19

Sumu kävi tiheämmäksi ja kosteammaksi lähempänä pohjoista rannikkoa. Mattuis pysähtyi välillä kuuntelemaan, kun lunta tippui valkeiden koivupuiden oksilta. Jossain raakkui musta­pukuinen korppi ja parvi lumihanhia lensi kaakattaen korkealla kohti pohjoista.

Hän tunsi koivunoksasta taivutettujen lumikenkiensä vajoavan ja otti askeleen eteenpäin. Kolme hirveä oli tehnyt hänen pukemansa lumikengät, joiden pitkät lavat ja raakanahasta pujoteltu verkko pitivät jälleen. Mattuis osoitti eteenpäin ja työnsi hitaalla liikkeellä mustat hiuksensa korvan taakse. Hän nyökäytti päätään Magorumille, joka veti toista kaarnasta tehtyä ahkiota korkeammalla rinteellä. Toinen jatkoi eteenpäin.

He olivat lähellä kesien lohiapajaa Pitkäjoen suulla, joka muuttui myöhemmin merenlahdeksi Sumujen lahden itäpuolella.

Ilmassa tuoksui sulavasta lumesta tihkuva suolaisen meren ja havujen tuoksu. Vaikka meri oli vielä jäälauttojen peitossa, he etenivät varovaisesti. Vihollisen liikkeistä ei voinut tietää. Keväinen, luminen metsä oli täynnä outoja rasahduksia, mutta kaikki niistä eivät olleet peräisin auringon, petojen tai saaliseläinten liikkeistä…

Perhekunta oli ollut poissa rannikolta koko pitkän talven ja pysytellyt sisämaassa Pitkäjoen ja Punaisen järven suojissa, kun ajelehtiva paksu merijää ajoi myrskytuulet ja suuret valkeat karhut rantaan.

Mattuis tunnisti yhä lähipuiden runkoihin kaiverretut merkit. Lovet kertoivat selvästi, että tämä oli Sumujen laakson heimon aluetta – mutta mi’kmaqit, Avalldamon ja muut pahasta hengestä sikiävät ihmiset, eivät olleet ennenkään kunnioittaneet heidän varoituksiaan.

Mattuis tunsi ihonsa hohtavan lämpöä karibunnahkaisen vaatteen sisällä. Kirkas aamuaurinko hyväili korkeiden ja kapeiden havupuiden latvoja. Lämpö sai kostean maan huokumaan yhä enemmän usvaa. Sitä leijaili notkelmissa ja hitaasti virtaavan joen yllä, ja kostea ilma kerääntyi pisaroiksi hänen kasvojensa iholle. Metsä oli raskas paksusta, kosteasta lumesta. Kevät oli lähes tullut, mutta asiasta ei voinut koskaan olla varma, ennen kuin sininen pääskynen saapui. Toisinaan lumimyrsky peitti vastapaljastuneen maan vielä monta kertaa uudelleen, ennen kuin lumi katosi.

Mattuis nosteli jalkojaan varovasti ja asteli hitaasti eteenpäin nuoren koivikon poikki. Hän piti katseensa leveän joen vastarannalla ja tarkkaili toisinaan sulavedestä heilahtavia oksia. Heidät kaksi päivää sitten yllättänyt räntäsademyrsky teki taivalluksesta vaikeampaa. Märässä lumessa näkyi siellä täällä painautumia, joiden keskeltä oli vaikeampi erottaa todellisia eläinten ja ihmisten jättämiä jälkiä. Hirvet, karibut, ketut ja jänikset eivät pääsisi Mattuisia karkuun loputtomiin – eivätkä pääsisi vaeltavaa beothuk-heimoa vaanivat vihollisetkaan.

Mattuis kumartui pienen kuusen juurelle ja kosketti vetistä lunta. Hän päästi kurkustaan korpin raakuntaa muistuttavan äänen. Magorum vastasi pian kaikuna, samoin Wothamashee.

Joku oli seissyt tässä.

