14

Musta lintu lehahti pakoon jäätynyt suolenpätkä nokassaan.

Freydís katseli veren värjäämää lumikenttää ja lumi narskahteli hänen jalkojensa alla. Thorhall oli asetellut kodan vierelle rivin lihakimpaleita, jotka olivat huurtuneet yön aikana tunnistamattomiksi möykyiksi. Metsästäjä oli pilkkonut lihan sitä ennen kuljetuskelpoisiin paloihin. Vain sotkuiset sisäelimet ja tumma myrkyllinen maksa olivat ripoteltuina kauemmas, mistä linnut saattoivat hakea osansa.

Thorhall oli kaapinut enimmät kalvot suuresta valkoisesta karhunturkista, joka oli jäänyt jäätymään auki. Freydís katseli sitä mietteissään. Turkki olisi hyödyllinen, mutta se pitäisi ennen pitkää muokata ja huuhtoa puhtaaksi. Ehkä se mahtuisi hiihtävän Thorhallin vetämään ahkioon, jos hän viettäisi lopputalven Gardarissa? Paksu karhunvuota olisi erinomainen, lämmin makuualusta tulevalle pitkälle merimatkalle. Pohjoinen meri oli kylmä, vaikka se sulikin kesällä.

Freydís nosti maasta nylkiessä irronneen, sormen mittaisen karhunkynnen ja puristi sen kämmeneensä. Miltä olisikaan tuntunut jäädä pedon raatelemaksi? Olisiko hän edes ehtinyt tuntea muuta kuin kuuman hengityksen niskassaan, ennen kuin kaikki olisi pimentynyt lopullisesti?

Jumalat olivat kuitenkin suosineet häntä ja osoittaneet, että odottivat häneltä enemmän. Freydís tunsi silti kylmien väreiden kulkevan selässään. Hän kääntyi katsomaan yhtä hyytävää, valkoista maisemaa.

Tuuli puhalsi jääriitettä ilmaan vihertävän jäätikön huipulta. Se laskeutui kevyenä utuna kohti kivistä huurteista korppimajaa ja lumista laaksoa. Keskitalven aurinko siinsi yhä kalpeana ja matalana taivaanrannassa, vaikka aamu oli jo pitkällä. Laaksoa reunustavat lumiset vuoret olivat hiljaa.

Freydís siristi silmiään ympäröivässä valkeudessa. Vain yksinäinen musta korppi tarkkaili häntä jäätikön huipulta. Se oli valmis hyökkäämään jälleen karhun haaskalle ja odotti, että hän siirtyisi kauemmas.

Freydís kuuli, kuinka Freyja pärskähti etäämpänä. Hän katsoi äänen suuntaan.

Hevonen oli kaivanut itselleen pienen aukion, jonka pohjalta se oli saanut esille jäätynyttä heinää. Thorhall oli rikkonut myös läheisen lätäkön jään, jotta hevonen saattoi juoda.

Vaalea Freyja maastoutui hyvin lumiseen maisemaan. Sen paksu turkki piti kylmyyden kaukana. Freydís veti turkisviittaansa tiukemmin ympärilleen ja lähti astelemaan kohti korppimajaa. Hän puristi yhä karhunkynttä kämmenessään ja tunsi itsensä voimattomaksi armottoman luonnon keskellä. Jumalat koettelisivat häntä toden teolla, se oli nyt selvää.

Pieni kivinen maja oli valkean lumen peitossa laakson puolelta, mutta jäätikön sivulla saattoi yhä erottaa pyöreät kivet, joista rakennus oli koottu. Suojaan mahtui tuskin kahta ihmistä kerralla, mutta jumalia sitäkin enemmän. Freydís tarttui huurteiseen peurannahasta pingotettuun oveen. Kangistunut nahka vastusti hetken, mutta antoi viimein periksi ja kääntyi auki.

