuun. Se katosi kokonaan hänen kämmenelleen, kun hän avasi sen kannen. Valkoinen nainen tunsi vatsanpohjassaan pienen heikotuksen, kun poika tarttui sisältöön ja nosti vasusta kapean nahkaisen nauhan. Siitä roikkui pieni rautavasara ja valkea helmi.

Mattuis nosti tumman rasvasta kiiltelevän korun silmiensä tasolle ja savuaukosta pilkottava valo sai rautaisen esineen säihkymään. Se pyöri hitaasti remminsä ympäri.

Valkoinen nainen sanoi karhealla äänellä:

– Tämä kuului isoisällesi Haakonille. Se on hänen jumalansa Thorin työkalu, rautavasara. Hän iskee sillä taivaankantta niin että salamat iskevät maahan. Se on valaan kansan taikaa.

Mattuis katseli korua ihmeissään, kunnes kohtasi äitinsä katseen ja kysyi pohtien:

­– …Thor, taisteleeko hän Ukkoslinnun kanssa?

Valkoinen nainen ravisti päätään ja sanoi:

– Ei, hän on Ukkoslinnun veli. Valaan kansa, sinun isoisäsi väki, kutsuu Ukkoslintua nimellä Loki. Hän voi ottaa linnun tai minkä tahansa eläimen muodon, kuin myös Pohjolan Louhi-noita.

Muistot kumpusivat mielen syövereistä. Hetken Valkoinen nainen mietti, oliko hän kertonut liikaa? Mutta Mattuis ei tuntunut ahdistuneen siitä, että hän oli raottanut menneisyytensä salaisuutta.

Sen sijaan poika katsoi häntä silmiin ja puhui entistä varmemmin tuntemattomien esi-isiensä kielellä – aivan kuin se olisi viimein tuntunut todelliselta hänellekin:

– Kun asuit valaskansan luona, he eivät kutsuneet sinua Valkoiseksi naiseksi… eiväthän?

Valkoinen nainen tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän. Poika oli viisas ja näki asioita, joita toiset eivät huomanneet.

Hän antoi katseensa kiertää hämärän, laakean juhlakodan ympäri. Hiljaiset istuinsijat, kuohkeaksi kammatut turkikset ja taidokkaasti puusta ja tuohesta taitellut koristeelliset tukipuut huokuivat vieraiden, mutta tutuksi tulleiden, tämän maan ­henkien läsnäoloa. Hän ei ollut aikoihin kutsunut oman kansansa esi-isiä saati jumalia. Valkoinen nainen tunsi yhtäkkiä kodan hiipuneesta hehkusta ja tuhkasta henkivän vihamielisyyden. Missä ikinä hän kulkikaan, henget olivat läsnä. He tiesivät. Henkiä ei rajoittanut aika tai paikka, sillä he kulkivat ilman, maan ja veden teitä.

Mitä esivanhemmat ajattelivat hänestä nyt? Valkoinen nainen oli jo kauan ajatellut itseään toisten käyttämällä nimellä, mutta oli hänellä omakin nimi ja synty.

Hän sulki vieraat henget mielestään ja kutsui pitkästä aikaa varovasti esivanhempiaan tulisijan tuhkasta. Kuulisivatko he häntä yhä auttavaisina? Vai olivatko jo kääntäneet selkänsä?

Valkoinen nainen päätti hyväksyä tulevan, poikansa vuoksi. Mattuisilla oli oikeus tuntea syntynsä kokonaan. Hän kohtasi poikansa odottavan katseen. Oli aika kertoa kaikki.

Valkoinen nainen avasi arkun, jonka oli sulkenut kauan sitten ja kertoi:

– Kun synnyin valaan kansan luona, äitini, suuri soturi, näki minussa heti tutun sielun. Hän tiesi, etten minä kuolisi kapaloissa, kuten sisareni, vaan eläisin sitkeästi talvesta toiseen. Hän pyysi silloin isäni sukuun kuuluvan tietäjän iskemään tulusta ja laulamaan nimiä. Minun tuohikehtoni laskettiin Rapolan tulisijan vierelle ja kun Arijoutsi Kaukomieli pääsi Auriin saakka, taula syttyi.

Mattuis kuunteli värähtämättä ja Valkoinen nainen jatkoi:

– Myöhemmin äitini lähetti minut kasvatiksi ja oppimaan parantajan taitoja suureen Euran pitäjään, serkkuni hoiviin. Siellä minua kutsuttiin nimellä Rapolan Auri, Kaukomielentytär. Väki kutsui minua sekä isoäitini Aurin että isäni Kaukomielen mukaan: olin saanut vanhan sieluni ja elämänsiemenen heiltä. Äidiltäni Tuulilta sain vahvan luonnon, jonka tähden myös merenjumala säästi minut myöhemmin, tänne saapuessani.

Kun Mattuis nyökkäsi, Valkoinen nainen tunsi huojennusta. Vaikka nimi oli outo hänen poikansa korvissa, poika hyväksyi sen. Hän ei ollut tehnyt väärin valmistellessaan Mattuisia kaiken mahdollisen varalle… ja jopa mahdottoman. Poika ei pelästynyt hänen puheitaan, eikä syöksynyt pois vihassa. Se tarkoitti, että Valkoinen nainen sai pitää haaveensa. Kuka saattoi tietää, mitä tulevaisuus toi?

Kauan sitten kauppiaat olivat uhmanneet merta laivoillaan – kuten myös mies, jonka vaimoksi hänet oli luvattu. Jumalat olivat kuitenkin tahtoneet muistuttaa heitä mahdistaan. Merivirta oli ottanut myrskyssä laivasta vallan. Se oli kuljettanut käärmeenkaulan kauas tutuilta reiteiltä, sakeaan sumuun, kunnes hän oli nähnyt ensi kertaa uuden maan – ja kaikki oli päättynyt vain alkaakseen uudelleen.

Hän tahtoi silti varoittaa poikaansa vanhasta mantereesta, jonka juuria tahrasi pyhän okran sijaan uhrien veri. Valkoinen nainen ikävöi toisinaan mennyttä, sukuaan ja kotipitäjäänsä, mutta kaikesta oli niin kauan aikaa. Ehkä ei ollut enää mitään kaivattavaa? Ehkä hänen sukunsa oli matkannut Tuonelaan.

Mutta täällä Mattuis odotti yhä. Valkoinen nainen sanoi ääneen:

– Sinä olet minun poikani, Itäisen maan lappalaisten ja Nordvegrin kuninkaiden sukua. Vaikka nuo nimet eivät merkitse sinulle mitään, poikani… voi tulla päivä, jolloin valaan kansa palaa.