Lumeen jäänyt jälki oli liian soikea ja iso ollakseen eläimen käpälänjälki. Mattuis seurasi levottomana katseellaan tuoreita jälkiä. Ne katosivat havupuiden juurelle lumesta sulaneiden, mutta yhä jäisten mättäiden kohdalla. Hän katsoi kauemmas ja näki, että jäljet jatkuivat, kunnes ne lopulta katosivat joen partaalla veteen.

Pitkäjoki kuului beothukeille ja Sumujen lahti oli heidän heimoalueensa suulla. Kaukana edessä häämöttävän lahden länsi­puolella levittäytyi kylmä Paha maa: jäävuorista täyttynyt Valkoinen lahti ja pohjoiseen kurkottava vuoristoinen jylhä käsivarsi, joka oli yhä näihin aikoihin syvän lumen peitossa. Kukaan ei ollut käynyt täällä, heidän maallaan, sitten syksyn… elleivät kutsumattomat mi’kmaqit.

Mattuis nosti käden huultensa ympärille ja päästi kurkustaan korpin varoitusäänen. Hän kutsui heimoveljiään ja tunsi pian kiukun sykkivän sydämensä lyöntien tahdissa. Kostonhimo nousi ja värjäsi hänen mielensä vihollisten verellä.

Hän kuuli, kuinka Magorum kävi ahkionsa päälle ja laski alas joenvarteen. Mattuis näki seuraavaksi, kuinka Wothamashee tarpoi hänen perässään, ja erotti sitten myös Samitin, joka meloi korkeakeulaisella kanootillaan heidän luokseen kohisevaa kevätvirtaa myöten.

He neljä olivat hyvän matkaa edellä kesäleiriin palaavaa pääjoukkoa. Mikään ei estänyt heitä väijymästä niitä, jotka olivat loukanneet Sumujen lahden maita.

Mattuis osoitti vierelleen ennättäville tovereilleen jälkiä ja löysäsi sitten vyöllään roikkuvaa puunuijaa ja nahkaista linkoa. Hän osoitti Samitin vierellä kanootissa odottavia miehenmittaisia, pihlajapuisia jousia ja tuohikoteloa, jossa oli nuolia, ja sanoi hiljaa:

– He pitävät meitä heikkoina… arvelevat, että heimomme on jäänyt kokonaan sisämaahan. Mutta Avalldamon on väärässä.

Mattuis katsoi muita ja näki heidän kasvoillaan saman päättäväisyyden: viholliset eivät saaneet heidän maataan tai lohiaitojaan suosiolla. Toisaalta, heillä ei ollut aikaa palata ja pyytää muita perhekuntia apuun. Mikä häpeä se olisikaan ollut! Oli parempi kaatua vihollisen ylivoiman edessä kuin tahrata Sumujen laakson heimon väkevä henki.

Magorum laskeutui kantapäidensä varaan kyykkyyn ja vertasi lumeen painautunutta jalanjälkeä oman mokkasiininsa jälkeen.

– Painavampi kuin minä. Heillä ei ole nuorta suunnistajaa mukana. Miehet suunnistavat itse, eikä heillä ole koko heimoa kannoillaan.

Magorumin kasvoille kohosi silloin itsevarma, villi hymy, ja Mattuis arvasi, että hänen soturiveljensä näki jo itsensä tanssimassa voitontanssia vihollisen keihäänkärjessä kiikkuvan, verisen pään ympärillä. Magorum ei pelännyt ottaa yhteen vihollisen kanssa. Hän oli heistä neljästä verenhimoisin ja nopein, iloitsi tappamisesta sekä taitojensa koettelusta eniten. Hänet taisteluvimma otti myös ensimmäisenä valtaansa.

Mattuis tunsi kunnioitusta heimoveljensä verenhimoa kohtaan. Taistellessaan Magorum ei ajatellut hetkeäkään muuta perhekuntaa tai soturiveljiään: hän oli yhtä himokas sekä elämää että kuolemaa kohtaan, eikä hänen elämänkehäänsä mahtunut taistelun hetkellä muita kuin hän itse.