Odottiko Punaparta jo peremmällä sukunsa kera? Freydís katsoi varjoisaan, luolaa muistuttavaan korppimajaan ja tunsi vatsanpohjassaan kiertyvän epämiellyttävästi. Ottaisivatko jumalat hänen uhrinsa vastaan, vaikka hän oli kokematon uhraaja? Yleensä arvat heitti pitäjän iäkkäin vanhempi tai perhekuntansa isäntä. Hän oli molempien vastakohta.

Freydís nosti turkissaappaan suojaaman jalkansa kynnyksen yli ja veti oven kiinni perässään.

Pimeys tuntui ensin lähes täydelliseltä, kunnes silmät tottuivat. Sieltä täältä kivien raoista pilkotti päivänvaloa, joka kajasti lumen läpi. Tuulen ujellusta ei enää kuulunut, mutta Freydís erotti sen sijaan hengityksensä höyryn. Se leijui keveänä ylöspäin kohti matalaa kattoa, jota vuorasi turpeen ohella muutama ajopuinen parru ja vanha nahkavuota.

Freydís vajosi polvilleen majan keskelle. Maja oli vaatimaton ja niin pieni, että hän saattoi koskettaa vastakkaisia seiniä vain levittämällä kätensä. Hänen edessään oviaukkoa vastapäätä oli pieni kivinen kehä, joka oli kuin tyhjä nuotion pohja. Korkealta katonrajasta kajasti yksi muita leveämpi valonsäde, jonka himmeässä keilassa kimmelsivät katosta riippuvat kirkkaat kivet ja vaskiset korut. Ne olivat muuttumassa vihertäviksi, sillä Thorbjorg Litilvölva oli ollut poissa jo useamman viikon. Korppimajan kallisarvoisin taikakalu oli kuitenkin yhä kiiltävä litteä kultakolikko, joka riippui niiden keskellä aivan kivikehän yläpuolella.

Freydís katseli sitä epäluuloisesti.

Korun toiselle puolelle oli kaiverrettu useita kehässä kulkevia riimuja. Ne antoivat suuren voiman tälle pyhälle paikalle. Freydís oli kuullut näystä, jonka avulla korppi oli johdattanut Litilvölvan tänne. Näkijätär oli lahjoittanut arvokkaimman korunsa siksi korpeille ja nimennyt majansa pyhien lintujen, auttajiensa ja jumalten sanansaattajien mukaan. Parempi niin kuin jääjättiläisten.

Freydís siirsi pehmeän turkisviitan polviensa alle ja silmäili sitten tarkemmin kivistä kehää. Harmaa huurteinen pohja oli kivettynyttä maailmanpuun juurta, harmaata kalliota. Hetken mielijohteesta hän otti turkisrukkasen oikeasta kädestään ja kaivoi vyöltään pienen vaaleanpunaisen tuoksuvan saippuapalan. Hän kietoi sen ympärille käärityn nahan auki ja katseli palaa kämmenellään. Sen punertava väri oli puolukasta, ja saippuassa erottui tummanvihreitä kovia kiiltäviä lehtiä, jotka hieroivat likaa ihosta. Freydís piti saippuaa aina mukanaan. Nyt hän tarttui toisella kädellään isältään saamaan veitseen ja vuoli saippuan tuoksua kivikehään. Hän laittoi saippuan huolellisesti talteen ja painoi kämmenensä kehän keskelle.

Kylmyys pisteli ensin, mutta vei pian tunnon sormista. Hän näki samalla, kuinka käden lämpö sulatti kiven pinnalle kämmenen muodon, ja sanoi hiljaa:

– Punaparta Thor, minä kutsun sinua.

Freydísin ääni tuntui vieraalta pienessä tilassa. Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi, tarttui uudelleen vyöllään riippuvaan veitseen ja veti sen tupesta. Freydís nosti turtuneen kätensä, pisti terän vasten kämmentään ja katseli, kuinka verta tirahti esiin. Toinen uhri, hänen jumalansa makuun.

