13

Mattuis käveli uuden lumen painosta kaartuneiden koivupuiden alta suureen leiriin. Hänen rinnallaan kulkivat Sumujen lahden soturit Magorum, Wothamashee ja Samit. Vanhimmat johdattivat joukkoa, keskellä astelivat naiset ja lapset. Hänen äitinsä kulki heidän joukossaan.

Heimokunnan talvileiri oli syvällä beothukien maan ytimessä, Pitkäjoen alkulähteellä Punaisen järven rannalla. He olivat turvassa erämaan rikkonaisten suoalueiden ja vuoristo­tasanteiden keskellä, syvän lumen ympäröiminä. Täällä he olivat myös suojassa rannikon ytimiin asti pureutuvalta tuulelta ja jääsateelta – ja juuri sen tähden heidän tuli esitellä Sumujen lahden heimon perhekunnan kunniaa.

Mattuis tunnettiin vähäpuheisena ja vakavana, mutta nyt se oli vain hyvä. Hän ei välittänyt tutustua uusiin ihmisiin, mutta pisti kuitenkin esiin joukosta. Hän oli ollut jo nuoresta saakka muita pitempi ja harteikkaampi – siitäkin huolimatta, että heidän heimonsa soturit olivat kookkaampia kuin vieraalta maalta levittäytyvä vihollisheimo.

Mattuis tunsi pistävät katseet, kun hän seurasi kumaraselkäisten heimovanhempien perässä. Hän oli samalla tietoinen mustista hiuksistaan, jotka olivat auki ja valelematta punaokralla hänen äitinsä tahdosta. Elinvoimaa tihkuvat, ihoa hivelevät latvat levittäytyivät pitkälle hänen selkäänsä ja paljaille, punaisella öljyllä hierotuille käsivarsille. Niiden avulla hän piilotti itsensä, eivätkä Punaisen maan henget saaneet hänestä kunnollista otetta. Mattuis kulki kahden maailman välissä, eikä kuulunut kumpaankaan.

Kostea ilma tuntui yhä leudolta. Hän ei katunut, että oli jättänyt nahkaiset hihansa pukematta ja saattoi sen sijaan esitellä perhekuntansa voimaa. Myös Magorum ja muut Sumujen lahden heimon soturit olivat tavallista vähäpukeisempia. Vain iäkkäämmät miehet peittivät itsensä – heidän sulkapäähineensä puhuivat jo ylivertaisesta voimasta, rohkeudesta ja taidosta.

Mattuis vilkaisi vierellään astelevaa heidän joukkonsa näyttävintä nuorukaista.

Magorum, edellisen päällikön Mogothukin väkevä poika, oli jättänyt turkispalttoonsa kokonaan pukematta. Hän oli vain sitonut vyötäisilleen paksun turkisvyön, joka auttoi pitelemään paikoillaan irtolahkeita. Magorumin hiukset oli koottu näyttävästi pään päälle: punaokralla sivelty musta tukka oli sidottu nahkaremmillä ja kulki otsalta niskaan kuin paksu tumma tuohirulla. Jo kolme sulkaa ja kärpänturkki roikkuivat siitä, hipoen koreasti jänteviä voimakkaita olkapäitä. Vaikka heidän molempien vatsalihakset kiiltelivät punaisesta odemen-okraöljystä, Magorumin ilme oli tuimempi – aivan kuin uusi hyökkäys olisi saattanut osua kohdalle hetkellä millä hyvänsä. Ja Mattuis tiesi, että uhka oli todellinen.

He olivat lähettäneet päällikkönsä ja henkitietäjänsä sielumatkalle vain muutama kuunkierto sitten useiden muiden urheiden ja kokeneiden soturien kanssa. He olivat vuodattaneet paljon verta, jotta pahat mi’kmaqit pysyivät poissa etelän rannoilta, eivätkä saisi jalansijaa punaisen heimokunnan mailta.

Mattuis tunsi jälleen surun pistoksen, vaikka oli ylpeä Sumujen lahden perhekunnasta.

