16

Aurinko oli mennyt pilveen puolen päivän maissa. Kevään häikäisevä kirkkaus oli muuttunut arvaamatta sameaksi harmaudeksi, jonka seasta erottuivat hädin tuskin ympäröivien vuorien valkoruskeat, raidallisiksi sulaneet rinteet. He olivat mutkitelleet hitaasti vuonoissa kelluvien jäävuorien lomitse, kunnes olivat saapuneet aavan meren rantaan. Miesten huudot olivat saaneet Freydísin hätkähtämään kerta toisensa jälkeen, kun yllättäen ilmestyneet jäälautat pakottivat soutajat tekemään nopeita väistöliikkeitä. Kokeneet merenkävijät tunsivat kuitenkin alati liikkuvan merijään vaarat. He osasivat toimia niin viisaasti, etteivät he kertaakaan jääneet saarroksiin merijään keskelle.

Freydís istui koreasti kaiverretun kirstunsa päällä, veti turkisviittaa särkevän selkänsä suojaksi ja katseli Punaista Käärmettä, jota soutajat kyydittivät heidän lähellään. Erik Punainen johdatti heitä varmasti kohti paikkaa, josta jokainen Viheriämaasta lähtevä pitempi purjehdusmatka sai alkunsa. Freydís tähysi pitkälaivan ohi ja saattoi jo erottaa idän puolella kuuman saaren muodon. Karu pitkulainen saari oli korkeampi täällä etelässä, loiveni myöhemmin kapeaksi kankaaksi, kunnes leveni jälleen pohjoisessa pienen vuoren ympärille. Saarella ei ollut vakituista asutusta, mutta se oli harvoin vailla kävijöitä. Kuuma lähde houkutteli laivoja lähes jokaiselta itäisen Viheriämaan asutetulta vuonolta; Freydís tunsi laivoista jokaisen heti, kun sen kokka piirtyi taivaanrantaan.

Kun kuuman saaren hiekkasatama lähestyi, Freydís kuitenkin nojautui hämillään eteenpäin.

Rannassa kellui pitkälaiva, joka oli hänelle ennestään tuntematon.

Freydís katseli yllättävää näkyä ja puhui hiljaa itsekseen:

– Kenen laiva tuo on?

Merituuli työnsi turkishupun niskaan. Punaiset hiukset hulmusivat Freydísin ympärillä kuin ahnaat, uutta öljyä polttavat liekit. Hän työnsi kiehkuran korvansa taakse, samalla kun lähellä istuva soutaja vastasi:

– Ei ole täkäläisiä, mutta sen takana kelluu Herjolfin kevyt karve.

Freydís kurkotti uudelleen ja erotti miehen mainitseman pienemmän pitkälaivan rannassa. Siihen mahtui viisitoista soutajaa – tuskin puolet toisen, isomman pitkälaivan miehistä. Niin kevyt laiva saattoi helpommin kiertää vuonossa liikkuvat jäävuoret ja kelluvat ajojään lohkareet, mutta oli epätodennäköistä, että karve oli kulkenut pitkän matkan Herljofnessista yksin. Oliko Herjolf kenties saattanut tuntemattoman laivan purjehtijat kuumalle saarelle?

He lähestyivät hiekkarantaista satamaa, ja Freydís tunsi ilmassa savun tuoksun. Hän tähysti ylös kiviselle saarelle. Valkea savu kiemurteli uhrivalkeasta, joka oli kasattu turpeesta kuuman lähteen lähelle. Freydís työnsi kätensä takaisin pehmeään turkiskintaaseen. Hän tunsi odotuksen kihelmöivän vartaloaan samoin kuin valkeat jäät hivelivät ohi lipuvan laivan puista kylkeä.

Jälleen uusi laiva ja purjehtija. Oliko Thor lähettänyt hänelle uuden liittolaisen vai vastustajan?

Freydís tunsi tummien painostavien pilvien nousevan mielessään, vaikka hänen olisi pitänyt tuntea vain innostusta matkasta pitkän odotuksen jälkeen.

Yksisilmä huusi silloin pitkälaivan toisesta päästä:

– Airot ylös, me heitämme painon veteen!

