10

Seuraavana aamuna juhlijat nukkuivat pitkään ja sikeästi, kylläisinä uhriruuasta. Freydís havahtui ensi kerran varhain, kun kuuli Thjodhildin noutavan lisää öljyä savilyhtyynsä. Hän katseli silmäripsiensä lomasta, kuinka nainen käveli hiljaa salissa, kumartui yhä lämpimän tulisijan ääreen, levitti maahan nahan ja keräsi siihen muutaman laakean kiven tuhkan keskeltä. Yö pienessä kivisessä kirkossa oli ollut varmasti koettelemus: rakennuksessa ei ollut omaa tulisijaa. Freydís oli kuitenkin varma, että Jyrkkärinteen emäntä oli varustanut vaatimattoman asumuksensa useilla turkiksilla – ja kenties oli ottanut vierelleen lampaankin lämmön lähteeksi. Vaikka osa Freydísistä ihaili naista hänen periaatteidensa vuoksi, Thjodhildin pyrkimykset tuntuivat vähäpätöisiltä ja typeriltä.

Kun väki viimein nousi jalkeille, oli puolisen aika. Tulisijaan herätettiin liekit ja joku avasi savuräppänän katonrajassa. Siitä kajasti valoa hämärään saliin. Aamuruoka oli jäänyt väliin, mutta orjat kantoivat sisälle pian tukevan kattauksen. Freydís näki sivusilmällä, kuinka ensimmäisten joukossa noussut Erik laskeskeli tarjottavia. Miehen ilme oli tyytyväinen, mutta välillä hänen kasvoillaan häivähti huoli: kauppiaiden myötä syötettävää väkeä oli tavallista enemmän. Se oli viimein juolahtanut hänenkin mieleensä. Freydísistä lihan määrä näytti siltä, että yksi ylimääräinen sarvipää oli jo pitänyt teurastaa.

Päivän mittaan Freydís käyskenteli välillä ulkona ja yritti löytää tilaisuuden puhua Karlsefnin kanssa kahden. Tuntui kuitenkin siltä kuin mies olisi kulkenut hänen kanssaan ristiin: Kun Freydís astui ulos, Karlsefni siirtyi kumppaniensa kanssa sisään. Kun hän kohta palasi näiden perässä sisätiloihin, miehet lähtivät tarkistamaan laivoja ja karjaa. Freydís turhautui lopulta niin, että pyysi Litilvölvan kanssaan syrjemmälle. Äiti ei välittänyt keskustella kenenkään kanssa syysuhrijuhlan aikana, ettei kukaan luulisi hänen tekevän jo loitsuja. Hän kuitenkin suostui seuraamaan tytärtään, kun pitkässä salissa siivoavat orjat siirtyivät kauemmas noutamaan poltettavaa turvetta maakuopasta.

Freydís madalsi ääntään ja sanoi, mitä oli päättänyt:

– Kun ilta tulee ja outolaulut lauletaan, minä tahdon, että sinä ennustat minulle.

Litilvölvan ilme tiukkeni. Hän ravisti päätään ja sanoi:

– En ole koskaan ennustanut sinulle ja tiedät, etten halua tehdä sitä! Kuinka saatat pyytää minulta sellaista!

Freydís tarttui äitinsä käsivarteen. Se oli luisevampi kuin hän oli muistanut, mutta hän pysyi kuitenkin tiukkana.

– Sinä ennustat minulle tänään. Oli näkemäsi hyvää tai huonoa, minä tahdon tietää!

Tulisijasta nouseva lämpö sai valkeat tuhkahiput leijailemaan ilman poikki, aivan kuin esi-isät olisivat tahtoneet nousta tuhkasta ja sanoa sanansa keskusteluun.

Näkijättären ääni värähti pahaenteisesti, kun hän vastasi:

– En voi pakottaa henkiä kertomaan…

Mutta Freydís ei aikonut antaa periksi vaan piti äitinsä välttelevän katseen. Hän pidätti vahingoniloisen naurahduksen ja sanoi:

– Sinun ei tarvitse. Gudrid laulaa tänään outolaulut ja jopa uppiniskaisemmat henget saapuvat kuuntelemaan häntä: olet itse sanonut niin.

Orja astui saliin syli täynnä kuivaa turvemaata ja Freydís päästi irti.