Mattuis kadehti veljensä kykyä unohtaa odotukset ja toimia luontonsa mukaan. Taistellessaan Magorum oli yksin, mutta toimi heimonsa puolesta – se oli beothukien tapa. Hän itse toimi päinvastoin… Silti Mattuis tunsi suurinta yhteyttä kuumaveriseen heimoveljeensä. He olivat kuin aurinko ja kuu, jotka kiersivät samaa kehää: Magorum oli aurinko, Mattuis pimeä ja kylmä kuin kuu.

Hän yritti karistaa varjot mielestään ja katsoi seuraavaksi Samitia. Mattuis osoitti nuorukaisen vierellä lepääviä aseita. Oli hänen tehtävänsä sanoa ääneen kylmä totuus:

– Emme voi hyökätä yhdessä, kuten isomman joukon kanssa. Magorum käy edestä ja me muut kierrämme sivulle. Ammumme nuolia, kunnes hän ehtii vihollisten kimppuun, ja tartumme vasta sitten omiin keihäisiimme. Iskemme nopeasti ja peräännymme. Se on heimomme tapa ja syy, miksi olemme voittamattomia.

Kanootissa istuva Samit nyökäytti heti päätään ja hyväksyi suunnitelman. Leveäkasvoinen nuorukainen näytti aina rennolta kuin olisi ollut valmistautumassa alkukesän okrariittiin. Hän piti huolettomasti kiinni joenvarren pusikosta, jotta kanootti ei olisi laskenut virran mukana.

Mattuis vilkaisi Wothamasheeta. Hiljainen, harkitsevainen veli mietti hänen sanojaan. Heimoveljen tummanpunaiseksi hierottu turkisvaate erottui valkeasta metsästä selvästi, sillä hän ei ollut vielä heittänyt harmaata susiturkista olkapäilleen. Hän sanoi:

– Se on ainoa keino.

He molemmat katsoivat Magorumia odottavasti. Mattuis näki, kuinka sotaisa veli nuolaisi huuliaan ja nyökkäsi. Ilme oli välinpitämätön, sillä suunnitelma ei estänyt häntä hyökkäämästä avoimesti. Magorum oli jo taisteluhengen vallassa: hän otti kivikirveen vyöltään ja heilautti sitä. Magorumin silmien poikki kulkeva paksu punainen veriraita oli vienyt pelon silmittömän soturin mielestä jo syntymässä.

Mattuis oli tyytyväinen. Hänkään ei pelännyt vihollisen nuolta, mutta hieroi ihoonsa ennemmin punaista okraa kuin verta. Tekikö se hänestä heikomman? Ehkä toisten mielestä, mutta hän oli tietäjän poika ja tunsi olevansa vastuussa heistä. Ja silti – hän aikoi raivata viholliset tieltään yhtä varmasti kuin Magorum, joka oli liian nälkäinen murehtiakseen huomisesta.

Mattuis tarttui kanootin reunaan ja asetti jalkansa sen suoralle keskipohjalle. Hän istui kanoottia pitelevän Samitin taakse. He odottivat, että Magorum työnsi ahkionsa kuusen juurelle ja istui sitten keulaan. Hänen jälkeensä Wothamashee asettautui perään. Samit päästi irti pajukosta ja kanootti lähti liikkeelle virran mukana.

Tuohikanootti oli vuorattu sammaleella, mutta Mattuis saattoi yhä tuntea pehmuksen alla pienet pyöreät kivet, joilla kanootin keskipohja oli täytetty tasapainottamaan kiikkerää venhoa. Pohja ja jyrkästi sivulle ojentuvat, nuolenkannan muotoiset laidat oli hierretty punaokralla. Kanootin muoto leikkasi vettä kuin terävä piikiviveitsi.

He nostivat leveälapaiset melat ja ryhtyivät kauhomaan kanoottia eteenpäin myötävirtaan.