Pilvipeite rakoili taivaanrannassa, kun Freydís laskeutui hiukan kömpelösti pieneen kiikkerään ruuheen. Punainen Käärme, Sotajoutsen ja Rautaparta kelluivat jäälauttojen keskellä ja myös niistä laskettiin väkeä maihin. Freydís puristi nahkanyyttiä sylissään ja katseli laakeata saarta. Nyytin sisällä oli sinipunaiseksi värjätty, ylellinen pellavainen kuivausliina. Gardarin kosteaan maaperään viljelty pellava riitti juuri ja juuri muutamaan uuteen paitaan ja vaatteeseen. Korki-jäkälästä saatava sinipunainen väri taas piti ostaa kauppiailta, sillä sitä ei saanut Viheriämaasta: siksi kaikki tunnistaisivat hänen kangaskappaleittensa arvon.

Silti Freydís ei ollut tyytyväinen. Ei ennen kuin hänet tunnettaisiin näkemättä, lauluista ja saagoista. Vain sellainen nainen olisi todella mahtava, josta miehetkin laulaisivat. Hekin, jotka kuulivat naista tavallisesti vain vuodekomeronsa hämärässä.

Freydís tunsi vain kolme naista, joista laulettiin hyvällä: jumalaisen Freyjan, Harald Kaunotukan haastaneen Gyda Eirikintyttären ja kultahiuksisen, viisaan Thyra-kuningattaren daanien maasta. Vaikkei hän voisikaan vetää vertaa jumalattarelle, kuningattarille kai sentään voisi? Freydís Erikintytär, Viheriämaan kuningatar… Mitä hänestä vielä laulettaisiinkaan?

Toistaiseksi ei kuitenkaan mitään, ainakaan hyvää.

Hän oli vain Erik Punaisen äpärätytär ja vähäpätöisen maatilallisen vaimo.

Kun ruuhen kokka karahti hiekkaan, Freydís päätti puhdistautua menneestä laskeutumalla kuumaan lähteeseen. Hän kietoisi itsensä sinipunaiseen kalliiseen pellavaan ja aloittaisi samalla matkansa kohti arvostusta ja mainetta. Matkan jälkeen hänet tunnettaisiin rohkeana ja viisaana kuin laulujen elinvoimaa uhkuvat kuningattaret – olihan lähes koko talven paikallaan istuminen jo saanut hänet tavallista tanakammaksikin.

Nuori soutaja viivytteli tovin, mutta ojensi lopulta käden Freydísille, jotta hän saattoi nousta maihin. Hetken mielijohteesta Freydís kysyi vastahakoiselta auttajaltaan:

– Miten te miehet kertoisitte minusta… millainen olen?

Hän näki, että nuorukaisen katse alkoi pälyillä sivuille, aivan kuin hän olisi astunut ansaan tai joutunut väijytykseen. Toisista ei kuitenkaan ollut hänelle hyötyä, joten lopulta nuorukainen katsoi häntä ja tokaisi:

– En ymmärrä, mitä tarkoitat.

Freydís hymähti. Hän veti turkisviittansa raskaan liepeen ruuhesta maihin. Selvästikin poika pelkäsi häntä tai vähintään aristeli naisen seuraa, eikä se käynyt aivan sellaisesta ihailusta, jota hän tavoitteli. Freydís ei luovuttanut vaan jäi seisomaan nuorukaisen eteen ja kysyi uudelleen mairealla äänellä:

– Mitä kertoisit minusta, jos matkaisit merten yli ja joku kysyisi sinulta Erik Punaisen suvusta?

Mutta nuorukainen vain kohautti olkapäitään eikä antanut parempaa vastausta.

Freydís kääntyi loukattuna pois ja kivahti:

– Olkoon, en tarvitse apuasi, yksinkertainen tollo! Löydätte minut kuumalta lähteeltä.

Rantakivien varjopuolella oli vielä lunta. Hän asteli niiden yli varovasti, vaikkakin turhautuneena. Nuorukainen oli yrittänyt selvästi väistää hänen kiusallista kysymystään, muttei ollut pelännyt näyttää epäkunnioitustaan. Siitä oli vaikea hypätä ihailevaan lauleluun.

Freydís pääsi kuivalle hiekkamaalle. Hän survaisi nahkanyytin kainaloonsa ja lähti tarpomaan ylös auringonsulattamaa karua rinnettä. Kaikkialla erottui vanhoja ja tuoreita jalanjälkiä. Freydís nosti pitkän villamekkonsa näyttävää helmaa jottei olisi astunut sen päälle, ja kirosi mielessään. Tämän takia hän piti mieluummin miesten vaatteita.

Hän seurasi maahan painunutta väylää kiirehtien, eikä odottanut muita. Vasta hyvän matkan päässä hän antoi askeltensa hidastua. Hän tunsi hengästyvänsä, koska kantoi niin raskasta mekkoa, viittaa ja ruumista.