He olivat menettäneet tärkeitä jäseniään. Mattuis tunsi silti yhä näiden kadotettujen, kunnioitettujen sielujen lentävän heidän yläpuolellaan. Hän suri, sillä ei voinut mainita kuolleita nimeltä ennen kuin suremisen aika oli ohi: heitä ei saanut sitoa maahan, sillä elävät eivät saaneet takertua menneeseen. Sumujen lahden suurten soturien henget lensivät nyt vapaina kuin linnut, eikä heidän kunniaansa laskettu enää yksittäisissä sulissa. Myöskään pahat henget eivät enää riivanneet heitä.

Kun heimovanhimmat seisahtuivat suuren laakean juhlakodan eteen, Mattuis pysähtyi muiden mukana. Hän katsoi eteensä ja tunsi samassa arvioivat katseet, joita lähellä seisovat Punaisen järven heimon naiset häneen suuntasivat. He ihailivat häntä. Mattuis ei ollut kuitenkaan niin typerä, että olisi vastannut katseisiin. Hän muisti, mitä tuon virheen tehneelle nuorukaiselle oli tapahtunut…

Vuodenkierto sitten Etelärannan heimon soturi oli lähestynyt talvileirissä nuorta naista. Kun mies oli tehnyt selväksi ihailunsa, hän oli saanut kiitokseksi vain liikanimen. Häväisty nuorukainen oli saanut kuulla naisten solvausta koko talven. Hän oli heille vain Likainen mies. Nuorukaiselle oli sittemmin selvinnyt, että hänen lähestymänsä neito oli ollut Peurajärven päällikön tytär, jolle kosijan käytös ei ollut sopinut. Neidon ylväs pilkka toi kuitenkin kunniaa tämän heimolle ja tuon esimerkin myötä muutkin neidot etsivät nyt mahdollisuutta solvata miehiä, jotka yrittivät lähestyä heitä muutoin kuin kunnioitettujen vanhempiensa kautta.

Mattuis antoi nuorten naisten katsella lihaksikasta vartaloaan, mutta piti katseensa heimovanhemmissa. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähestyä muiden heimojen tyttäriä ja toivoi, etteivät vanhimmatkaan odottaisi sitä häneltä. Vaikka sovittu naimakauppa vahvistaisi heimon asemaa, se toisi vain lisävelvoitteita. Eikä hän halunnut paljastaa kaikkea naiselle.

Mattuis sulki silmänsä naisten kauniilta asuilta ja soikeilta kasvoilta. He olivat hänelle koreita ja ylväitä, mutta etäisiä kuin henkilehdon puissa roikkuvat koristeet. Mitä himoa hän tunsikin naista kohtaan, sen hän saattaisi kadottaa taistelun ja metsästyksen huumaan…

Sen lisäksi hän näki, miten he katsoivat Valkoista naista… kuin pahaa henkeä.

Mattuis tunsi ristiriidan sisällään, mutta ei voinut syyttää äitiään.

Kun Punaisen järven heimon päällikkö avasi juhlakodan oven, Mattuis jännittyi. Hänellä oli tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi kuin vastenmielinen naimakauppa: kun kaikki olisi ohi, mikä olisi Sumujen lahden heimon uusi asema?

Mattuis tiesi metsästäneensä hyvällä onnella. Tuskin kukaan oli saanut enempää kuin kymmentä kaatoa, mutta riittäisikö se? Nostaisiko saavutus heidät seremonian sisimpään rinkiin, onnekkaiden paikalle, missä istuvat saivat maistella karibun luuytimestä keitettyjä kakkusia? Vain valitut pääsivät niiden kautta osaksi saaliseläimen pyhää henkeä ja voimaa. Pahat henget pysyivät poissa, kun karibun henki oli läsnä.

