12

Freydís laskeutui ratsunsa selästä. Väsynyt hevonen pälyili yhä ympärilleen sieraimet suurina, mutta suostui seuraamaan taluttajaansa.

Kun he lähestyivät korppimajaa, Freydís työnsi viimein pitkän veitsensä takaisin turkissaapikkaansa varteen. Hänen sormensa olivat lähes tunnottomat, mutta se tuntui pieneltä murheelta nyt. Freydís tunsi yhä sydämensä jyskyttävän kuin pako ei olisi ollut vielä ohi.

He kapusivat omia jälkiään kumpareelle, mutta pysähtyivät äkisti oudon näyn edessä. Ratsastaja ja ratsu säpsähtivät toistensa yllättäviä liikkeitä.

Freydís rauhoitteli hevostaan ja katseli jäätyneellä ruohotasanteella tummaan turkisviittaan pukeutunutta miestä, joka oli kumartunut valkean pedon vierelle.

Eläin makasi maassa kyljellään ja sen ruhosta pisti esiin keihäs. Punainen veri tahrasi valkoisen karvan jämäkän rautavahvikkeisen heittopeitsen ympärillä.

Freydís näki pedon mustat kynnet ja ymmärsi, kuinka lähellä kuolemaa ja Asgårdin salia hän oli käynyt. Lähes jo astunut saliin… kunnes Thorhall Metsästäjä oli vetänyt hänet takaisin.

Yllättävä, voimakas kiintymyksen tunne hyökyi Freydísin yli. Hän päästi ratsunsa ohjista ja ryntäsi lähemmäs miestä, kun tämä nousi ylös ja kiskaisi keihään irti pedon kyljestä. Metsästäjä oli väkevä kuin itse Thor ja rohkea kuin Erik Punainen. Vain harva mies yletti Freydísin mielessä yhtä korkealle.

Freydís kietoi kätensä Thorhallin kookkaan vartalon ympäri ja painoi päänsä tämän turkisviittaa vasten. Sen pintaan kerääntynyt hienoinen lumi tuntui viileältä ja muuttui kosteaksi hänen kuumottavalla poskellaan. Freydís huudahti hengästyneenä:

– Sinä pelastit minut, Thorhall! Mutta kuinka sinä olet täällä…?

Mies jäykistyi yllättyneenä. Hän laski sitten kätensä Freydísin oman päälle ja puristi sitä aavistuksen, kiusaantuneena. Freydís päästi vastahakoisesti irti. Hän katsoi ylöspäin, kun mies kääntyi hänen puoleensa.

Tumma epäsiisti parta peitti suurimman osan Thorhallin kasvoista. Myös miehen tuuheat hiukset olivat kuin osa hänen turkisviittaansa, mutta Freydís ei pelännyt. Hän tiesi, että ulkokuori ei vastannut koko totuutta.

Miehen silmät tuntuivat lempeiltä ja nuhtelevilta, kun hän puhui:

– Pelastin todella. Ymmärrätkö, kuinka lähellä kuolemaa kävit… Freydís Erikintytär?

Freydís painoi uudelleen kasvonsa vasten Thorhallin jykevän kehon suojaa. Hän ei ollut lyhyt nainen, mutta ulottui vain miehen rintaan saakka. Freydís huokasi, hyväksyen nuhtelun:

– Tiedän… mutta miksi karhu tuli tänne? Eiväthän ne lähde jäältä?

Kun Thorhall kääntyi katsomaan karhua, Freydís teki samoin ja laski silmänsä petoon.

Eläin näytti nyt kovin pieneltä, maatessaan velttona lumessa. Sen kaula oli pitkä ja laiha, samoin kuin jalat. Freydís ymmärsi, että eläin oli lähes nälkiintynyt… ehkä jopa sairas?

Siksi se oli juossut heidän perässään.

Thorhall äännähti tuumivasti, ja vastasi sitten:

– Merijää ei ulotu kauas avomerelle. Hylkeet karkaavat nopeasti veteen, karhut käyvät epätoivoisiksi ja niille kelpaa kaikki.

Freydís jäi tuijottamaan mahtavasta luisevaksi muuttunutta eläintä, kunnes tunsi vankan käden olkapäällään: Thorhall ohjasi hänet kohti suojaa.

– Käydään sisään ja saat sitten kertoa, mitä teet täällä. Käytän tätä kotaa metsästysmajana silloin, kun Näkijätär ei ole täällä.

