21

Myrsky kesti kolme päivää. Taivas oli harmaa, eikä aurinkoa näkynyt. Tuuli riepotteli purjekankaasta rakennettua suojaa, joka oli pingotettu laivan keskiosan poikki reelingiltä toiselle. Toisinaan Freydís ja Thorhall yrittivät tarkastella suuntaa aurinkokiven avulla, mutta jopa taivaanrannan erottaminen oli hankalaa. Missä loppui synkkänä kuohuva meri ja missä alkoi taivas? Freydís saattoi nähdä vain huurteisen jäälautan pinnan ja Merihevosen ylle kovettuneen painavan riitteen, jota miehet yrittivät tekemisen puutteessa hakata irti.

Aina kun tuulen raivo hetkellisesti laantui viimaksi, hän käveli laivan ympäri ja tähyili jäälautan reunoja. Näytti epäilyttävästi siltä, että lautta jatkuvasti pieneni, sillä sen reunat taipuivat aallokossa ja niistä murtui ajojäätä. Hän ei kuitenkaan uskaltautunut kauas laivasta, sillä koko lautta saattoi murtua kahtia hetkellä millä hyvänsä – aivan kuten jäävuorelle oli tapahtunut aiemmin.

Viidentenä aamuna myrskyn alettua tuuli tuntui tyyntyvän lopullisesti. Kun Freydís heräsi, laivan yli pingotettu purje ei enää napsahdellut tuulessa. Keskipäivään mennessä puuskat olivat laantuneet ja illalla sateinen, usvainen maisema kirkastui. He saattoivat viimein nähdä, mihin myrsky oli heidät työntänyt.

Freydís astui ulos purjeen suojasta ja puristi aurinkokiveä kämmenessään. Hänen suurin pelkonsa oli, että he olisivat takaisin lähtöpaikassaan tai keskellä avomerta ilman suuntaa.

Mutta sitä ei tarvinnut kauan pelätä. Tuuli puhalsi yhä, mutta siinä oli nyt lempeä kuiske. Aurinkokiveäkään ei tarvittu, sillä Freyr hymyili heille.

Jäälautalla seisovien miesten takana läntisessä taivaanrannassa sarasti uusi maa.

Freydís näki iltaruskon, joka värjäsi pilvettömän taivaan maailman reunalla. Hetken hänestä tuntui kuin he olisivat siirtyneet ihmisten ja jumalten maailmojen välillä: valo siivilöityi kaukana häämöttävien valkeiden vuorien ylle ja sateenkaarisilta kimmelsi utuisen pilvivallin reunalla. Hiljaiset miehet antoivat hänelle tilaa laivan ympärillä ja he kaikki tuijottivat näkyä, kunnes Thorhallin ääni jylisi jääkentän yllä.

– No niin, siellä se uusi maa odottaa. Jos olette tuijottaneet tarpeeksi, tarttukaa pitkälaivan laitoihin ja ryhtykää työntämään sitä kohti sulavettä – näettehän, että jäälautta tuskin enää edes ympäröi meitä.

Freydís havahtui unen kaltaisen näkymän pauloista ja katsoi ympärilleen. Ja toden totta, yön aikana meri oli pureskellut jäälauttaa ja siitä oli hädin tuskin jäljellä kolmen pitkälaivan mittainen pala. Freydís työnsi aurinkokiven takaisin vyölleen ja sujautti paksut turkisrukkaset käsiinsä. Hänkin valmistautui työntämään pitkälaivaa, sillä uusi maa odotti kuningatartaan. Jos he ehtisivät jo yöksi sen rantaan, sitä parempi. Hän oli viettänyt jo riittävästi aikaa ajelehtimassa.

Freydís katseli, kun soutajat keräsivät raakapurjeen nippuun ja suoristivat laivan matalan emäpuun päälle. Toiset kiskoivat keulaa köysillä ja riskeimmät miehistä työnsivät perästä, jolloin raskas laiva nytkähti liikkeelle ja alkoi liukua narskahtelevan, huurteisen jääpinnan päällä. Freydís tarttui yhteen lähimmistä aironrei’istä ja työnsi. Hän tunsi hetken huumaavaa iloa, jonka vain uuden ja tuntemattoman maan näkeminen saattoi saada aikaan. Oliko tämä jo hänen veljensä Viinimaa vai jokin aivan uusi ranta? Kuinka pitkälle myrsky ja jäälautta olivat heidät tuoneet? Karlsefnin, Bjarnin tai Helgin laivoja ei näkynyt missään, mutta sen hän otti ennemminkin hyvänä enteenä – he eivät olisi taistelemassa oikeudesta kutsua maata omakseen.