Kevyttä lunta leijaili taivaalta ja tuoksuvaa savua leijui kodan sisäpuolelta, kun Nonosbawsut, Punaisen järven päällikkö, astui heimokunnan vanhimpia vastaan. Mattuis loi nopean katseen iäkkään ja arvokkaan seremonian johtajan ankariin kasvoihin: vanhuksen posket olivat kivikovat ja ryppyiset, suupielet kääntyivät alaspäin. Kaulassa kalisivat punaisen linnun luiset korut. Mustaan tukkaan sidotut lukuisat sulat ja kotkannokkaa muistuttava nenän kaari kertoivat henkien valitsemasta johtajasta. Mattuis tunsi kunnioitusta – mutta myös kateellisen piston sisimmässään.

Mikä oli nostanut Nonosbawsutin henkien suosioon jo syntymässä? Mitä hänen perheensä olikaan tehnyt, jotta oli ansainnut sellaisen onnen? Ainakaan sitä eivät taanneet enää miehen oma nopeus tai vahvat käsivarret, joilla soturit heittivät keihästä tai harppuunaa. Nuoremmat miehet olivat jo vanhusta väkevämpiä: he kaatoivat enemmän saalista syksyn karibunajossa ja iskivät nousevia lohia kivisestä koskesta. Vanhus oli kuitenkin yhä yksi heimokunnan onnekkaimmista päälliköistä, joten vähintäänkin hänen täytyi olla viisaampi kuin monet muut.

Mattuis kuuli ja näki, kuinka Nonosbawsut tarttui Sumujen laakson vanhinta olkapäästä ja sanoi:

– Beothuk ei ole yksin: me olemme heimo. Me kaadamme vielä Avalldamonin yhdessä.

Kun vanhimmat seurasivat Nonosbawsutia hämärään kotaan yhteistä kostoa hautoen, Mattuis kumartui ja kulki matalan nahkaliepeen alta heidän perässään. Hän otti pimeyden vastaan mielellään, sillä se peitti huolenrypyt, jotka nyt ilmestyivät hänen vaivalla ilmeettöminä pitämilleen kasvoille. Mattuis siristi silmiään tuoksuvassa kodassa. Hän tiesi kuten muutkin, että vaikka heimokunta menestyi ja kärsi yhdessä, jokaisen perhekunnan ja yksittäisen jäsenen menestys tai epäonni huomattiin. Niin oli myös Sumujen lahden heimon kohdalla.

Suuri seremoniakota oli soikea. Keskellä rätisi pitkulainen tulisija, josta nousi pehmeä tuoksu. Risumatoilla ja karibunturkeilla pehmustetut istuinsijat olivat jo monin paikoin varattuja, sillä he eivät olleet ensimmäisiä saapujia. Mattuis seisahtui hämärässä hitaasti astelevien vanhimpien takana ja antoi katseensa vaeltaa punaisiin nahkoihin pukeutuneen väen joukossa. Perhekunnat istuivat soikean tulisijan ympärillä kuin auenneen kukan terälehdet: lähimpänä tulta ja valoa suurimmat päälliköt ja onnekkaimmat soturit, kauimpana epäonnisimmat. Mattuis tunnisti viisi Punaisen järven heimon miestä, jotka istuivat parhaalla paikalla vastapäätä oviaukkoa, josta he olivat saapuneet. Soturien vierellä istui myös suuri henkitietäjä Moomeshduck. Entinen Punaisen järven vanhin oli liittynyt joitakin vuodenkiertoja sitten salaperäiseen Punaisen maan heimoon, henkitietäjien keskuuteen. Hän oleskeli nyt heidän tapaansa saaren itäosassa, pyhän okralahden suojissa. Vaikka hän ei enää ollut osa vanhaa perhekuntaansa, Mattuis tiesi, että yhteinen menneisyys oli osasyy sille, miksi Punaisen järven heimo oli tänään vahvoilla ja nautti suurimmasta osasta tulisijan lämpöä.