– Tuwatuwa, Alu!

Hän sanoi taikasanat, puristi kätensä nyrkkiin ja kallisti sitä kivikehän päällä.

Kolme veritippaa putosi ja tahrasi huurteeseen sulaneen kämmenen muodon.

Freydís työnsi terän takaisin vyölleen, odotti hetken ja tarttui sitten tummaan nahkanyyttiin. Se riippui kivikehän vierellä oksankoukussa kirkkaiden aurinkokivien ja vaskihelyjen rinnalla.

Hän nyki ohueksi kulunutta kohmeista nyöriä. Lopulta pyöreä nyytti aukesi ja paljasti sisältään korppimajan arvat: useita peukalonmittaisia valkeita linnunluita, pähkinäpensaan oksasta vuoltuja lastuja ja tammipuisia tummia kaarnankappaleita, joihin oli kaiverrettu riimuja. Freydís tiesi vain, että puiset palat olivat peräisin salaperäisestä hedelmiä tuottavasta puusta, jollaisia kasvoi Erik Punaisen kotimaassa Nordvegrissä. Niihin kaiverretut riimut auttaisivat häntä tulkitsemaan jumalten tahtoa. Freydís laski nyytin maahan ja otti irti vyöpussinsa. Sen sisällä olivat hänen omat arpansa. Nekin hän oli saanut Erik Punaiselta.

Freydís kallisti pussia ja kaksi lanttia putosi hänen veren tahrimalle kämmenelleen. Toinen lantti oli hopeaa, toinen kultaa. Hän ei tiennyt, mitä niiden kaiverrukset varsinaisesti merkitsivät, mutta sillä ei ollut väliä: arpoja itse päätti, kumpi puolista merkitsisi onnea ja kumpi epäonnea.

Freydís pyöritteli kädessään lantteja. Pienen hopeaisen kiekon onnekkaalle puolelle oli kaiverrettu lentävän korpin kuva, epäonnekkaalle puolestaan risti. Kultaisen lantin onnea edustivat kasvot ja hevosta muistuttava olento, ja sen vastapuolella epäonnea ennusti maailmojen tuho: Týr, jonka kättä puri Fenris-susi.

Freydís puristi kolikot kämmeneensä ja tunsi, kuinka haava aukesi uudelleen. Kättä kirveli, mutta hän puristi enemmän. Niin kauan, että veri tahrasi kolikot kauttaaltaan. Hän katsoi kättä läheltä ja haistoi ruusunjuuren ja veren.

Freydís nosti katseensa pimeän korppimajan kattoon ja tuijotti siellä hiljalleen edestakaisin heiluvia kirkkaita kiviä. Kun hän tunsi Thorin katsovan takaisin syvyyksistä, hän kysyi:

– Lähden matkalle ja purjehdin kohti uutta maata. Kerro, tuottaako matkani minulle menestystä? Jos tuottaa niin millaista?

Freydís kumosi linnun luut ja puiset riimut kivikehän keskelle ja heitti sitten niiden joukkoon omat arpansa.

Hitaasti, hengitys jännityksestä höyryten, Freydís laski katseensa kehään.

Hopeaisessa kolikossa lensi korppi, kultaisessa kimmelsi maailmanloppu.

Freydís katseli riimuja. Hän tunsi kätensä hikoavan yrittäessään erottaa niiden merkit. Mitä Punaparta tarkoitti? Korppi lensi voitokkaan taistelun edellä, mutta maailma loppui? Taistelisivatko he keskenään matkan aikana?

Freydís potkaisi turhautuneena korppimajan oven auki, jolloin valkea valo tulvi sisään. Hän siristi silmiään talven kylmässä kajossa ja vääntäytyi oviaukon luokse nähdäkseen paremmin.