Hän tiesi, ettei äiti voinut kieltäytyä tällä kertaa.

Freydís tahtoi tietää kiihkeästi, mitä talvi ja tuleva kesä toisivat tullessaan. Ja salaa hän toivoi, että myös Karlsefni tekisi Erikille mieliksi ja kysyisi ennustusta… Ehkäpä heidän ennustuksensa täydentäisivät toisiaan? Silloin mies tulisi varmasti järkiinsä ja näkisi Freydísin rinnallaan, kuten oli tarkoitettu. Mitä pahaa heille nyt saattaisi olla tiedossa? Ja vaikka jotain olisikin, ennustus auttaisi välttämään sen.

Kun ilta saapui, väki palasi sisälle pitkätaloon. He ruokailivat ja nauttivat yllin kyllin kaikkea, mitä meri ja Viheriämaan laitumet olivat antaneet. Silti Freydís tunnisti jälleen isänsä kasvoilla saman huolestuneen ilmeen, kun tämä katseli, kuinka Lumimaasta saapuneet yllätysvieraat ahtoivat itseensä ruokaa. Airomiehet olivat nälkäisiä ja heidän vatsansa pohjattomia kuin maailmankäärmeen maha.

Freydísin yllätykseksi myös Karlsefni oli huomannut Erik Punaisen kasvoilla viivähtävän laskelmoivan katseen – isä oli ohimennen viitannut ruokavarastojensa hyvään, mutta rajalliseen kokoon. Tai ehkä kauppias oli nauttinut edellistä iltaa runsaammin väkevää juhlaolutta, sillä hän julisti:

– Erik Punainen on hyvä ja avokätinen isäntä! Mieheni ovat nälkäisiä elättää, mutta älä huoli: meidän laivassamme on riittävästi ruokaa meille kaikille. Anna minun tarjota väellesi yhtä runsaat kestit jouluna kuin mistä me saamme nauttia tänään.

Erik Punainen otti miehen tarjouksen vastaan kovasti mielissään, sillä hän kohotti juomasarvensa vieraalleen ja huusi puheensorinan yli:

– Tuokaa uusi olutsammio maakuopasta!

Sen jälkeen Freydís ei nähnyt isänsä kasvoilla enää huolta, ja ainoa, joka sitä tunsi, oli hän itse.

Kun pidot päättyivät, orjat korjasivat pöydät pois tieltä ja miehet kantoivat pitkän salin päätyyn kolmijalkaisen korkean orsitelineen. Kolme riukua oli solmittu napakalla nahalla yhteen ylhäältä ja tulisijan puolella kahden riu’un välissä oli kolme vaaka-askelmaa. Viimeinen kapea askelma oli leveä puu, joka tarjosi Näkijättärelle korkean istuimen katto-orsien alla.

Ruokailun jälkeen kylläinen väki kävi istumaan salin laitamille ja kaikesta päätellen Litilvölva tunsi oikean hetken koittaneen. Freydís katseli, kuinka Näkijätär nousi ja antoi Erik Punaisen johdattaa itsensä tikkaille. Äiti kiipesi muutaman huteran askelman ylös ja kävi istumaan korokkeelle.

Kaikki hiljentyivät, sillä Näkijätär oli niskan päällä: korkealta istuimeltaan hän näki kaikki. Ja tuntui, että hän näki yhtä lailla heidän tekonsa, halunsa ja sielunsa kuin mereltä puhaltavassa viimassa punakoiksi ahavoituneet kasvot. Jos koskaan oli ollut hetki, jolloin Freydís oli harkinnut näkijättäreksi ryhtymistä, se oli tämä. Hän saattoi nähdä, kuinka jopa mahtava Erik Punainen katsoi kerrankin naista ylöspäin, selkä kyyryssä. Oli helppo kuvitella, että hänen äitinsä oli joskus laskeutunut orreltaan suoraan pakanapäällikön paljaaseen, hurmioituneeseen syliin. Se oli ollut kummallekin voitto: toiselle yli maallisen vallan, toiselle henkisen. Ja sen tuloksena Freydís oli saanut alkunsa.

Freydís hymähti ivallisesti samalla, kun Litilvölva kysyi etäisellä, ilmavalla äänellä:

– Kuka laulaa outolaulut? Oppineet naiset, tulkaa esiin.