Mutta siitäkin huolimatta hän aikoi tällä matkalla muuttaa kaikkien mielen ja saisi heidät pitämään itsestään. Hän tahtoi, että kaikki – jopa loukkaavat typerykset – kunnioittaisivat häntä ja ihailisivat hänen saavutuksiaan. Hän päätti muuttaa itsensä jo tänään: hän käyttäytyisi niin rakastettavasti, ettei kukaan saattaisi vastustaa hänen seuraansa!

Kun kuuman saaren sydän ja sen luokse leiriytyneet muukalaiset erottuivat turvallisen matkan päässä hänen edessään, Freydís pysähtyi ja nosti kätensä tervehdykseen.

Hän odotti, kunnes yksi lähteessä istuvista miehistä nosti kätensä, ja huusi sitten vastaan:

– Saanko käydä joukkoonne?

Mies viittoi häntä lähemmäs.

Freydís vilkaisi taakseen etäälle jäänyttä rantaa ja seuruettaan. Kestäisi aikansa siirtää kaikki miehet laivoista maihin, sillä Karlsefnin ja Bjarnin syvemmässä vedessä uivia vankkoja knarreja ei saanut vedettyä matalaan rantaan, kuten hänen isänsä käärmelaivaa. Freydís hymyili itsekseen.

Hän oli ensimmäinen, joka ehti muukalaisten luokse. Hän saattaisi koetella suunnitelmaansa rauhassa.

Freydís käveli lähemmäs ja kantoi näyttävän asunsa itsevarmasti kuin olisi piilotellut helmansa alla kokonaista armeijaa. Pitkässä kauhtanassa oli puolensa.

Kuuman lähteen vesi oli viheriänsinistä ja kirkasta. Allas oli matala, istuvia miehiä vyötäröön saakka, ja tarpeeksi suuri, että sen lämpöön olisi mahtunut kokonainen perhekunta kerrallaan. Lähteen vierelle oli pystytetty kolme kotaa. Yksi niistä oli vastapystytetty, toisia suurempi, ja sen huipulta kohosi kevyt savuvana. Kaksi muuta olivat vanhoja, pienempiä ja pysyviä. Freydís tunsi jälkimmäisten käyttötarkoituksen: toinen oli naisten ja toinen miesten kota. Niihin kylpijät saattaisivat suojata säältä varusteensa ja tavaransa siksi aikaa, kun laskeutuivat kuuman lähteen lämpöön.

Kun Freydís lähti astelemaan kuumalle lähteelle, hän näki vasemmalla puolellaan pienen matkan päässä maassa hyppelevän mustan korpin. Kiiluvasilmäinen lintu käänteli päätään ja tuntui katselevan häntä.

Näkijätär.

Äiti oli jäänyt Gardarin rannalle, mutta Freydís tunsi nyt hänen läsnäolonsa.

Oliko pikisilmä sama korppi, jonka hän oli nähnyt myös korppimajalla, Ikijään huipulla? Freydís työnsi valkoisen susiturkin vasemman olkapäänsä yli ja katseli lintua epäluuloisena.

Jos Odin, ylhäisten ja kuninkaiden jumala, tarkkaili häntä nyt, Freydís aikoi näyttää, ettei ihmisten maailmasta ollut tänään huonoa kerrottavaa. Päinvastoin. Sillä korppi saisi pian viedä tiedon sekä Näkijättärelle että jumalten isälle: kaikki muuttuisi Freydís Erikintyttären elämässä.

Freydís lähestyi kuuman lähteen ympärille kerääntyneitä muukalaisia ja piti hymyn huulillaan. Hän kiersi vasemman sormensa punaisten kutriensa joukkoon ja asteli keinuvin askelin kohti kuumassa lähteessä rentoutuvia miehiä. Pitkä mekko veti katseen hänen vaaleille kasvoilleen ja ylväille olkapäilleen.

Heitä oli viitisentoista vedessä ja kymmenen rannalla. Toiset saman verran kaiketi lämmittivät uutta kotaa Herjolfin miesten kanssa.

Freydís pysähtyi muutaman askeleen päähän höyryävästä vedestä, joka oli juuri sopivan lämpöistä ja kutsui kylpemään: ei polttanut, eikä haissut maalta, kuten Lumimaan uumenista pulppuavat lähteet.

Hän keinautti lantiotaan ja asetti nyyttiä pitelevän kätensä sille, hiveli oikean kätensä sormilla alahuultaan ja sanoi:

– En tunne teitä. Keitä mahtavat olla nämä uroot, jotka kylpevät minun altaassani?

Kylvyssä istuvat miehet hiljentyivät ja jäivät tuijottamaan häntä.

