24

Puoli päivää myöhemmin Freydís istui jälleen Merihevosen kokassa paksu valkoinen sudenturkkiviitta yllään. Hänen punaiset hiuksensa laskeutuivat palmikkona olkapäälle ja tuuli hyväili hänen poskiaan, joilla oli säteillyt Hellulandista lähdöstä saakka tyytyväinen hymy. Se johtui hänen jalkojensa vieressä lepäävästä suuresta lintuhäkistä, jossa istui kaksi pientä petoa: Geri ja Freki.

Vaikka miehet istuivat häneen selin, hän saattoi vaistota heistä huokuvan vihastuksen ja pelon. Se kohdistui hänen tekoaan kohtaan. He syyttivät häntä tällä kertaa luonnottomuudesta ja jumalan haastamisesta, eivätkä myöskään tahtoneet olla samassa laivassa petojen kanssa – vielä vähemmän kuin Freydísin seurassa tavallisesti.

Se kaikki sai Freydísin vakuuttumaan siitä, että hän oli tehnyt oikein. He pelkäsivät häntä ja se oli parempi saavutus kuin halveksunta. Miten he pelkäisivätkään, kun hänellä olisi kaksi täysikokoista sutta vierellään? Olihan hän jo yrittänyt kerran muuttua hyväksi, ilman tulosta.

Freydís heitti sudenpennuille palan villahäränlihaa ja ne hotkaisivat verisen lihan empimättä. Ruoka esti pieniä terävähampaisia susia kaluamasta häkkiä rikki, sillä ne keskittyivät anastamaan ruokapalaa toisiltaan.

Freki piti saaliin useimmiten, vaikka Geri yritti haastaa veljeään: pentu avasi suunsa niin suureksi, että veljen kuono mahtui kokonaan sen sisälle saaliineen. Frekin kuonoon tuli terävistä hampaista pieni viilto, joka jättäisi todennäköisesti arven – mutta se oli vain hyvä, sillä Freydísin oli helpompi erottaa sudet toisistaan.

Hän naurahti ja heitti uuden lihapalan Gerille. Freydís puhui hiljaa, jotta eläimet tottuisivat hänen ääneensä:

– Ota. Kasva suureksi ja vahvaksi. Minä olen teidän äitinne nyt.

Kun pentu nappasi lihan ja ryhtyi maiskuttamaan sitä suurieleisesti ja tyytyväisenä, hän lisäsi hiljaa:

– Te saatte heidät vielä laulamaan minusta ja teoistani. Heidän on pakko, sillä olette vierelläni, pienet pedot…

Freydís hymyili nyt viileästi ja loi silmäyksen Yksisilmään, joka piteli peräairoa laivan toisessa päässä mahdollisimman kaukana vaimostaan. Mies vaikutti entistäkin lannistuneemmalta ja turtuneelta kohtaloonsa – siltä osin kuin hän ei keskittynyt iloitsemaan laivansa pelastumisesta. Merihevonen tuntui paljon tärkeämmältä miehelle kuin vaimo koskaan. Vaikka ajatus jossain määrin ärsytti, Freydís oli kiitollinen, ettei mies ollut heittäytynyt vastahankaan vaan oli antanut hänen pitää päänsä ja nostaa sudet laivaan.

Kun hän oli pyytänyt Thorhallin apua, tämä oli sen sijaan kyseenalaistanut Freydísin suunnitelman. Freydís tuhahti muistellessaan, kuinka mies oli lupautunut tappamaan pennut. Hän oli myös epäillyt, etteivät ne suostuisi matkustamaan laivassa.

Siihen Freydís oli vastannut, että sudet hyppäisivät ennemmin laidan yli kuin miesten kimppuun – sen verran kai vähempikin eläimen pitäjä tiesi. Mutta Thorhall ei ollutkaan koskaan pitänyt eläintä, kuten Freydís. Miehellä oli ollut aina kiire lävistää keihäällä tai nuolella kaikki, millä oli oma turkki yllä. Lopulta Thorhall oli kuitenkin ymmärtänyt, ettei Freydís aikonut antaa periksi. Mies oli auttanut häntä houkuttelemaan nälkäiset pennut häkkiin, pidellyt lintuhäkkiä pesän suulla, ja nyt he olivat kaikki matkalla kohti uutta maata.