Mattuis tunnisti myös heidän vierelleen asettuneet kaksi muuta vähäisempää heimokuntaa. Lohijoen heimo oli yhä heikko: heidän päällikkönsä istui vasta toisessa rivissä tulisijalta. Samoin Etelärannan heimo oli asettunut kauemmas valosta ja tulisijan laidalta kohoavasta puhdistavasta ruohon tuoksusta. Mattuis tiesi, että heidän suurinta soturiaan oli kohdannut epäonni saalistuksessa, kun hänen keihäänsä oli osunut kiveen ja katkennut haavoittaen miestä. Vastapäätä Punaisen järven miehiä istui onnekkaampi Peurajärven heimon päällikkö ja tämän rinnalla kolme nuorta soturia, joita Mattuis ei tunnistanut. Olivatko he uusia, mutta yhtä onnekkaita? Hän tunsi jännityksen kiristyvän sisällään.

Peurajärven heimo oli asunut ennen lähellä Pahaa maata, missä hänen isänsä oli kaatunut. Heimo oli joutunut lähtemään isiensä asuinsijoilta muutama vuodenkierto sitten, mutta kuluneen syksyn aikana heidän onnensa tuntui palautuneen ja enemmänkin.

Kun Nonosbawsut johdatti vanhimpia kohti tulisijan valoa, Mattuis tunsi kodassa leijailevan makearuohon savun salpaavan hengityksensä. Hän odotti, kunnes Nonosbawsut pysähtyi ja löi päällikönsauvansa maahan ensimmäisen kerran tulisijan lähellä. Toisen ja kolmannen… sitten ei enempää.

Mattuis vetäisi henkeä sieraimiensa kautta, kun loputkin kävivät istumaan ja antoivat tuoksuvan savun puhdistaa itseään.

He olivat saavuttaneet kolme paikkaa sisimmässä ringissä – kaksi vähemmän kuin edellisenä talvena.

Mattuis näki, kuinka Sumujen lahden perhekunnan vanhin, valkotukkainen Shebohoweet kääntyi hänen puoleensa. Vanhus kohotti kätensä ja tarttui Mattuisin käsivarteen.

– Sinä… ja Magorum. Te olette onnekkaimmat ja istutte vierelläni.

Mattuis nyökkäsi. Hän tunsi samaan aikaan sekä huojennusta että katkeruudesta kumpuavaa kiukkua. Hänen mielestään he olisivat ansainneet vähintäänkin neljä paikkaa. Ei kuitenkaan auttanut kuin hyväksyä se, mitä henkitietäjä oli antanut. He edustaisivat Sumujen lahden heimoa ylpeästi: Vanha Shebohoweet oli koko heimokunnan pitkäikäisin ja siksi erityisen onnekas. Mattuis ja Magorum taas todistaisivat perhekuntansa elinvoimaisuuden.

Mattuis istui alas, risti jalkansa ja antoi puhdistavan savun täyttää viimein sisimpänsä. Hän hengitti syvään ja antoi savun rauhoittaa.

He odottivat, kunnes loputkin perhekunnista asettuivat paikoilleen. Pitkäjoen heimo sekä muutama uusi, jotka eivät olleet vielä vakiinnuttaneet asemaansa, saivat korkeintaan yhtä monta tai vähemmän paikkoja kuin he. Seremoniakota oli täynnä.

Punaisella okralla kasvonsa sivellyt Moomeshduck nousi ylös. Henkitietäjä ryhtyi hyräilemään laulua ja ripotteli samalla matalina kyteviin liekkeihin katajanoksia, makearuohoa ja valkoisen salvian paksuja lehtiä. Tulisijasta nousi entistä sakeampi, pistävä savu. Tietäjä nosti sulkaviuhkan ja ojensi letitetyn makearuohotupon kiertämään, ryhtyen sitten leyhyttämään savua kohti ringissä istuvia sotureita. Pian se ympäröi myös heidän takanaan levittäytyvää heimokuntaa.

Puhdistava sauhu teki tehtävänsä ja Mattuis tunsi, kuinka vihamieliset tuntemukset katosivat sen mukana. He muuttuivat yhdeksi heimoksi perhekuntien sijaan.