Freydís risti käden rinnalleen ja nojautui laverin varjoon. Hänellä ei ollut aikomustakaan laulaa, vaikka kaikki tiesivät, että näkijättären tytär osasi outolaulut. Toisaalta, kukaan ei katsonut häneen odottaen. He eivät tahtoneet korottaa Freydístä oppineiden joukkoon. Eikä kukaan uskaltanut katsoa häntä muutenkaan – päinvastoin. Erityisesti kristityt naiset välttelivät hänen seuraansa ja käyttäytyivät kuin Freydísin kohdalla olisi ollut tyhjä tila.

Litilvölvan kirkas ääni rikkoi hiljaisuuden:

– Gudrid, laulatko sinä? Olet kristitty, mutta olet laulanut ennenkin isäntäsi kiitokseksi.

Kaikkien katseet kääntyivät kohti Gudridia, joka nousi seisomaan tulisijan vierelle.

Naisen harmaan villamekon rinnukselle ripustetut vaskiset ketjulaitteet kimmelsivät ja uumalle kiedottu leveä, punertava lautanauha helähteli. Solmuhäntiin oli neulottu vaskisia kierteitä niin, että ne lähes peittivät linnunjalkoja esittävät sinertävät kuviot. Naisen vaalea tukka oli kiedottu runsaalle letille, joka kiersi korvalta otsalle ja laskeutui toisen korvan viertä. Letin takana hänellä oli pröystäilevän pitkä vaalea villahuntu, joka lämmitti olkapäitä ja selkää.

Freydís siristi silmiään inhoten. Nainen oli totisesti päättänyt ottaa emännän paikan, kun Thjodhild Jorundintytär oli poissa pirtistään. Hetken Freydís tunsi melkein myötätuntoa hurskasta äitipuoltaan kohtaan: Thjodhild sentään uskoi yhtä vankasti jumalaansa kuin Freydís omiinsa, eikä ansainnut tekopyhän miniänsä petollisuutta. Toisaalta Thjodhildillä oli mies ja oma maatila, toisin kuin Gudridilla, joka asui Jyrkkärinteellä vain isäntäparinsa armosta.

Freydís näki kuitenkin miesten himoitsevat katseet, kun povekas Gudrid asteli nöyränä ja hentona Näkijättären eteen ja kääntyi sitten puhuttelemaan isäntäänsä:

– En ole tietäjä saati näkijä, mutta ottoäitini Halldis Ormin vaimo opetti minulle Lumimaassa asuessani runon, jota hän kutsui outolauluksi. Voin laulaa sen, sillä olen kiitollinen isännälleni, mutta en tahdo kutsua henkiä itseni tähden, sillä olen kristitty nainen.

Kun Erik Punainen nousi, Freydís tunsi mielipahansa kasvavan, sillä isän ilme oli kiitollinen. Jyrkkärinteen päällikkö ei tunnistanut naisen juonta, vaan sanoi vilpittömällä äänellä:

– Kiitos sinulle, Gudrid. Et ole pahempi kristitty laulusi tähden, mutta takaat isäntäsi kiitollisuuden – ja kaikkien niiden, jotka tämän katon alla tahtovat tietää tulevasta.

Miehet vastasivat Erikin kiitokseen innokkaasti kohottamalla juomasarviaan ja huudahdellen.

Freydís ei ollut kiitollinen Gudridille, mutta hänkin toivoi yhtä kaikki, että nainen aloittaisi ja lopettaisi laulunsa pian: Freydís tahtoi muiden tavoin tietää, mitä tuleman piti.

Kesti tovin, ennen kuin miehet hiljentyivät jälleen. Gudrid asettui sitten tulisijan ja Näkijättären väliin ja aloitti laulun, joka kertoi kesästä ja talvesta, kypsyvästä viljasta, laiduntavasta karjasta ja syksyn sadosta. Laulu kiitti esi-isiä sekä maan ja meren henkiä, jotka lupasivat elantoa ihmisille.

Tunnelma salissa muuttui. Näkijätär sulki silmänsä. Kun hän avasi ne taas, näytti siltä kuin hän olisi nähnyt jotain, mitä toiset eivät tavoittaneet. Thorbjorg Litilvölva tähysi kauas tulevaan.