Freydís katseli soutavien miesten selkiä, nousi varovasti seisomaan ja korotti ääntään:

– Te kiitätte vielä minua ja viisauttani. Nyt kun meillä on joukossamme Odinin sudet Geri ja Freki, Njord ei voi kaataa laivaamme. Me pääsemme pian perille ja juomme olutta sen kunniaksi!

Freydís vajosi takaisin arkkunsa päälle istumaan, kun miesten joukosta nousi velvollisuudentuntoinen huudahdus, josta puuttui aito into.

Hän tiesi kuitenkin olevansa oikeassa ja miehet näkisivät vielä sen.

Kun he saavuttivat avomeren, Merihevosen purje nostettiin ja he jatkoivat purjehtimista kohti etelää. Ranta pysyi koko ajan näkyvissä perämelan puolella. Ilma oli raikas ja kuulas. Pilvet olivat kadonneet ja sopiva tuulenvire työnsi laivan hyvään vauhtiin. Freydís keskittyi katselemaan aaltoja, joiden seasta pilkisti aina toisinaan suuren valaan selkä.

Kevään saattoi jälleen tuntea, vaikka Thorhall väitti, että vesi oli täällä kylmempää kuin Viheriämaan rannikolla. Freydís arveli kuitenkin, että jokisuistoissa vaanivat kookkaat jäähait olivat jo kadonneet, eivätkä palaisi rantavesiin ennen seuraavaa talvea. Ainakaan villahärän ruho ei ollut houkutellut yhtäkään paikalle…

Sudenpennut painivat häkissään ja pitivät ulinaa, kunnes uni lopulta voitti. Ne käpertyivät kerälle vierekkäin ja niiden vatsat alkoivat kohoilla rauhallisesti varjoisassa pesässä, joka oli peitetty emon taljalla.

Thorhall oli luovuttanut turkin pian sen jälkeen, kun he olivat pyydystäneet pennut elävinä. Metsästäjä oli ollut oikeassa: pennut haistoivat nyt emonsa läsnäolon. Ne olivat heti muuttuneet paljon rauhallisemmiksi, kun kalvoista raaputettu ja huuhdeltu vuota oli laskettu karvapuoli alaspäin susihäkin päälle.

Siitä huolimatta Freydís tiesi, että hänen olisi päästettävä pennut vapaaksi seuraavan kerran, kun he laskisivat maihin. Jos ne päättäisivät karata omille teilleen, hän ei voisi estää niitä… Mutta jos ne jäisivät hänen luokseen…?

Jos pennut jäisivät – edes ruuan toivossa – se olisi varma merkki siitä, että Odin hyväksyi hänen tekonsa. Hellulandin tapahtumien jälkeen Freydís oli entistäkin vakuuttuneempi, että kaikki sujui vain jumalten tahdon mukaan. He olivat jättäneet ihmisten maailman taakseen.

Merihevonen purjehti koko päivän rannan myötäisesti kohti kaakkoa, kunnes sen suunta muuttui lounaaseen. Karut vihertävävetiset vuonot ja lumihuippuiset vuoret jatkuivat peräairon puolella. Helluland ulottui kivisenä ja terävähuippuisena silmänkantamattomiin. He eivät nähneet missään muita laivoja, vaikka kevein miehistä kiipesi hankoon tähystämään. Se ei kuitenkaan huolettanut heitä vielä.

Illan suussa lauma sarvi- ja maitovalaita ilmestyi partaan kuohuihin. Miehet innostuivat niin, että he unohtivat hetkeksi ylläpitää synkkyyttä ja katkeruutta Freydístä kohtaan. He virittelivät harppuunoitaan ja tähtäilivät niillä merestä esiin pistäviä sarvipäitä ja valkeita pyrstöjä. Valaat olivat kuitenkin liian viisaita ja pysyttelivät hyvän etäisyyden päässä pitkälaivasta.