Rummuttajat aloittivat rytmikkään paukutuksen. He löivät yhdessä suurta koivupuiseen kaarnakehikkoon pingotettua patarumpua ja lauloivat voimakasta korkealla kajahtelevaa laulua. Moomeshduck alkoi tanssia pää kumarassa ja savu pyörteili kodassa.

Liekit loimusivat ja tietäjän nilkkoihin solmitut luukorut kalahtelivat liikkeiden ja rummutuksen tahdissa. Toisinaan savuaukosta kajastavassa valkeassa valossa erottui tietäjän otsalla komeileva karibunsarvikruunu, joka herätti ajojahdin henkiin. Karibun henki oli läsnä.

Tanssi vei heidät mukanaan. Heimon väki nousi ja alkoi tanssia paikoillaan.

Mattuis huojui rummutuksen tahdissa ja osallistui yhä kiihkeämmäksi muuttuvaan lauluun, kun hän tunsi lämpimän kosketuksen. Hän käänsi katseensa ja näki iäkkään naisen, joka oli tarttunut hänen käteensä. Nainen hymyili, käänsi hänen kämmenensä auki, laski sille luuytimestä kuivatun kakkusen ja kohotti sitten hänen kättään kannustaen Mattuisia syömään.

Mattuis piteli kättä hetken kasvojensa lähellä. Hän tunsi lihan hajun. Kun hän kauhaisi karibun hengen suuhunsa, hän ehti tuskin puraista kakkusta, kun se jo suli hänen kielelleen.

Voima levisi Mattuisin ruumiiseen. Hän nielaisi ja unohti viimeisetkin murheensa. Rummutuksen rytmi nosti hänet jaloilleen, kuten useat muutkin metsästäjät hänen vierellään. He tanssivat tulen ympärillä ja jahtasivat uudelleen karibua, joka eli nyt heidän sisällään.

Eläimen voima oli löytänyt uuden sijan. Laulu lupasi sille kunniaa – samaa, jota tanssijat lupasivat omalle heimolleen.

Lisää kakkusia jaettiin ja yhä useammat liittyivät lauluun. Mattuis tunsi jälleen lämpimän kosketuksen kädellään. Tällä kertaa se ei ollut iäkäs nainen, vaan nuori neito, jolla oli kaksi kiiltävää lettiä ja otsallaan koristeellinen tuohesta pureskeltu sekä nahasta punottu päähine. Neito tanssi hänen rinnallaan. Toisinaan nuori nainen hymyili hänelle salassa, kun valkea savu kiemurteli heidän ympärillään, ja välillä painautui häntä vasten, kuin se olisi ollut vahinko. Mattuis kuuli, kuinka rummun iskut muuttivat rytmiä, joka oli kuin äiti maan sydämen syke. Hän kierähti ympäri ja vaihtoi nopeasti tanssinsa suuntaa.

Mattuis ei enää katsonut ympärilleen vaan antoi tanssin viedä mukanaan. Hän piti silmänsä ummessa, eikä päästänyt naisia enää lähelleen. Hän ei voinut tehdä sitä äidilleen, joka oli yksin ja tarvitsi häntä. Eivätkä naiset tienneet häntä riivaavista pahoista hengistä…

Vaikka Mattuis näytti heimoonsa kuuluvalta, puolet hänen sisimmästään oli yhä vierasta maata – jopa hänelle itselleen. Millainen vaimo pärjäisi hänessä asuville hengille?

Savuaukosta pilkisti enää vain tumma yö, kun rummun iskut vaimenivat. Tanssijat olivat palanneet paikoilleen istumaan. He hyräilivät ja katselivat, kun Moomeshduck nosti tietäjänsauvan ja riisui sarvipäähineensä. Suuri henkitietäjä otti siitä irti kolme valkeaa sulkaa, nosti ne ylös ja sanoi:

– Karibun henki on tyytyväinen! Suuri onni on kohdannut tänään nuoria metsästäjiämme ja meitä.