Leveä virta vei kohti koskea. Sen alajuoksun kuohuissa virta pysyi aina auki ja sinne Sumujen lahden heimo oli asettanut aitoja, joihin kala ui – joutuen aina vain kapeampaan ja kapeam­paan aitaukseen pääsemättä pois.

Nyt olivat viholliset kuitenkin löytäneet heidän kala-aitansa ja kuvittelivat, että saattoivat hyötyä niistä kaikessa rauhassa. He olivat häätäneet heidät vasta etelän rannoilta, mutta Mattuis ei ollut osannut aavistaa, että mi’kmaqit pyrkisivät seuraavaksi pohjoiseen. Tai ehkä he olivat piilotelleet pitkään Pahalla maalla ja odottaneet vain tilaisuuttaan?

Ainoastaan lehtipuiden ympäröimä alava Sumujen lahti, sen kalaisat poukamat ja lohijoet olivat kyllin rikkaita takaamaan saalista ja elantoa vuoden ympäri. Muualla beothukien saari oli karu, vuoristoinen ja sankan havumetsikön peitossa. Talvisin sen pohjoiset ja läntiset osat peittyivät kahta miestä korkeampaan lumeen, tuuli kävi navakasti ja merijää täytti rannat pitkään vielä silloinkin, kun saaren etelä- ja itäosissa koitti kevät.

Mattuis veti melaa voimakkaasti ja suoristi kanootin keskellä virtaa. Hän tiesi, ettei pian olisi aikaa puhua, joten hän sanoi sanottavansa:

– Jos Avalldamon on leirissä, työnnän keihääni hänen lävitseen.

Magorum vilkaisi taaksepäin, irvisti ja sanoi:

– Vain, jos minä en ehdi murskata hänen päätään ensin.

Mattuis ei sanonut mitään. Heillä oli molemmilla tahto ja syy kostaa.

Avalldamon, mi’kmaqien päällikkö, oli vienyt molempien isät, Sumujen lahden suuret miehet seuraavaan elämään, kun sekä Kolme hirveä että Mokothuk, Magorumin isä, olivat kaatuneet vihollisen nuoleen. He tiesivät, että taitava mi’kmaq päästi yhtä aikaa jopa kuusi kivikärkistä nuolta jänteeltä, eikä hän olisi helppo saalis kenellekään.

Heillä oli kuitenkin yllätys puolellaan, sillä viholliset eivät osanneet odottaa hyökkäystä.

Kun Pitkäjoki kääntyi viimeisen kerran loivasti ennen koskea, he kauhoivat yhdessä kanoottinsa vasemmalle puolelle rantaan ja vetivät sen ylös havujen suojiin.

Magorum, Mattuis, Wothamashee ja Samit liikkuivat nopeasti ja hiljaa. Koskesta nouseva vesihöyry levisi laajalle alueelle sumuna, joka peitti heidän askeltensa äänet. He kantoivat olallaan lähes itsensä mittaisia jousia, joiden jännittäminen onnistui vain täysi-ikäiseltä mieheltä. Jokainen heistä oli tehnyt oman aseensa ja hallitsi sen, samoin kuin punaisella okralla värjätyt piikiviveitsensä, -keihäänsä ja nahkaiset kivilinkonsa.

Mattuis piteli kädessään keihästä. Hän oli kiinnittänyt sen terävän piikivikärjen tiukasti karibun jänteellä puiseen varteen. Keihäs oli hänen kätensä jatke ja tuntui hyvältä. Hän tunsi heräävän jännityksen, joka sytytti kostonhimon hänen sisällään.

He juoksivat matalina pitkin kapeaa puiden väliin jäävää polun notkelmaa. Se oli tamppaamaton, sillä viholliset eivät tunteneet paikkaa, kuten he. Kesäisin, kun kala-aidat olivat suljettuja, niiden saalis tarkastettiin joka päivä. Se tehtävä kuului Sumujen lahden nuorille miehille, joita ei vielä hyväksytty mukaan hylje- tai karhujahtiin. Vaikka Mattuis, Magorum, Samit ja Wothamashee olivat jo miehiä, heidän jalkansa muistivat yhä maaston, jota ne olivat kulkeneet koko heidän lapsuutensa.