Heidän kulkiessaan kohti kotaa Freydís huomasi, että Freyja oli jo löytänyt tuulensuojan korppimajan viereltä: hevonen seisoi takapuoli vasten tuulta, roikotti päätään silmät kiinni ja mutusti hitaasti lumista ruohoa. Hän päätti sulattaa ratsulleen vettä heti, kun saisi tunnon takaisin käsiinsä.

Thorhall veti kevyemmän kodan ovinahan auki ja Freydís astui suojaan, jonka Eyjolf oli rakentanut itselleen ja Näkijättärelle. Kodassa mies saattoi kuivata turvetta, polttaa pientä nuotiota ja valmistaa ruokaa sillä välin, kun Näkijätär heitti arpoja korppimajalla, näki näkyjä ja neuvotteli jumalten kanssa.

Thorhall oli vetänyt majan sisälle ahkion, joka oli täynnä työkaluja, teräaseita, keihäänvarsia ja ansarihmoja. Hän oli heittänyt Eyjolfin jättämien pahnojen päälle muutaman lämmittävän peuran taljan ja kuumensi hiillostalla laakeata saviastiaa, jonka päällä tirisi tumma kiirunan rinta.

Freydís istuutui hiillostan vierelle ja ojensi kätensä kohti lämpöä hohkaavaa, kivillä ympäröityä tulisijaa. Hän odotti, kunnes Thorhall oli istunut vastapäätä, ja kysyi sitten:

– Tiedätkö, mitä Näkijätär ennusti Jyrkkärinteen syysuhrin aikaan?

Thorhall oli viimeksi majaillut hänen tietojensa mukaan Herjolfsnesissä, mutta yleisesti tiedettiin, että mies vetäytyi omiin oloihinsa ja viihtyi parhaiten asumattomilla seuduilla.

Kun Thorhall murahti ja nyökäytti päätään, Freydís jatkoi:

– Sitten tiedät, että aion purjehtia keväällä uuteen maahan. Tulin tänne heittämään arpoja, jotta saan tietää, miten matkassa käy. Mutta nyt tiedän tämän arpomatta: Punaparta lähetti sinut tänne minua vastaan.

Freydís katsoi miehen mustiin silmiin. Hän tiesi, että kaikki kävisi hänen osaltaan hyvin, jos vain Thorhall olisi hänen rinnallaan. Freydís nieli ylpeytensä ja sanoi:

– Purjehdi minun kanssani, Thorhall. Olet ainoa, johon voin luottaa. Sinä tunnet asumattomat seudut paremmin kuin kukaan ja selviät tuntemattomissa paikoissa. Minä tarvitsen sinua matkalla.

Heidän hengityksensä höyrysi pienessä kodassa. Thorhall heitti hiillostaan kuivia varpuja. Ne napsahtelivat, kun liekit haukkoivat tummia kipristyneitä lehtiä. Freydís odotti kärsimättömänä, mutta ei sanonut enempää. Enempi aneleminen ei luonnistunut häneltä.

Lopulta mies vilkaisi Freydístä tuuheiden kulmiensa alta ja vastasi:

– En kaipaa mainetta tai uusia maita, mutta voin purjehtia, jos sinä pyydät.

Freydís tunsi lämmön läikähtävän sisällään. Thorhall oli hänen luottamuksensa arvoinen! Yllättävän helpotuksen ja tunneryöpyn vallassa Freydís henkäisi:

– Purjehdi! Voi kuinka toivon, että kaltaisesi mies olisi puolisoni sen hyödyttömän Yksisilmän sijaan! Silloin elämäni olisi helpompaa, eikä minua tarvitsisi enää pelastaa.

Thorhall korahti. Ääni muistutti etäisesti naurua, vaikka Freydísin oli vaikea kuvitella miehen nauravan. Hän tajusi samassa, että oli ison miehen kanssa kaksin kodassa, kaukana asutuksesta…

Freydís ei ollut ajatellut pidättyväistä Thorhallia koskaan siten, mutta nyt hän katsoi miestä uudelleen ja näki tämän ensi kertaa muutoin kuin lempeäsilmäisenä jättinä: suurena ja voimakkaana miehenä. Halutessaan Thorhall olisi voinut kellistää hänet taljoihinsa paljon helpommin kuin valkean karhun.

