17

Freydís liikutti kuuman lähteen lämmintä vettä kädellään. Liike sai höyryn ja ruusujuurentuoksuiset saippuakuplat pyörteilemään vedenpinnalla. Hän katseli vuonon toisella puolella ilta-auringon viimeisten säteiden valossa kohoilevia vuorenhuippuja ja mustavetisessä vuonossa ajelehtivia jäävuoria. Sulavan meren täytti vielä jää­sohjo, joka pakkautui aaltojen liikkeestä korkeiksi kasoiksi, joiden taakse jäi avovetisiä lampia.

Hämärän tullen Freydís tunsi yhä huumaavaa, sykkivän synkkää voitonriemua ja yritti olla huomaamatta etäällä, sinertävissä varjoissa hyppelevää vahingoniloista korppia. Hän tiesi nyt, että ivallinen hymy sopi hänen huulilleen paljon paremmin kuin lempeä ja nöyrä hymyn aavistus. Jumalat tiesivät, että hän oli yrittänyt… mutta he eivät olleet tahtoneet Freydísistä hyvää tai viisasta kuningatarta vaan vahvan johtajan.

Haahkaparvi lensi lähellä vedenpintaa ja laskeutui etsimään pesimäluotojaan. Pohjoisen kevät oli muuttumassa nopeasti kuivaksi kesäksi ja heidän oli korkea aika suunnata kohti uutta maata.

Freydís käänsi huomionsa toisaalle. Hän kuuli, kuinka Thorhall ja Yksisilmä puhelivat hänen lähellään höyryävän veden keskellä. Metsästäjän ääni oli matala ja kireä. Siitä kuulsi saaliinhimo, jota kaikki Gardarissa olivat oppineet arvostamaan.

Freydís kuuli Thorhallin sanovan:

– Hylkeiden paritteluaika on pian käsillä. Meidän pitää purjehtia toisten edeltä, jotta ehdimme kerätä parhaan saaliin laivaan.

Yksisilmä ei kuulostanut yhtä malttamattomalta, vaikka vastasi viivyttelemättä:

– Niin… Me purjehdimme huomenna kohti Karhusaaria, heti kun uhri on annettu.

Freydís katsoi heidän ohitseen kohti kahta uutta kotaa, jotka oli pystytetty hyvän matkan päähän lumimaalaisten isosta kodasta. Hänen isänsä Erik, Karlsefni ja Helgi olivat siellä vaihtamassa kuulumisia. Soutajat joivat uhriolutta kisaillen tai makasivat pois väsymystään, samalla kun polttivat lämmikkeekseen kevätauringon kuivaamaa mätästä.

Gudrid oli sulkeutunut toisten naisten kanssa pieneen naistenkotaan – he kai harjoittivat siellä yhdessä kristittyä uskoaan. Siitä Freydís ei halunnut tietää mitään, mutta hänen harmikseen heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.

Freydís ei ollut voinut myöskään olla huomaamatta, että samoin Karlsefnikin tuntui tulevan hyvin toimeen toisten kanssa. Mies vaikutti tuntevan maanmiehensä Helgin ja Finnbogin hyvin. Vaikka se oli kauppiaalle tavanomaista, kohtaaminen oli saanut Freydísin harmistumaan ja huolestumaan.

Kertoisiko mies tuttavilleen, kuinka oli saanut Erik Punaisen tyttären houkuteltua vuoteeseensa? Ja entä, jos hän pyytäisi Helgiä ja Finnbogia liittymään heidän joukkoonsa ja purjehtimaan kohti länttä?

Freydís tunsi tärisevänsä enemmän kiukusta kuin kylmästä ja upottautui kokonaan lämpimään lähteeseen.

Kirkas, lämmin vesi hyväili hänen ruumistaan ja huuhteli viimeisetkin tuoksuvat saippuat puhtaaksi kuuratusta ihosta. Lämpö väreili hänen kasvoillaan ja rentoutti raajat. Freydís tunsi osan jännityksestään katoavan samalla, kun hän nosti päänsä jälleen vedenpinnan yläpuolelle.