Kosken kohina kuului selvemmin, mitä lähemmäs matalan rinteen lakea he saapuivat. Ensimmäisenä kulkeva Magorum kyykistyi ja nosti kätensä pystyyn. Muutkin pysähtyivät. He odottivat ja kuulostelivat.

Mattuis kuuli sydämensä sykkeen lisäksi vain etäistä linnunlaulua ja kosken pauhua.

Kukaan ei ollut huomannut heitä – mikäli he olivat oikeassa ja viholliset olivat kosken alajuoksulla, missä aukeni puista raivattu tasanne. Siellä Sumujen lahden heimo kohotti kotansa kesäisin, kun lohi alkoi nousta.

Magorum jatkoi eteenpäin, mutta piti keihäänsä matalana toisessa kädessä ja puristi toisessa kämmeneen mahtuvaa piikkipäistä puuvartta. Hän hiipi Magorumin perässä, kunnes kosken alajuoksu ja aukio pilkottivat heidän edessään.

He erottivat kolme kotaa aukiolla, jonka olisi pitänyt olla tyhjä.

Mattuis osoitti suunnat Samitille ja Wothamasheelle ja he lähtivät kaikki kolme kiertämään kauemmas Magorumista.

Mattuis pysyi matalana. Hän kulki havupuiden takana, kunnes oli niin lähellä koskea, että tunsi sen pärskeet kasvoillaan. Hän hivuttautui alemmas ja jäi tarkkailemaan joukkoa, joka asutti heidän maataan luvatta. Viha sykki hänen sisällään. Oli vaikeaa olla huutamatta sotahuutoa ja ryntäämättä esiin.

Hän näki, että keskimmäisenä oli keittokota, josta tulvi matalalle leviävää savua. Se sekoittui koskesta nousevaan usvaan ja kantoi keitetyn kalanlihan tuoksua. Mattuis näki kodan ympärillä kymmenen miestä, joista suurin osa piteli kaksin käsin tuohikuppia, joi lientä ja jutteli keskenään. Osa vasta odotti annostaan: he seisoivat höyryävän tuohivasun vierellä, kun nuori nainen laski syvään keitinastiaan lisää kuumia kiviä. Rannassa seisoi vain yksi vahti, joka tähysi vastarannalle. Mies yritti nähdä usvan läpi.

Mattuis ei nähnyt kenenkään hiuksissa sulkapäähinettä. Hän oli pettynyt: Avalldamon ei ollut täällä. Hänen sormensa puristuivat hänen jousensa kaarelle, kun hän jatkoi tarkkailua.

Leirissä istuvilla miehillä oli yllään lyhyet vyötäisille ulottuvat peurannahkatakit ja housut. Heidän otsallaan kulki kapea nyöri, joka piti avonaiset hiukset pois kasvoilta. Mi’kmaqien poskipäät ja silmänaluset oli maalattu valkoisiksi. He pyrkivät maastoutumaan… Mattuis muisti, mitä Kolme hirveä oli kertonut: vihollisten punainen kasvomaali tiesi sotaa ja musta kostoa. Sillä toisin kuin he, punaiset beothukit, jotka hieroivat itsensä, vaatteensa, varusteensa ja esineensä – jopa kuolleiden ruumiit ja luut – punaisella okralla, mi’kmaqit eivät kunnioittaneet siten suurta henkeä Äiti Maata. Ja nyt tuo pahuus saastutti beothukien leiriä ja pyhää asuinsijaa… se oli anteeksiantamatonta.

Mattuis kuitenkin hillitsi tunteensa. Hän tiesi, että he olivat sattuneet paikalle parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä miehet ajattelivat juuri nyt vain hetken lepoa ja vatsan täytettä. Samassa hän kuuli metsän siimeksestä kujertavaa linnun laulua.

Magorum oli nähnyt tarpeeksi ja kävi kärsimättömäksi.