Hänen harmikseen mies ei kuitenkaan tuntunut näkevän häntä houkuttelevana naisena: Freydís oli Erik Punaisen tytär, sekä hyvässä että pahassa. Hänen mukanaan tuli velvoitteita, joista erämies ei välittänyt.

Ehkä Karlsefni oli samoin pelännyt menettävänsä Erikin luottamuksen ja jättänyt kosiskelunsa siksi?

Freydís vajosi turkisviittansa sisään ja laski katseensa tulisijaan. Kun Thorhall lopulta puhui, hänen äänensä oli rauhallinen ja toteava.

– Avioliitto sidotaan jumalten katsellessa, kädet miekankahvalla. Erik Punainen ei tarvinnut metsänkävijää vävykseen.

Kaiken kokemansa jälkeen typertynyt Freydís ei heti vastannut, joten mies vaihtoi puheenaihetta:

– Kuulin, että Jyrkkärinteellä oli juhlittu yltäkylläisesti joulua. Kauppias Karlsefni oli pyytänyt veljesi leskeä Gudridia vaimokseen ja isäsi hyväksyi liiton. Se oli hyvä vaihtokauppa.

Freydís tunsi kylmän iskun vatsassaan.

Karlsefni oli siis tehnyt lopulta päätöksensä ja se oli yhtä huono kuin mitä Freydís oli aavistanutkin. Hän oli ennemmin valinnut nöyrän, rintavan lesken vuodekomeroonsa kuin vahva­luontoisen kuningattaren rinnalleen.

Karlsefni oli siis himokas, mutta tyhmä. Ajatus ei kuitenkaan saanut Freydístä tuntemaan oloaan paremmaksi. Hän tunsi huuliensa kuivuvan ja silmiensä kostuvan.

Thorhall jatkoi, tietämättömänä hänen sisäisestä taistelustaan:

– He aikovat myös lähteä matkalle kohti uutta maata, samoin kuin Bjarnin seurue. Kai Karlsefni tuntee sen velvollisuudekseen, kiitokseksi isäntänsä vieraanvaraisuudesta. Erik itse alkaa käydä vanhaksi. Hänen purjehduksensa on purjehdittu.

Freydís ei voinut enää pidätellä itseään vaan kivahti:

– Karlsefni, se haiseva villahärkä! Tehköön oman purjehduksensa! Miksi hän yrittää viedä kunnian minulta, yltäkylläisyydessä kasvanut lumimaalainen. Leif lupasi lainata pitäjänsä Viinimaassa vain minulle!

Thorhall ei sanonut mitään, mutta Freydís arvasi hänen ajatuksensa: Jyrkkärinteen tytär oli vähintään yhtä suuressa yltäkylläisyydessä kasvanut ja tiesi yhtä vähän tuntemattomista rajaseuduista saati maailman reunasta.

Freydís puristi käsivartensa ristiin rinnalleen ja tuijotti synkkänä pientä lepattavaa tulta. Mitä ihmettä Punaparta oikein aikoi? Miksi Thor päästi kristityn matkaan, pilaamaan hänen maineikkaan retkensä?

Kun Thorhall oli saanut tulen sopivan väkeväksi, hän nousi mennäkseen ulos:

– Käyn suolistamassa karhun, ennen kuin se jäätyy. Uusi valkoinen turkki ei olisi pahitteeksi. Kaivan myös hevosellesi ruohoa ja särjen lammikon jään, jotta se saa juodakseen.

Freydís nyökkäsi. Freyja oli varmasti jo syönyt lunta pahimpaan janoonsa, ja hevonen osasi kuopsuttaa maata ravinnokseen sieltä, missä viima piti ruohikon lumettomana. Hän oli kuitenkin kiitollinen, kun mies antoi hänen olla hetken rauhassa.

Kun Thorhall katosi hämärtyvään ulkoilmaan, Freydís kallistui vasten peurantaljaa. Hän tunsi nuotion lämmittävän kasvojaan. Uupumus iski väsyneisiin jäseniin ja jännityksen laukeaminen sai hänet pian tärisemään kauttaaltaan.

Hän yöpyisi täällä ja heittäisi arvat huomenna, varmuuden vuoksi. Punaparran oli paras kumartua kuulemaan korppimajalla lausuttuja kysymyksiä tai hänen kunniakseen purjehtiva Freydís lupasi lausua jumalalleen katkeran kirouksen.