Kolme miestä istui erillään muista lähteen laidalla. Yksi heistä oli se, joka oli aiemmin viittonut Freydístä lähemmäs. Miehellä oli leveä nenä ja siniset silmät, tumma kullanvärinen parta ja paksut kulmakarvat. Hiuksensa hän oli leikannut pois pään sivuilta. Päälaelta niskaan laskeutui paksu letti. Korvien takana ja miehen paljaan vatsan poikki kulkivat ihoon hakatut sinertävät käärmeen kuvat, jotka saivat Freydísin nostamaan toista kulmakarvaansa kiinnostuneena.

Mies nojasi kyynärpäät vesihöyryn sulattamaan vihertävään nurmimättääseen. Hän heilautti rannettaan ja sanoi:

– Sinun altaassasi? Ja kukahan sinä mahdat olla, neitokainen…? Minä olen Lumimaan Helgi, ja tämä tässä on veljeni Finnbogi. Me tulemme miehinemme Lumimaasta, Austfjordista.

Freydís tunnisti yhdennäköisyyden kahden veljeksen kesken, vaikka toinen oli turpeampi ja siten epämiellyttävämmän näköinen kasvoiltaan. Hän ei kuitenkaan antanut ajatuksen näkyä omillaan, vaan jatkoi:

– Minä olen Freydís Erikintytär. Voitte kutsua minua myös Viheriämaan kuningattareksi…

Freydís hymyili viettelevästi ja antoi katseensa kulkea raavaiden urosten kasvoilla. Kaikki lähistöllä katsoivat häntä nyt ja olivat lopettaneet juttelun.

Hetken viivyttelyn jälkeen Freydís jatkoi:

– …paitsi, että Viheriämaassa ei tunnusteta kuninkaita. Täällä määrää isäni Erik Punainen ja hänen miehensä, jotka liittyvät pian seuraamme.

Hän näki miesten jännittyvän. Freydís tiesi ottavansa riskin, mutta tunsi liian suurta houkutusta: niin monta innokasta silmäparia tuijotti häntä nyt avoimen kiinnostuneena. Hän huumaantui hetkellisestä vallan tunteesta, irrotti viittaansa pitelevän luisen soljen ja antoi sen pudota hitaasti maahan.

Valkoinen turkki ympäröi häntä kuin lumi korkeimpia vuorenhuippuja. Se korosti punaisen villamekon alla kohoavia, miehisessä joukossa vertaansa vailla olevia muotoja ja pyöristynyttä lantiota.

Hän tunsi miesten heikkouden ja jatkoi vastalöytämällään, miellyttävällä ja kuningattarelle sopivalla äänellä:

– Jos käännätte katseen, saatan laskeutua kylpyyn kanssanne. Purjehdus sai jäseneni kylmettymään.

Freydís teki sormellaan pyörittävää liikettä hiuskiehkurassa. Miehet tuijottivat häntä, kunnes kylvyssä lojuva Helgi naurahti ja huudahti:

– Kuulitte, mitä neito sanoi! Kääntykää jo!

Freydís ehti tavoittaa hetkeksi lumimaalaisen huvittuneen ja halukkaan katseen ennen kuin tämäkin käänsi odottaen selkänsä. Mies saattoi komentaa soutajiaan, mutta Freydís oli eri maata. Mies kuvitteli omistavansa naisen kuten Viheriämaan kuuman lähteen, vaikka makasi itse hänen edessään alasti, haarat auki.

Freydís tunsi saappaansa varressa säärtään vasten painautuvan tutun terän. Toisin kuin miehet, hän oli viisas, eikä koskaan astunut kylpyyn ilman asetta kätensä ulottuvilla.

Freydís katseli monipäistä miesjoukkoa, joka siirteli painoa jalalta toiselle ja näytti kovasti siltä kuin yhdellä jos toisella olisi ollut kova hätä käymälään. Tältäkö hänen isästäänkin tuntui, kun miehet matelivat hänen edessään?

Hän oli juuri irrottamassa toista päällysmekkoa kannattelevaa kupurasolkea olkapäältään, kun toisen pienen kodan ovi narahti.

– Mitä Odinin nimeen täällä tapahtuu?

Kun kiharatukkainen nainen astui pihamaalle, Freydís antoi kätensä laskeutua lantiolle. Tulija käänteli päätään nyt entistä vaivaantuneemman miesjoukon keskellä.