Yöilma tuntui viileältä. Lähde oli muuttunut iltaruskossa lähes mustaksi kuin Helin silmä. Taivas sen sijaan oli värjäytynyt taivaanrannassa punertavaksi ja pilvet kuvastuivat peili­kirkkaasta vuonosta siellä, missä vesi virtasi hiljaa vapaana ajelehtivien jäävuorien ja ajojään välissä.

Tyyntä ja rauhallista tuntui olevan kaikkialla paitsi Freydísin sisimmässä. Rauha ei ollut hänen oikea olomuotonsa: Freydísissä virtasi vahvana isän veri, jonka alkulähde oli suuri jättiläinen Ymir. Hän jakoi verensä aasojen perillisten ja kuninkaiden kanssa, ja tiesi: tyytyväinen mieli merkitsi tyytymistä liian vähään.

Freydís nousi seisomaan. Vesi ylettyi vain hänen reiteensä saakka. Hän nousi vilpoiselle rannalle ja tarttui pellavaiseen liinaansa. Tarkasti harkitun tilanteen hienous, kallis liina ja hänen koristeltu ihonsa menivät aivan hukkaan, sillä katselemassa olivat vain pelokas Yksisilmä ja turhankin välinpitämätön Thorhall. Miehet tuskin edes erottivat häntä illan hämärässä höyryävän veden keskeltä.

Freydís hankasi kuivaksi käsivartensa ja kylkensä, jota koristi ihoa pitkin kiipeävä sinipunainen kukkaoksa, naalinhorsma. Sen syötävät lehdet ja kukkanuput kiemurtelivat kaikkialla pitkin Viheriämaan kamaraa. Tulikukan keskikesällä aukeavat terälehdet punottivat nyt myös hänen uuden ja rehevän vartalonsa vaalealla iholla. Metsästäjän mukaan pienet tummat miehet, pohjoisessa asuva vaeltava hylkeenpyytäjäkansa, kutsuivat tuota kaunista vaaleanpunaista kukkaa nuoreksi tytöksi…

Freydís muisti ennustuksen korppimajalla. Samassa hän päätti: hänen oli tehtävä sopimus, joka rikkoisi Karlsefnin ja Helgin ystävälliset välit. Hän ei tarvinnut enempää vastustajia tai kunniansa jakajia, saati sitten että he liittoutuisivat yhdessä häntä vastaan. Vain yksi saattoi olla kuningas kerrallaan.

Freydís hieroi säärensä kuivaksi. Hänen kätensä pysähtyi kuitenkin kesken liikkeen ja jäi pitelemään liinaa polven korkeudella, kun tunsi kuuman katseen.

Karlsefni katseli häntä jähmettyneenä ison kodan reunalta. Miehen katseessa kuulsi nälkä.

Freydís hymyili miehelle kiusoitellen. Hänen mielipahansa muuttui nopeasti kuohuvaksi vahingoniloksi. Tämän suunnitelmansa hän aikoi pitää, näki korppi sen tai ei. Mutta Karlsefni ei saisi häneltä enää mitään.

Jokin Freydísin sisällä sai täyttymyksensä ja palasi kohdilleen. Ehkä Gudrid oli sittenkin vetänyt lyhyemmän korren?

Kun mies katosi näkyvistä, Freydís puki alusmekon ylleen. Se johtui ehkä hämärästä ja kuumasta vedestä, mutta hän kuvitteli rintojensa pyöristyneen. Myös vatsa oli turpea ja pään yli vedettävä pitkä paita kiristi oudosta kohdasta. Uuttera hylkeenrasvan syöminen oli alkanut viimeinkin näkyä… Mutta Freydís iloitsi vartalonsa uudesta rikkaudesta. Rikas oli rehevä ja köyhä luinen – laiha ja muodoton kuin vain emäntänsä hyvyydestä elävä orja.

