23

He kävivät levottomina nukkumaan – osa asettui kotaan maihin ja jotkut soutajista tekivät jälleen laivan purjekankaasta teltan. Päivän tapahtumat kirvoittivat jännittynyttä puhetta, eikä Freydís voinut syyttää miehiä pelkuruudesta. Hänen oma mielensä oli yhtä levoton ja täynnä kysymyksiä, kun hän makasi paksun valkoisen jääkarhuntaljan ja sudenturkkiviittansa välissä.

Päällimmäisenä niistä oli: mitä hän aikoisi sudenpentujen kanssa?

Vasta jälkeenpäin, villahärän vierellä, Freydís oli ymmärtänyt Odinille antamansa lupauksen. Hän oli antanut pedoille sanansa, etteivät nämä näkisi nälkää hänen tähtensä. Ja kuitenkin – oli Freydísin syytä, että he olivat käyneet täällä rantaan. Sen seurauksena Thorhall oli tappanut pentujen emon. Hän muisti myös isälleen heidän eronsa hetkellä antamansa lupauksen: tuoda suvulle kunniaa. Freydís muisti samoin Erik Punaisen luottavaisen kosketuksen, kun isä oli puristanut hänen olkapäätään ylpeänä.

Freydís vaihtoi kylkeä ja yritti olla ajattelematta pesässään odottavia pentuja. Toki niiden laumaan kuului muitakin susia, jotka ruokkisivat orpopennut?

Ja silti… ajatus ei vapauttanut häntä valasta, jonka hän oli antanut jumalten maalla.

Keskiyöllä miehet lisäsivät tuleen hylkeen rasvasta mädätettyä öljyä, ettei se pääsisi sammumaan. Freydís havahtui, kun miehet vaihtoivat vahtia. Pahaenteiset valveunet piinasivat häntä armotta, eikä pieni valon pilkahdus juuri auttanut.

Hän uneksi kulkevansa autiolla saarella, ainoana selviytyjänä myrskyn jälkeen. Usva huokui paksuna aaltoilevasta merestä. Merilintujen korviahuumaava kirkuna sai hänet nostamaan kädet korvilleen. Hän pakeni hämärässä kohti synkkää kallioseinämää, mutta kun hän pääsi perille, se ei tarjonnutkaan turvaa. Seinämä romahti hänen päälleen kuin musta, meressä vettynyt verkko. Hän valmistautui tukahduttavaan iskuun, mutta viime hetkellä verkko katosi: tuhatpäinen musta lintuparvi avasi siipensä ja kohosi kirkuen merelle.

Freydís pakeni takaisin rannalle. Sumu pyörteili ja loi hirviömäisiä muotoja hänen ympärillään. Hän kadotti rannan suunnan, mutta näki samalla jo mielessään, kuinka yön pimeydessä usvaista rantaa pitkin lähestyi villahärkääkin suurempi tarujen lohikäärme, Nidhöggr. Se halusi hotkia hänen ruumiinsa. Freydísin mieli pakeni takaisin kotaan unen ja valveen välillä. Mutta kodan ympärille, varjoihin hän uneksi samalla kaikki muutkin synkät olennot, jotka raivostunut Odin lähettäisi hänen peräänsä, mikäli hän yrittäisi paeta valaansa…

Juuri silloin rannasta kuului voimakas loiskahdus. Laivaan jääneet miehet huusivat. Freydís nousi ylös makuutaljaltaan kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään. Vatsaa kivisti. Hän tarttui silti nilkkansa ihoa vasten painuneeseen veitseen, veti sen irti saappaanvarren huotrasta ja ryntäsi ulos kodasta.

Meri väreili täysikuun valossa ja valaisi kivisen, usvattoman rannan. Jäävuoret hohtivat pimeydessä valkeina kuin ensilumi ja tähdet kimmelsivät kirkkaina valoina taivaankannessa. Taivaanvalot välkehtivät viheriäisinä pohjoisessa.

Freydís erotti miehet, jotka nousivat seisomaan aallokon heiluttamassa laivassa. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei aallokko saapunut mereltä saakka…

Merihevosen lähelle lipunut jäävuori oli lohjennut kolmeen osaan. Lähimpänä veden pinnalla kellui uusi tumma jäälautta, josta kohosi karvainen varjo. Nidhöggr?

Ei.

Yön kalvakassa valossa Freydís erotti, että suuren olennon toinen kaareva syöksyhammas piteli tiukasti kiinni Merihevosen reelingistä.

Se oli sulanut, mereen pudonnut villahärkä.

Kun aamu sarasti, he kokoontuivat tutkimaan olentoa, joka oli vapautumisestaan huolimatta yhä turvallisesti eloton. Jää ympäröi villahärkää osin, mutta sen toinen kylki oli paljastunut. Meri huuhtoi tummanruskeaa pitkää karvaa ja kurttuista nahkaa. Freydís istui reelingin vieressä ja katseli tarujen eläintä. Se näytti vain aavistuksen verran todellisemmalta ja vähemmän pelottavalta kirkkaassa päivänvalossa.

Thorhall seisoi villahärän vierellä ja puhui kovaäänisesti miehelle, jonka Freydís tunnisti Jyrkkärinteellä asuvaksi kristityksi.

– Katso tätä saalista! Eikö vain olekin, että Punaparta on todistanut itsensä paremmaksi ystäväksi kuin sinun Kristuksesi? Tämä on hänen lahjansa minun runostani, jonka tein hänelle aiemmin. Harvoin on jumalani pettänyt minua!

Kun kristitty kavahti ja otti askeleen kauemmas, Freydís hymyili vahingoniloisena. Vain typerykset pelkäsivät kuolleita eläimiä.