Freydís ei antanut vuodenkiertojen, elämän ja kuoleman laulun hiipiä ihonsa alle tai saada häntä kyynelehtimään. Haikea ja kaunis se oli, mutta kuitenkin vain laulu – lähes samanlainen kuin se, jonka äiti oli opettanut hänelle.

Rytmikäs polveileva laulu toi Gudridin kirkkaan ja virheettömän äänen esille. Tuntui kuin nainen olisi jatkanut lauluaan jopa kauemmin kuin oli tarve, ihan vain siksi, että pääsi nauttimaan huomiosta ja väen ihailusta. Freydís ei voinut olla huomaamatta Karlsefnin ihailevaa katsetta ja tunsi sisimmässään leimahtavan kiukun. Mies oli lopulta pelkkä tollo, siinä missä muutkin!

Kun Gudrid antoi viimein äänensä vaipua, Litilvölva levitti kätensä. Näkijätär lausui väsyneenä:

– Monet henget ovat tulleet tänne tänään. Useammat kuin tavallisesti, sillä laulu miellytti heitä. Kiitän sinua, Gudrid Thorbjornintytär.

Väki alkoi liikahdella odottavasti ja Freydís näki, kuinka jotkut toiveikkaimmista yrittivät katsella kattoa kohti, josko hekin pystyisivät näkemään henget, joista Näkijätär puhui. Freydís ei alentunut moiseen. Hän jätti muut huomiotta ja yritti tavoittaa äitinsä katseen: tämä oli hänelle ennustuksen velkaa. Sen verran Litilvölvan olisi annettava viimein tyttärelleen kaiken sen jälkeen, mitä Freydís oli saanut hänen poissaolonsa tähden kestää.

Mutta Näkijätär käänsi kasvonsa Erik Punaisen puoleen ja jatkoi enteellisellä äänellä:

– Nyt näen, mitä en minä eikä kukaan muu ole aiemmin nähnyt. Kerron teille tämän: tuleva talvi on leuto, ruokaa riittää ja kevät tulee nopeasti. Liittoja solmitaan ja koetellaan. Kun jäävuoret lähtevät liikkeelle, Jyrkkärinteeltä purjehtii kolme laivaa kohti uutta maata.

Freydís tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun äiti käänsi katseensa viimein häneen. Se oli tiukka ja surumielinen.

– Osa matkalaisista palaa takaisin, osa jää. Uusi maailma muuttaa kaiken, eikä mikään palaa ennalleen. Mutta ne jotka lähtevät, muistetaan vielä aikojenkin päästä – silloin, kun ensilumi laskeutuu hautakumpujemme päälle. Toiset matkaavat sateenkaarisiltaa pitkin Asgårdiin, toiset katoavat tuntemattomaan sumuun.

Freydís tuijotti eteensä ja tunsi, kuinka kohtalonlangat kiristyivät hänen ympärilleen. Ne vetivät hänet osaksi kudelmaa, joka piirtyi nyt hänen mielessään mahtavana maisemana kuin kevätauringon kultaama vehmas niitty. Freydís tunsi voitonriemua: hän oli ollut oikeassa! Jotain suurta oli varattu hänen osakseen, jopa suurempaa kuin mitä Leif oli koskaan saavuttanut.

Jyrkkärinteen pitkätalo huokui jännittynyttä odotusta, mutta Thorbjorg Litilvölva ei paljastanut enempää kolmen kohtalonkutojan suunnitelmasta.

Freydís nousi, sillä ei saattanut pidätellä enää itseään. Hän asteli tulisijan ympäri, tönäisi eteensä eksynyttä orjaa ja käveli vastapäisellä laverilla istuvan Erik Punaisen eteen. Väen katsellessa parempiaan Freydís polvistui isänsä viereen. Hänen valkoinen turkisviittansa levittyi heidän ympärilleen kuin paksu jäätikkö, joka eristi heidät muista, vähäpätöisistä eläväisistä.

Freydís tarttui isäänsä käsistä. Hän kohtasi epäröimättä jyrkät kasvot, jotka olivat paljon ankarammat kuin Viheriämaan talvi. Ne nimesivät hänen isänsä maatilan todellisemmin kuin kalteva laidunmaa, jolle se oli rakennettu.