Hän laski punaisen päällysmekon ylleen ja veti turkisliivin pyöreiden rintojensa lämmikkeeksi. Viimeisenä hän nosti kirkkaan aurinkokiven vierestään kylpyvedestä ja kuivasi sen pellavaliinaansa. Hän sujautti kiven vyölleen ja oli valmis kohtaamaan Helgin. Freydís kohotti valkean susiturkin käsivarrelleen ja jätti Yksisilmän ja Thorhallin likoamaan lämpimään veteen.

Ilma muuttui kylmemmäksi. Karu, laakea ja kivinen saari oli peittynyt hämärään vaippaan. Vain matalalla taivaanrannassa loistava kuu ja vuorten yllä toisinaan tanssivat vihertävät taivaantulet valaisivat aluetta, joka jäi kotien väliseen kuoppaan sytytetyn uhritulen valon ulkopuolelle.

Freydís käveli suuren kodan laitaa ja tunsi kuuman veden tuoman raukeuden jäsenissään. Paksun villamekon kantaminen oli raskasta ja se laahasi hänen askeleissaan.

Yhtäkkiä Freydís tunsi käden olkapäällään ja sen paino veti hänet ympäri.

Hän oli vastakkain Karlsefnin kanssa.

Karhea vaalea parta lähes kosketti Freydísin poskea. Miehen käsi puristi olkapäätä kipeästi ja toinen käsi tarttui lämpöä huokuvaan rintaan.

Freydís ei antanut miehen hyökkäyksen suistaa itseään tasapainosta. Hän piti selkänsä suorana, eikä paennut kouraa, joka tunnusteli hänen rintaansa kuin olisi omistanut sen. Freydís sihahti hampaittensa välistä:

– Kas, Thorfinn… onnea sinulle naimakauppasi johdosta.

Mies puristi rintaa ja astui lähemmäs, niin että Freydís joutui ottamaan askeleen taakse.

Kodan varjossa kukaan ei nähnyt heitä, mutta Karlsefni otti riskin. Freydís saattoi yhä kuulla Yksisilmän kähisevän ja Thorhallin nauravan etäämpänä – kenties muistelevan yhteistä saalistusretkeä.

Thorfinn Karlsefni ei käyttäytynyt kuin hyvä kristitty, se oli ilmeistä. Mies tuntui kihisevän himojensa keskellä kiukusta, kun hän viimein sai sanan suustaan:

– Sinä pidät minua pilkkanasi… niinkö?

Freydís ei ollut varma aikoiko mies lyödä vai suudella häntä väkisin, muttei aikonut jäädä odottamaan sitä. Hän nosti kätensä vasten miehen rintaa ja työnsi. Karlsefni tuntui vahvalta kuin kallio. Ensin hän ei liikahtanutkaan, mutta sitten Freydís tunsi, kuinka mies antoi periksi. Hän otti askeleen taakse ja päästi otteensa irti.

Freydís laski hitaasti kätensä, mutta piti katseensa yhä jännittyneen miehen kasvoissa. Niillä välähteli tunteita, joista oli vaikea saada selvyyttä. Hänen ei auttanut kuin arvata.

– Kuka pitää ketä pilkkanaan? Minä en ole se, joka tuppautui tälle matkalle. En myöskään esitä kaikille, että olen onnekkaassa liitossa…

Freydís antoi katseensa laskeutua merkitsevästi kohti vaatteen peittämää rintaa, jota Karlsefnin koura oli vasta puristanut. Hän räväytti sitten katseensa mieheen ja kohtasi entisen rakastajansa silmästä silmään. Thorfinnin vaaleat ripset kavensivat silmät kiiluviksi viiruiksi.

Ääni oli käheä ja täynnä outoa katkeruutta, kun mies kuiskasi:

– Minä saan kaiken mitä haluan. Olen aina saanut.

Miehen oudon himokas katse laskeutui Freydísin vatsalle, ja hänen kasvoilleen levisi itsevarma hymy.