Kun Merihevonen lähestyi jäälautan reunaa, kaksi miestä hyppäsi kyytiin. He pitelivät peräairoa koholla ja heittivät köyden laidan yli, kun toiset työnsivät vauhtiin päässyttä pitkälaivaa viimeisen kerran ennen kuin sen kokka loiskahti aaltoihin.

Soutajat vetivät laivan niin lähelle uusia murtuneita ajojäitä kuin mahdollista ja laivaan hypänneet miehet työnsivät leveän laskusillan jäälle. Thorhall ylitti sillan ensimmäisenä. Kun se kesti jäällä hänen painonsa, toiset seurasivat ja lopulta Freydís heidän joukossaan. Tasapainoillessaan kiikkerällä laudalla hän tunsi pitkästä aikaa veren kiertävän jäsenissään. Kohiseva veri nipisteli ilkeästi, mutta hän otti tuntemuksen ilolla vastaan ja huusi:

– Soutakaa! Olette saaneet levätä kaksi päivää ja yötä. Uusi maa odottaa ja me astumme ensimmäisinä rantaan!

Vain muutamat vanhemmat miehet viitsivät mulkoilla häntä pahasti. Nuoremmat tuntuivat jakavan Freydísin innon ja kiireen päästä rantaan.

Merihevonen kiisi aalloilla. Aurinkokivi näytti heille suunnan vielä pitkään sen jälkeen, kun aurinko oli painunut mailleen. Freydís puristi kiveä nyrkissään ja katsoi kiven läpi kohti hämärää. Hän näki yhä mustan nokipisteen sen toisessa päässä. Kun hän liikutti kättään, heijastui toinen piste jäljen viereen, sulautui samaksi ja näytti oikean suunnan. Freydís huusi suuntaa, jolloin Yksisilmä käski soutajia edelleen: he nostivat toisen airon puoleksi vedoksi ilmaan ja ohjasivat laivaa milloin vedon verran perämelan puolelle tai partaan puolelle. Merihevonen nytkähti ja jatkoi mihin pyydettiin.

Thorhall seisoi Freydísin vieressä kokassa. Mies tähysti ja kuulosteli ajojäitä. Hän laski toisinaan kätensä jälleen veteen ja hymisi itsekseen. Lopulta Freydís tokaisi:

– Kylmää se vesi on kokeilemattakin. Älä suotta palelluta itseäsi, sillä täällä ei ole saunaa.

Thorhall ei kuitenkaan kiihtynyt hänen arvostelustaan vaan vastasi:

– Minun käteni kertoo, että tämä vesi on kylmempää kuin aiemmin. Joko me olemme pohjoisessa tai matkaamme pitkin pohjoisesta tulevaa virtaa…

Freydís laski hetkeksi aurinkokiven ja siristi epäuskoisena silmiään.

– Miten kätesi kertoo sen niin tarkasti? En saata uskoa! Onko käytössäsi taikakeinoja?

Hän erotti jopa hämärässä, kuinka Thorhall vilkaisi häntä huvittuneena. Miehen karski ulkonäkö peitti alleen vilkkaan ja viisaan mielen.

Mies vastasi:

– Ihoni nousee kananlihalle, kun vesi on viileää. Sormeni kihelmöivät kylmästä, kun vesi kylmää. Kun se on jäistä, en tunne mitään.

Freydís kohautti olkiaan ja nosti aurinkokiven jälleen silmänsä eteen. Hänen oli tunnustettava, että vastaus kävi järkeen. Hän kuitenkin tähysti hämärää taivaanrantaa, eikä antanut miehen nähdä hymyään edes vahingossa.

– Hyvä on. Kun saavumme Viinimaahan, kysyn kädeltäsi olemmeko varmasti perillä. Leif lupasi minulle, että se on maa, jossa kesä merkitsee muutakin kuin valoisaa aikaa. Toivon, ettei sekin oivalliselta kuulostava seikka ole vain veljeni keksimää tarua.

Thorhall murahti vastaukseksi ja kuivasi käsivartensa ennen kuin veti kintaan käteen. Kun hän ryhtyi jälleen tarkkailemaan jäitä mahdollisten törmäysten varalta, Freydís hymyili jo pitelemättä.

Hän oli iloinen, että saattoi jakaa matkansa edes yhden ihmisen kanssa, jota saattoi pitää luotettuna ja ystävänään. Thor­hallin läsnäolo myös takasi, etteivät viheliäisimmätkään Viheriämaan miehet voisi viedä hänen ansaitsemaansa löytöretkeilijän kunniaa. Heidän sanansa ei ollut mitään Thorhallin todistusta vastaan.