Freydís näki, että nainen oli häntä iäkkäämpi. Avonaiset hiukset saivat ikäneidon näyttämään suttuiselta, vaikka se tuskin oli naisen tarkoitus. Orja hän ei kuitenkaan ollut. Naisen otsalla kiersi kaksi paksua punottua päänauhaa, jotka kannattelivat isoa tukkaa. Hänen mekkonsa oli harmaansinertävä ja melko arvokas, mutta naisen ulkomuodosta puuttui ylhäisyyden tuoma ylpeys.

Freydís vertasi tuntematonta naista mielessään paitsi itseensä myös Litilvölvaan, joka oli sentään opettanut hänelle tärkeimmän asian naiseudesta – itsetunnon ja jumalallisen arvon. Nainen oli ollut aina ensin ja osasi luoda elämää.

Mutta tämä nainen ei ollut koskaan kuullut sitä.

Tulija näytti tuimalta, eikä kukaan tuntunut kaipaavan hänen pällistelevää läsnäoloaan juuri nyt – päinvastoin. Miehet tuntuivat kaikesta päätellen odottavan, että Helgi veljineen hoitaisi kiusallisen tilanteen.

Freydís ei kuitenkaan kaivannut miestä asialleen vaan sanoi:

– Älä huoli, kukaan karvaisista lapsistasi ei ole vielä hukkunut kylpyveteen.

Sanat eivät heti kirvoittaneet vastausta naisesta, vaikka muutama nuorempi mies hörähti.

Nyt nainen oli kuitenkin huomannut hänet. Hän työntyi lähimpien miesten ohi ja päätyi rantatöyräälle kääntyneen Helgin eteen. Freydís katsoi naista ja nosti kasvoilleen saman lempeän viehkeän hymyn, jolla hänen oli onnistunut lepyttää lauma miehiä. Hän sääli omituista naista ja tunsi sisimpäänsä virtaavan epätyypillisen hyvyyden. Hän näki mielessään, kuinka vanha nainen ottaisi hänet vastaan kuin kauan sitten kadonneen tyttären. Freydís tunsi muuttuvansa ja arveli, että korppi oli tullut tänne juuri siksi: tarkkailemaan, kuinka hän pitäisi sanansa ja muuttaisi oman kohtalonsa suuntaa. Hänet tunnettaisiin pian Freydís Hyvänä…

Kun Freydís hymyili lempeästi, epäsiisti kiharapäinen nainen katsoi Helgiin ja sanoi:

– Aviomies, mistä sinä sait tämän luntun? Ostitko Herjolfilta selkäni takana kalliin orjan vai näkevätkö silmäni väärin? Kuvitteletko sinä todella, että huolin hänet laivaan, jos olet mennyt ja ostanut hänet? En voi kuvitella, että luotettavalla Finnbogilla olisi tullut sellainen mieleen!

Freydís kuuli korpin rääkäisevän selkänsä takana. Lintu aavisti ainakin tällä kertaa jotain, sillä Freydís tunsi tutun vihan purkautuvan sisältään.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja osoitti etusormella naista, joka muistutti olemukseltaan karvanlähdön aikaista koiraa, veti henkeä ja huusi:

– Helgi, en tiennytkään, että pidät vanhoista naisista! Olipa hyvä, etten riisunut vaatteitani, sillä olen niin nuori ja kaunis: sileä ihoni olisi saattanut hukuttaa sinut järkytyksestä!

Hänen ilkeät sanansa sihisivät kuin tarujen käärmeet ja syöksyivät ulos myrkyllisinä. Mutta se tuntui vain hyvältä.

Freydís tempaisi valkean turkin maasta ja heilautti sen toiselle olkapäälleen. Hän piteli raskasta viittaa niin, että kääntyvä mies saattoi ihailla hänen nuorta, voittamatonta naisen vartaloaan ja painavia kaulakäätyjä, joiden arvolla olisi voinut ostaa hänen laivansa.

Helgin kasvoille valahtanut pettymys ei jäänyt häneltä huomaamatta, eikä myöskään hänen elämää nähneeltä vaimoltaan. Nainen polkaisi jalallaan tuohtuneena maata, mutta jäi sitten tuijottamaan liikkumatta Freydísin taakse.

Freydís arvasi vahingoniloisena, että vanhus oli huomannut lähestyvän miesjoukon. Kun ensimmäiset soutajat asettuivat seisomaan odottavasti hajasäärin Freydísin taakse, nainen kivahti. Tämä paineli takaisin kotaan ja jätti kaiken jälleen Helgin harteille.

Freydís huokasi tyytyväisenä. Hän tunsi olonsa jälleen hyväksi, vaikka eri tavalla kuin oli hetki sitten suunnitellut.