– Minun siemeneni kasvaa sinun sisälläsi. Saatpa nähdä. Et voi tehdä sille mitään.

Freydís tunsi kylmyyden huuhtovan ylitseen. Miehen röyhkeät sanat saivat hänet tärisemään. Ilma heidän välillään tuntui rätisevän kuin ukkosmyrsky keskellä talvea.

Se ei ollut mahdollista… ei ollut!

Freydís siristi silmiään. Hän joutui pinnistelemään, ettei antanut itsensä kavahtaa kauemmas. Hän kihisi samassa raivosta, otti askeleen lähemmäs, kosketti miehen vatsaa ja antoi kätensä valua alas. Jos vain hänen kätensä olisi voinut leikata lihaa.

– Sinä elät toivossa… Thorfinn Tosimies.

Mutta Karlsefni vain hymyili kylmästi siitäkin huolimatta, että hänen miehisyytensä tunnisti naisen käden kosketuksen. Miehen ääni oli kuin orjakauppiaalla.

– Minun siemeneni itää jopa jäisessä maassa.

Freydís jäykistyi. Hän päästi kätensä irti ja oli vähällä lyödä miestä. Mutta sitä hänen ei kannattanut tehdä, sen verran hänen järkensä yhä sanoi, vaikka miehen oletus oli pöyristyttävä.

Hän ravisti päätään ja otti askeleen kohti uhritulen valoa. Onneksi naisen ei tarvinnut voittaa miestä voimassa.

Freydís jatkoi pilkallisesti:

– Sitten olen iloinen puolestasi, sillä nait naisen, joka ei ole kantanut lasta veljelleni tai edellisille miehilleen. Hän taitaa myös olla sängyssäsi yhtä kylmä kuin kristittyjen jumala…

Ennen kuin mies ehti liikahtaa tai sanoa vastaan, Freydís käänsi selkänsä ja käveli kiivain askelin kohti muita sekä seuran pahoinpitelyltä tarjoamaa turvaa.

Tunteet myrskysivät hänen sisällään.

Hän oli samaan aikaan häpeissään, raivoissaan ja peloissaan. Hän katui koskaan sekaantuneensa mieheen, muttei voinut myöskään olla tuntematta vetoa Karlsefnin voimakkaaseen tahtoon. Hän muisti liian hyvin, miltä tämän kiihkeä kosketus tuntui.

Kaikki tämä sai hänet tuntemaan entistäkin syvempää katkeruutta ja kostonhimoa.

Jos hän todella kantoi nyt Thorfinn Karlsefnin lasta, jumalat saattoivat hänen puolestaan valmistautua maailmojen tuhoon. Hän ei antaisi miehelle tyydytystä nähdä itseään heikkona.

Freydís heilautti susiturkin olkapäilleen ja käveli keskelle miesjoukon pystyttämää leiriä. He saattoivat olla kotoisin useista eri pitäjistä ja jopa eri saarilta, mutta vain yhdessä illassa soutajat olivat sulautuneet yhdeksi isoksi laumaksi – aivan kuin kesälliset pässit tai oriit.

Hän erotti tulen ääressä turkiksilla päällystetyn kivisen istuimen. Erik Punainen istui iltaa Bjarni Herjolfinpojan ja Helgin kanssa.

Freydís astui heidän eteensä ja tervehti isäänsä.

– Isä, olen kylpenyt ja aurinkokivi loistaa jälleen. Olen valmis antamaan uhrini, mutta sitä ennen tahdon kysyä jotain vieressäsi istuvalta lumimaalaiselta.

Kun hän kääntyi Helgin puoleen, mies kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta ei jäänyt empimään, vaan nousi ripeästi jaloilleen.

– Kerro, miten voin auttaa Erikintytärtä?