Villahärällä ei ollut lainkaan sarvia. Sen sijaan eläimen ylähuuli oli venynyt pitkäksi ja muistutti kolmatta, mädäntynyttä syöksyhammasta. Oliko puolittain meressä likoava raaja ollut joskus todella hammas? Tarkemmin katsoessaan Freydís näki, että keskimmäisen tumman raajan kohdalla nahka kiinnittyi eläimen otsaan eri tavalla kuin hampaiden yllä. Se ei ollut koskaan ollut syöksyhammas.

Hänen yllätyksekseen Thorhall oli villahärän alkuperästä yhtä hämmentynyt kuin he muutkin. Innokas metsästäjä sai suurimman osan miehistä pysymään entistä kauempana tuntemat­tomasta ja pelottavasta raadosta – ja viimeistään vakuuttumaan siitä, ettei olento ollut tästä maailmasta. Vain Freydís suostui yhtä lähelle: hän ei suostunut pelkäämään mitään, mitä jumalat heittäisivät matkalla hänen eteensä. Mutta sen sijaan hän joutui kuuntelemaan tylsistyneenä, kuinka Thorhall kertasi kaikki kuulemansa tarinat villahäristä. Miehen mukaan eläin muistutti vain etäisesti kuvausta pitkäkarvaisesta härästä, jolla tarinoiden mukaan oli otsallaan yhtä käyrät sarvet kuin vuohella. Ehkä kyseessä oli jotunien maan villahärkä tai jopa Lokin hirviömäinen lapsi?

Kaikki eivät kuitenkaan enää ehtineet vain ihmetellä näkyä. Yksisilmä oli enemmän huolissaan Merihevosesta: villahärkä painoi pitkälaivan kallelleen ja riittävän rajuilman tullen se saattaisi hörpätä sisään vettä. Vaikka muut suuresta jäävuoresta peräisin olleet kappaleet olivat jo ajelehtineet pois tieltä, villahärkä naulitsi laivan paikoilleen ja toisinpäin. Mies kihisi Thorhallin vierellä, tamppasi maata nahkasaappaillaan ja kiskoi ohutta partaansa tuskaisena:

– Mikäli eläin sulaa kokonaan, se vetää Merihevosen mukanaan pohjaan! Thorhall – pyydä Punapartaa päästämään pitkälaivani vapaaksi, koska olet niin hyvissä väleissä hänen kanssaan.

Yksisilmä oli kerrankin oikeassa, vaikkei osannutkaan ratkaista asiaa, kuten kuningas tai kuningatar. Myös Freydís näki, että kirkas kevätaurinko lämmitti raadon tummaa turkkia ja sen kehon ympärille oli alkanut muodostua pisaroita. Kun Thorhall kohautti olkapäitään, Freydís aukaisi nahkavyönsä ja irrotti olkapäiltään päällysmekkoa pitelevät kupurasoljet. Oli tullut korkea aika jättää emännän vaate ja ryhtyä miesten työhön. Siihen sopivat paremmin hänen mekkonsa alle puetut nahkahousut, paksu villainen polven ylle ulottuva ruskea aluspaita ja turkisliivi. Freydís kiinnitti vyön uudelleen lanteilleen ja veti veitsensä tupesta. Hän saattoi olla nyt tanakka kuin mursu, mutta oli silti voimakas.

Hän työntyi miesjoukon ohi ja sanoi:

– Minä hakkaan syöksyhampaan irti. Jumalat tahtovat koetella meitä, mutta mikään ei estä minun matkaani kohti Viinimaata ja kunniaa!

Hän iski veitsensä käsivarren paksuisen syöksyhampaan tyveen, jolloin pääsi vastenmielinen ääni. Miehet kavahtivat vaistomaisesti kauemmas. He odottivat, että karmiva olento nostaisi viimeistään nyt päätään ja vastustaisi – olihan se kuin nukkuva Helin ratsu tai kenties Angrboda, Lokin hirviömäinen vaimo. Niin ei käynyt.

Vaikka terän iskusta lähti kuvottava litinä, Freydís tunsi, kuinka luu antoi periksi heti pintaa syvemmällä. Hän vetäisi terän irti, jolloin kirkkaanpunaista verta alkoi valua olennon vaaleaa syöksyhammasta pitkin.

Freydís iski uudelleen ja viilsi tällä kertaa eläimen kaulaa.

Sama toistui: nahka irtosi ja palkeenkielen alta paljastui kirkkaanpunaista tuoretta lihaa.

Freydís tuijotti näkyä typertyneenä, kunnes puhui hiljentyneelle miesjoukolle:

– Tämä liha on sulaa ja se näyttää syömäkelpoiselta.

Thorhall kumartui lähemmäs, kosketti eläintä ja käänsi kunnolla palkeenkielen auki. Hänen sormensa värjäytyivät vereen. Mies hieroi niitä toisiaan vasten ja Freydís kuuli hiljaisen kuiskauksen:

– Kautta Thorin ja Garmin, niin näyttää… Olen enemmän suosiossa kuin uskoinkaan.

Freydís tunsi samassa kipeän supistuksen vatsassaan. Hän henkäisi, mutta sai samalla ajatuksen. Hän viittasi epäröivinä rannalla tarkkaileville nuorukaisille.

– Te siinä. Hakatkaa syöksyhammas kokonaan irti ja vetäkää villahärän jäälautta keihäillänne rannan tuntumaan. Se ei saa karata.

Hän pyyhki verisen teränsä eläimen pitkään karvaan ja työnsi sen takaisin vyölleen. Oli tullut aika pitää lupaus, jonka hän oli antanut Odinille ja susille.