Mattuis nousi hitaasti ylös. Hän piti huolen, ettei sumu pyörteilisi liikaa hänen ympärillään, pidätti hengitystään ja jännitti jousensa. Hän laski sen jänteelle neljä nuolta ja tähtäsi ensimmäisen kohti vahdissa seisovaa mi’kmaqia, joka oli lähinnä häntä. Hän luotti lapsuuden veljiinsä ja tiesi, että nämä toimisivat varmasti ja armotta. Hän toivoi, että se riittäisi myös tänään.

Mattuis suoristi jännettä pitelevät sormensa ja nuoli suhahti liikkeelle. Varsi humahti vihollisen selkään ja lävisti keuhkon, jolloin miehen polvet antoivat periksi ja hän putosi maahan. Mattuis tähtäsi seuraavan nuolen leirissä istuvan miehen rintaan ja päästi irti. Hän tähtäsi ja päästi irti, uudelleen ja uudelleen, kunnes neljä nuolta oli käytetty. Hän tuskin edes huomasi, kuinka muuallakin leirissä miehet kouristelivat Wothamasheen ja Samitin punaisista nuolista. Kulhot vain putosivat vihollisten hervottomista käsistä. Mattuis kuitenkin kuuli, kun Magorum ryntäsi esiin ja huusi sotahuudon.

Hänkin tunsi verenhimon ja se käski häntä esiin. Silti Mattuis pidätteli itseään. Hän nosti uudet nuolet jänteelle ja odotti.

Kodan ovinahka heitettiin auki ja ulos ryntäsi kuusi miestä. He tarttuivat kodan seinää vasten lepääviin keihäisiinsä ja kohottivat ne juostessaan Magorumia vastaan.

Mattuis pidätti hengitystään, tähtäsi ja päästi nuolen toisensa jälkeen jänteeltä. Ne suhahtivat maaleihinsa: reiteen, rintaan ja olkapäähän. Silloin hän kuuli, kuinka Magorum huusi uudelleen. Se oli korkea sotahuuto, josta kuulsi pelottomuus ja pitelemätön ilo, joka syntyi vihollisen murskaamisesta. Magorumin hiuksiin kiinnitetyt sulat välkähtivät, kun hän hyppäsi ilmaan ja iski kivikirveensä vihollisen päähän.

Mattuis heitti jousensa sivuun ja nosti keihäänsä maasta. Hän ei voinut pidätellä itseään enää vaan ryntäsi esiin. Mutta ennen kuin hän ehti huutaa, lähimmän kodan ovinahka lennähti auki.

Avalldamon astui esiin, jousi toisessa kädessään. Hän ei huomannut Mattuisia, vaan katsoi Magorumia ja tavoitteli käteensä nuolia, jotka riippuivat tuohikotelossa vyöllä.

Mattuis otti vauhtia ja nosti aseensa. Hän huusi sotahuudon ja survaisi keihään ilmaan.

Lentävä varsi iskeytyi vihollisen kylkeen juuri samalla hetkellä, kun Avalldamon päästi ensimmäisen nuolen jänteeltä.

Mattuisin rynnätessä vihollisensa kimppuun Avalldamon päästi jousestaan irti ja putosi polvilleen. Hän ei ehtinyt koskettaa maata, kun Mattuis löi kiviveitsensä vihollisensa niskaan ja huusi uudelleen.

Hän kuuli myös, kuinka Samit ja Wothamashee huusivat. Hekin olivat jättäneet jousensa ja syöksyivät Magorumin rinnalle.

Mattuis käännähti ympäri kohti kodan suuta. Oliko siellä vielä vihollisia?

Hän astui hämärään kotaan piikiviterä kohotettuna. Mutta kodan pimeydestä kuului vain kirkaisu, joka ei kuulunut soturille.

Kodan perällä turkisten alla makasi käpertyneenä nainen. Kun Mattuis otti askeleen lähemmäs, nainen huusi:

– Älä tapa!

Mattuis tunsi verenhimon kohisevan korvissaan, mutta ymmärsi senkin läpi, mitä nainen oli sanonut. Hän ymmärsi, sillä nainen puhui beothukien kieltä.