Tärisevin käsin Freydís siirsi riimuja lähemmäs ja asetteli ne maahan – tällä kertaa jonoon. Hän hieroi sormiaan yhteen ja keskittyi.

Litilvölva oli opettanut Freydísin piirtämään ja tulkitsemaan riimuja, mutta siitä oli jo aikaa. Hän muisteli kuumeisesti ja koukisti vasemman kätensä sormia. Riimuja oli kuusitoista. Hän muodosti ensimmäisen merkin sormillaan ja luki runon mielessään: fé, ur, thorn, ass, reid, kaun… Hänen sormensa taipuivat merkkeihin kankeasti, mutta liha muisti paremmin kuin mieli.

Freydís henkäisi helpottuneena. Siinä olivat ensimmäiset kuusi, jotka kuuluivat jumalatar Freyjalle. Ne merkitsivät omaisuutta, alkuhärkää, jättiläistä, jumalaa, ratsastusta ja ansaittua haavaa.

Freydís katsoi maahan, riimulastuihin ja kapeisiin tikkuihin, joista kolme kuului Freyjan perheeseen: jumalallinen voima, ratsastus, joka merkitsi matkaa, ja taisteluhaava. Hän siirsi lastut omaan riviinsä, toisten yläpuolelle.

Freydís hengitti syvään ja keskittyi. Hän lausui riimurunon uudelleen ja jatkoi kädellään merkkien toistamista… hagal, naud, iss, ár, sol. Freydís tunsi kylmyyden nipistävän sisintään, kun Helin riimut syntyivät hänen sormillaan ja soivat kielellä. Tuhoisat viisi ennustivat kärsimystä, muutosta ja luonnonmullistuksia – toisaalta myös kasvua ja kurkottelua kauemmas pakon edessä.

Hän antoi katseensa lipua lastujen ylle. Osa riimuista oli kaiverrettu vaivan säästämiseksi kiinni toistensa kylkeen. Niiden väkäset kasvoivat samasta varresta. Mutta hän ei ollut erehtynyt – ne olivat kaikki siellä. Freydís kirosi hiljaa ja puristi kätensä nyrkkiin.

Ei omaisuutta, mutta haavoja ja kärsimystä? Jäätä, hätää ja juonittelua, joiden keskellä hänen piti kasvaa? Ja kuitenkin, sekä Hel että äiti lupasivat hänelle hyvää vuotta…?

Freydís pudisti päätään ja kiskoi hetken hiuksiaan, jotka olivat takkuiset. Hän oli unohtanut kampansa Gardariin ja nähtävästi myös järkensä.

Mihin äiti oli saanut hänet puhuttua mukaan! Miksi Näkijätär oli puhunut maineesta ja kunniasta, jos matka ei kasvattanut lainkaan omaisuutta? Ristiriitaiset, hyvää ja pahaa ennustavat merkit tekivät hänestä vain entistäkin turhautuneemman ja kärsimättömämmän. Freydís huudahti tuskaisena:

– Punaparta! Jos maailma loppuu, miksi minun pitäisi lähteä? Jos luvassa ei ole rikkauksia, kerro yksikin hyvä syy!

Freydís kuuli vain oman huohotuksensa.

Korppimajaan kantautui etäistä tuulen ulvontaa. Puhuri oli voimistunut jäätiköllä ja sen mukana sisään satoi kuivaa pakkaslunta.

Ovenpieleen siirretyt Freyjan riimut hautautuivat hiljalleen lumeen.

Freydís poimi kohmeisin sormin toiseen riviin Helin riimut. Maahan jäi enää yksi riimu. Tummaksi pinttyneellä linnunluulla oli madr, mies – yksi viimeisistä viidestä riimusta, jotka kuuluivat Týr-jumalalle.

Freydís tuijotti riimua ja otti korpin rintalastaan kaiverretun kuvan käteensä.

Kuka mies oli ja miksi hän esiintyi Freydísin ennustuksessa?