Freydís kohotti leukansa uhmakkaasti. Hän unohti ympäröivät vieraat – sekä Viheriämaan asukkaat että Lumimaasta tulleet. Isän katse oli jäinen, mutta niin oli hänen omansakin. Freydís tiesi myös, että heidän hiuksissaan leiskui sama taltuttamaton tuli: se, joka tahtoi maistaa kaikkea ympäröivää ja vaatia sitä omakseen. Hän sanoi kiihkeällä äänellä:

– Isä, anna minulle toinen laivoistasi. Tahdon purjehtia uuteen maahan, kun kevät tulee.

Freydís puristi känsäistä kättä sanojensa painoksi. Hän ei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä: Litilvölvan sanat olivat kutsuneet erityistä rohkeutta, ja Freydísillä oli sitä enemmän kuin kellään. Hän halusi isänsä tunnustavan sen nyt ja tässä, kaikkien edessä.

Kun Leif oli lähtenyt edellisen kerran, Erik oli määrännyt naimattoman tyttärensä jäämään kotiin. Mutta Freydís oli nyt oman maatilansa emäntä ja aikuinen nainen. Hän ei tarvinnut sittenkään Karlsefniä viedäkseen voiton Leifistä. Hän saattoi yhtä hyvin, ellei paremminkin, tehdä sen aivan itse.

Erik Punainen nosti katseensa. Freydísin kiusaksi isä katsoi Yksisilmään, joka istui hiljaa tulisijan toisella puolella, ja kysyi:

– Gardarin Thorvard Kapeakatseinen, tahdotko lähteä matkaan tai päästää vaimosi merille?

Freydís ei katsonut taakseen, kohti puolisoaan. Hän piti selkänsä suorana ja odotti, mitä miehentapaisella oli sanottavanaan. Freydís ymmärsi, että kysymys oli isän kunniasta. Vaikka Freydís ei laskenut aviomiestään sen arvoiseksi, Erik Punainen piti huolta oikeudenmukaisesta maineestaan – sitä oli koeteltu tarpeeksi menneisyydessä. Isä ei tahtonut puuttua­ heidän keskinäiseen liittoonsa tai sopimuksiinsa. Hän kun­nioitti siten myös tytärtään, kun kaikki kuulisivat, miten asia oli.

Yksisilmä liikahti vaivaantuneena. Freydís kuuli miehen vinkuvan hengityksen jopa etäältä. Heikko vikinä ärsytti enemmän kuin koskaan, mutta hän onnistui pysymään vaiti, että mies sai hitaanlaiset sanat suustaan:

– Jos lasket laivasi meidän käyttöömme, lähden merille. Lupaan myös tuoda sen ja tyttäresi takaisin.

Erik Punainen murahti hyväksyvästi. Freydís sen sijaan yritti haudata Yksisilmän sanojen aiheuttaman vastenmielisyyden kasvoiltaan – mies oli esiintynyt kuin mikäkin sankari. Freydísin onnistui kuitenkin palauttaa kasvoilleen päättäväinen ilme, kun Erik laski silmänsä häneen ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. Sitten Jyrkkärinteen päällikkö nousi seisomaan ja hänen karhea äänensä kajahti:

– Minä lupaan laivan Freydísille, Thorvard Kapeakatseiselle ja niille, jotka tahtovat purjehtia kevään tullen heidän kanssaan uuteen maahan. Poikani Leif palasi matkaltaan rikkaana. Hän kertoi, että Viinimaa oli hyvä ja hedelmällinen…

Erik Punainen puristi Freydísin kättä ja nosti hänet ylös. Freydís tunsi pakahtuvansa innosta ja tuskin kuuli, kun isä jatkoi:

– Meillä on talvi aikaa puhella tästä, mutta nyt kiitän völvaa hänen näkemästään.

Erik päästi Freydísin käden. Hän ojensi sen vuorostaan Litilvölvalle, joka tarttui siihen ja laskeutui alas korkealta istuimeltaan.

Freydís kohtasi hetkeksi äitinsä katseen. Hänen ei tarvinnut antaa kiitosta, mutta tänään äiti oli saanut paljon anteeksi. Kun Näkijätär seurasi Erik Punaista ja asettui hänen viereensä istumaan, Freydís siirtyi ja antoi tälle tilaa peuraturkiksen pehmustamalla penkillä.