Mattuis näki, että nainen makasi taljojen alla alasti. Hetken hän tunsi taistelun nostattamaa himoa, mutta sitäkin enemmän hän tunsi kuvotusta. Hän kääntyi pois.

Hän antaisi Magorumin hoitaa tämän, ellei nainen ymmärtäisi ottaa omaa henkeään ensin. Hän ei tahtonut liata itseään tai teräänsä vereen, joka kuului arvottomalle petturille.

Kun Mattuis työnsi ovinahan sivuun ja astui ulos, leiri oli hiljentynyt. Hän näki yhä paikallaan makaavan Avalldamonin liikkumattoman ruumiin. Päällikön veren tahrimat niska­sulat törröttivät epäjärjestyksessä ja Mattuisin oma keihäs oli yhä vihollisessa kiinni. Mattuis käveli sen luo, vetäisi keihään irti ja huusi voitonhuudon.

Magorum, Samit ja Wothamashee vastasivat siihen toisen kodan takaa.

Kun he tulivat näkyviin, kosteaa lumisadetta alkoi leijua harmaalta taivaalta. Magorum nilkutti toista jalkaansa ja nojasi edellään kulkevaan Samitiin.

Hänen mokkasiinissaan oli reikä. Oliko Avalldamon osunut viimeisellä nuolellaan?

Mattuis hölkkäsi toisten luo ja laski mennessään vihollisten ruumiit. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä ja yksi nainen sen lisäksi, joka oli jäänyt kotaan. He olivat yllättäneet mi’kmaqit täysin.

Kun Mattuis pysähtyi toisten luo, Wothamashee auttoi kiskomaan jalkineen istuvan Magorumin jalasta. Heidän soturiveljensä laski jalkansa valkealle lumelle ja he näkivät, että nuoli oli survonut kaksi varvasta. Lumi värjäytyi kirkkaaseen punaiseen vereen. Jalka oli tummunut ja turvoksissa, mutta Magorumin ilme ei värähtänytkään, kun hän sanoi:

– Olen yhä onnekas. Tapoin viisi ja me voitimme.

Mattuis ei tahtonut kylvää katkeruutta, vaikka hän tiesi kaataneensa nuolellaan useampia. Vain yhdellä oli merkitystä.

Mattuis nyökkäsi ja irvisti voitokkaasti.

– Avalldamon on kuollut. Minä läpäisin hänet keihäälläni.

Muut katsahtivat häneen yllättyneinä, mutta nostivat sitten kasvonsa ja päästivät ilmoille uuden riehakkaamman voitonhuudon. He olivat ottaneet takaisin oman heimonsa kunnian ja kostaneet isiensä puolesta!

Kunhan loput perhekunnasta ehtisivät paikalle, he nostaisivat vihollisensa pään seipäännokkaan ja tanssisivat aamunkoittoon. Tai ainakin kaikki paitsi Magorum, mikäli kipu onnistuisi pidättelemään häntä, ja Mattuis, joka iloitsi, mutta kuuli jo mustasiipisten pahojen henkien raakuntaa kauempaa kuusikosta. Tummat linnut tuntuivat seuraavan häntä nyt entistä äänekkäämmin ja tiiviimmin – kuin olisivat kutsuneet häntä parveensa.

Mattuis kauhaisi heimoveljensä vertavuotavan jalan päälle puhdasta valkeaa lunta. Hän toivoi, että kylmä tyrehdyttäisi verenvuodon, ja kertoi sitten toisille kodassa odottavasta naisesta.

He auttoivat Magorumin pystyyn, kun nuorukaisen verenhimo peitti kivun.

Kunhan he saisivat työnsä tehtyä, Mattuisiakaan ei vaivaisi enää mikään – ellei se, että suuri Avalldamon oli ollut liian helppo kaataa. Pahat henget hän karkottaisi aiempaa voimakkaammalla voitontanssilla, joka kuvastaisi taviokuurnan, punalinnun, pelottomuutta.