Moomeshduck nosti yhden sulan ja kääntyi sen kanssa kohti Punaisen järven heimon soturia.

– Heimokunta kiittää sinua saaliista, jonka saamme tänään jakaa. Kaadoit urheasti viisi karibua ja niiden henget vahvistavat nyt sinua, Washoodiet.

Mattuis näki, kuinka hoikka nuorukainen nousi ja otti kotkansulan varovasti kaksin käsin vastaan. Se oli hänelle ensimmäinen.

Kun tuoreella punaokralla itsensä pyhittänyt suuri henkitietäjä antoi katseensa lipua tulisijan ympäri, Mattuis tunsi jännittyvänsä. Oliko hän onnistunut saavuttamaan henkien huomion?

Viimein Moomeshduckin katse pysähtyi Sumujen laakson heimon kohdalle.

Henkitietäjä sanoi:

– Karibun henki on tyytyväinen myös teihin. Päällikkönne ja tietäjänne ovat poissa, mutta heimonne on yhä täällä, uusin kasvoin. Nämä kaksi sulkaa ovat sotureillenne, jotka kaatoivat yhteensä kuusitoista karibua…

Mattuis kuuli, kuinka ympäröivästä väkijoukosta nousi tyytyväinen hyminä.

Mutta ennen kuin hän tai Magorum ehtivät nousta, Moomeshduck jatkoi:

– …sen lisäksi teidän sotureillenne on tehty naimatarjous Pitkäjoen ja Etelärannan heimoista. Otatteko vaimot vastaan ja liitätte perhekuntanne yhteen kuun ja auringon edessä? Voitte tehdä päätöksenne kesän Odemen-juhlaan mennessä.

Henkitietäjä kohotti kättään ja Mattuis näki, kuinka kaksi neitoa nousi seisomaan väkijoukon keskeltä. Toinen heistä oli tutun näköinen: neito, jolla oli kaksi lettiä. Hän tarkkaili Mattuisia kuin itselleen luvattua sulkakoristetta.

Mattuis ei pitänyt katseesta, vaikka neito ei ollut ruma. Hän ei ollut valmis päättämään, eikä pitänyt painostamisesta. Sisimmässään Mattuis tunsi yhä oman pelkonsa suurempana kuin heimon tarpeet… Oliko hän beothuk laisinkaan? Entä, jos pahat henget ottaisivat hänetkin valtaansa?

Hän tunsi kaikkien katseet itsessään ja Magorumissa, kun he nousivat ylös.

Maakotkan valkeassa sulassa oli ruskea kärki. Mattuis otti kyynärän mittaisen sulan vastaan, katsoi suurta henkitietäjää kunnioittavasti ja palasi sitten paikalleen. Hän piteli sulkaa varovaisesti kuin pientä ja helposti rikkoutuvaa karibun luuytimestä keitettyä kakkusta. Se oli hänenkin ensimmäisensä. Hän tuskin saattoi irrottaa sulasta otettaan edes silloin, kun Valkoinen nainen tuli hänen rinnalleen ja teki hänen hiuksiinsa solmun, jonka keskelle sulan saattoi työntää. Mattuis luovutti sulan vastahakoisesti, mutta näki sen pian taas silmäkulmastaan. Ruskea kärki osoitti kohti hänen aiemmin loukkaantunutta olkapäätään.

Metsästystaidon vaatima vaivannäkö ja harjoittelu olivat palkinneet hänet – hän ymmärsi sen nyt.

Mutta vaimoa hän ei tahtonut edelleenkään. Ja äiti tunsi hänen ajatuksensa, kuten tavallista.

Vain Mattuis kuuli Valkoisen naisen kuiskauksen korvansa juuressa, kun toiset jatkoivat soturien juhlistamista.

– Poikani, mitä ajattelet vaimoehdokkaasta?

Äiti oli pidättyväinen. Ei tungetellut, esitti vain kysymyksen kuin olisi puhunut säästä.

Mattuis kohautti aavistuksen verran hartioitaan.