Freydís hymyili kireästi ja ohjasi hänet lähemmäs rätisevää tulikuoppaa, missä kukaan ei häiritsisi heitä. He astelivat vierekkäin sen lähelle. Vain pieni hetki Erik Punaisen seurassa ja hänestä oli jo tullut miehelle vain isänsä tytär… mutta se muuttuisi pian. Freydís oli ylpeä isästään, mutta ei aikonut jäädä hänen saavutustensa varjoon.

Kuumottavan hiilloksen äärellä Freydís laski kädet lanteilleen ja kohdisti haastavan katseen mieheen. Helgin vaimo ei ollut nyt paikalla pelastamassa miestään.

– Purjehdi kanssani uuteen maahan. Jaan kanssasi tasan kaiken matkan tuoton ja rikkaudet.

Freydís saattoi nähdä, että mies yllättyi hänen suorasukaisesta ehdotuksestaan. Hän jatkoi sinnikkäästi:

– Minulla on laivassani kolmekymmentä miestä. Ota sinäkin mukaan yhtä monta soturia ja olemme tasavahvoja.

Hän huomasi, että mies oli imarreltu: Freydísin avunpyyntö hiveli Helgin itsetuntoa. Kenties kauppias myös huomaisi mahdollisuuden rikastua?

Helgi piti kuitenkin käsivartensa yhä tiukasti rinnalleen ristittyinä ja kysyi epäillen:

– Miksi minä lähtisin niin pitkälle matkalle?

Freydís päätti riskeerata kaiken ja pelata peliä, jonka vaarat hän oli jo saanut huomata.

Hän nosti kätensä, nuolaisi sormenpäätään ja kostutti sillä huulensa kutsuvasti kuin vain herkkä nuori nainen osasi.

– Äitini völva ennusti minulle menestyksekästä matkaa länteen. Mutta sitten Thorfinn Karlsefni ja Bjarni Grimolfinpoika päättivät myös hyötyä hyvästä tuulesta ja purjehtia vanavedessäni… En voi pärjätä heille, ellen löydä vahvaa ja luotettavaa kauppakumppania.

Hän loi anovan silmäyksen Helgiin ja tiesi, että mies oli jäänyt koukkuun: tämän silmistä kuvastuivat ahnaat liekit ja kyltymätön nälkä.

Freydís hymyili yhä, kun mies vilkaisi Erik Punaisen suuntaan ja vastasi hänelle:

– Jos niin on, miksi jakaisin rikkauteni toisen kanssa? Laivani on suuri ja kantaa enemmän kuin tarpeeksi yhdelle.

Freydís näki, että mies osasi laskea pidemmälle kuin kukaan hänen tuntemansa.

Hän kutsui kaiken lumovoimansa, hymyili pehmeästi ja sanoi:

– Veljeni on luvannut minulle pitkätalonsa uudessa maassa. Jaan sen sinun kanssasi, kunhan astun maihin ennen Karlsefniä ja muita kanssani kilpaa purjehtijoita. Kunnia on minulle rikkauksiakin tärkeämpää… joten olen avokätinen liittolaiselleni.

Freydís näki, kuinka Viinimaan houkutus välkähti Helgin silmissä. Kun ahneus oli saanut itää ja kasvaa, mies hymyili hänelle, kallisti käärmekuvioitua päätään ja sanoi:

– Kuinka voisin kieltäytyä, kun Freydís Erikintytär pyytää minua avukseen. Hyvä on! Me, veljeni ja minä, purjehdimme kanssasi. Olenhan kauppias… Vaikka Karlsefni on ystäväni, hän on myös kilpailijani. En voi antaa hänen viedä kaikkia rikkauksia ja laulujen kuninkuutta.

Freydís ojensi miehelle kätensä ja odotti, että tämä tarttui häntä ranteesta sopimuksen merkiksi. Hän vastasi puristaen miehen vahvaa rannetta, vaikka kapeat sormet eivät ylettäneetkään sen ympäri. Hän oli mielissään ja sanoi omaan voittoonsa tyytyväisenä:

– Hyvä. Me purjehdimme huomenna, jotta ennätämme uuteen maahan ennen kuin meri jälleen jäätyy.