– En tarvitse talvea tietääkseni, etten välitä ottaa vaimoa. Naisella ei ole väliä. Hän tuntee minua yhtä vähän kuin minä häntä.

Valkoinen nainen ei kuulostanut yllättyneeltä.

– Mutta niin sen tulee ollakin: et voi ottaa vaimoa omasta perhekunnastasi. Se on kiellettyä. Ja vain talvileirin aikana voit tutustua toisiin… ellet käytä kaikkea aikaasi metsästämiseen.

Mattuis kurtisti kulmiaan. Juuri kun hän aikoi muistuttaa äitiään, kuinka tärkeää metsästäminen oli, äiti keskeytti hänen ajatuksensa ja jatkoi:

– Magorum vaikuttaa valmiilta solmimaan liiton. Hän on valmis ottamaan lisää vastuuta vanhimpien edessä. Oletko varma, että se sopii sinulle?

Mattuis rypisti otsaansa niin, että se olisi pelottanut kenet tahansa muun kauemmas.

Oliko tästä pakko puhua nyt? Äidillä ei tavallisesti ollut tapana painostaa häntä.

Kun Mattuis ei vastannut, Valkoinen nainen vilkaisi taakseen. Hän jatkoi hiljaa, kuin he olisivat puhelleet vain kohteliaisuuksia:

– Kun sinä olit peuranajossa, Doodebewshet tuli luokseni. Olemme molemmat menettäneet vasta puolisomme. Hän tahtoi kuitenkin muistuttaa minua, että olen menettänyt myös asemani parantajana ja henkitietäjän puolisona: en pelastanut miestäni tai hänen miestään, päällikköäni. En voi myöskään antaa takaisin poikia, jotka kaatuivat taistelussa liian varhain. Hän sanoi, että olen epäonninen…

Mattuis tunsi vihan nousevan sisällään. Hän katsoi äitiään ja sähähti hiljaa:

– Minun onneni ulottuu myös sinuun. Doodebewshet on väärässä!

Valkoinen nainen nyökkäsi, mutta oli selvää, että hän oli yhä huolestunut.

– Kiitos, poikani… Olen kuitenkin oppinut elämäni aikana, että epäonni tarvitsee aina syyllisen. Eikä Doodebewshet ole aivan väärässä.

Mattuis huomasi, että osa väestä oli siirtynyt ulos käydäkseen levolle omiin mamateekeihinsa, tuohilla vuorattuihin kotiinsa. Muutamat nukkuivat jo seremoniakodassa tanssin laitamilla, sillä rummuttajat olivat lopettaneet suuren rummun lyömisen ja kodassa kuului enää vain matala puheensorina.

Painostava tunne riivasi Mattuisia. Hänen isänsä henki laskeutui raskaana hänen olkapäälleen. Puristava tunne vaati, että hän unohtaisi omat halunsa ja pitäisi äidistään huolta.

Mattuis nosti katseensa ja kohtasi äitinsä samaan aikaan ylpeät ja surumieliset silmät. Valkoinen nainen oli erilainen kuin muut. Hän oli valaan kansaa, mutta kokenut elämässään heimon keskuudessa paljon epävarmuutta. Vaikka hän ei voinut näyttää pelkoaan, hän varmasti tunsi sitä. Se sai Mattuisin turhautumaan. Hän piti äänensä matalana, mutta sanoi varmasti:

– Sinä olet tuonut pelkkää onnea Sumujen lahden heimolle. Doodebewshet on surusta sekaisin, jos hän väittää muuta.

Valkoinen nainen nyökkäsi. Äidin vaalea palmikko keinahti hitaasti rinnalla, kun hän sanoi:

– Hän on myös Magorumin äiti, joten ajattelin, että sinun on hyvä tietää. Me emme ole enää erityisasemassa kuten ennen.

Mattuis nyökkäsi. Hän ymmärsi, vaikkei hyväksynyt kuulemaansa. Oli oltava keino, jolla hän saattoi ansaita heidän asemansa takaisin.