Hämärän tullen he etsivät jälleen sopivaa poukamaa. Ajelehtivat jäävuoret ja ajojäät lisääntyivät, mitä lähemmäs rantaa he pyrkivät. Tällä kertaa kapeakatseinen Yksisilmä ja Thorhall pitivät huolen, että yöpymiseen sopiva poukama olisi suojaisa, muttei liian ahdas. He eivät tahtoneet jäädä uudelleen jäävuoren vangiksi.

Punertava iltarusko värjäsi ympäröivät vuorenhuiput, kun miehet siirsivät varusteitaan rantaan. Tuuli oli muuttunut kylmemmäksi ja kosteat puuskat piiskasivat kasvoja. Thorhall pujotti airon susihäkin läpi. Kun Freydís auttoi miestä kantamaan sudenpennut maihin, he kävelivät kivistä rantaa pitkin tarpeeksi etäälle muista, jotta pennut eivät häiritsisi väsyneitä ja kärttyisiä miehiä. Freydís oli varma, että ellei hän pitäisi lemmikkejään silmällä, joku miehistä yrittäisi vahingoittaa niitä. Hän vannoi itsekseen, että kostaisi sellaisen yrityksen ankarasti: hän oli ilmoittanut pennut omikseen ja niihin kajoaminen oli loukkaus hänen omaisuuttaan kohtaan. Ja ennen kaikkea – hänen uutta määräysvaltaansa kohtaan.

Kun Freydís vetäisi häkin salvan auki ja astui kauemmas, pennut kurkistelivat uteliaina uutta paikkaa. Niiden sieraimet värähtelivät, kun ne haistelivat tuulen kuljettamia viestejä ja etääntyvän Thorhallin hajua. Freki astui ensimmäisenä ulos. Freydís oli huomannut, että se oli pennuista voimakastahtoisempi. Geri seurasi pian veljeään, lähes yhtä rohkeana ja uteliaana.

Ilta sai maan huokumaan kylmää. Freydís polvistui ja antoi valkoisen sudenturkkiviittansa laskostua maahan. Hän ojensi viimeiset verevät villahärän lihat pennuille, jotka haistelivat yhä ympäristöään. Seuraavan aterian pennut saisivat aamulla häkissä, mikäli ne tahtoivat yhä olla hänen kumppaneitaan.

Kun pennut nappasivat ruuan, Freydís nousi seisomaan vatsaansa pidellen. Hän käänsi niille selkänsä, kovetti mielensä ja seurasi Thorhallia leiriin.

Hänellä oli siellä yhä kolmekymmentäviisi miestä silmälläpidettävänä – vaikka hän oli sopinut Helgin kanssa, että heillä olisi vain kolmekymmentä molemmilla. Freydís oli kuitenkin tullut myöhemmin toisiin aatoksiin ja houkutellut Herjolfnessin miehistä viisi mukaansa.

Kuka tiesi, millaisia aseenkäyttäjiä Helgin naisten joukosta löytyi? Hänellä ei ollut aikomustakaan joutua alakynteen, mikäli mies oli huijannut häntä. Freydís oli itsekin peloton taistelija, mutta hänellä oli nyt vatsansa hidasteena. Ja vaikka Helgin puoliso saattoi olla kristitty, Freydís muisti Gudridin maininneen, että Valkea Kristus antoi seuraajilleen anteeksi pakanoiden tappamisen.

Mitä tahansa tapahtuisikaan, Freydís ei aikonut jäädä toiseksi kristityille. Se oli täysin mahdoton ajatus: astua nyt Valhallaan sellaisen ikuisen häpeän saattelemana! Ennemmin hän antaisi suden purra kättään.

Freydís veti viitan ympärilleen tiukemmin ja suuntasi päättäväisesti kohti kotaa, joka kohosi hämärtyneellä rannalla. Hänellä oli mukanaan kaikki välttämätön mitä uudessa maassa tarvittiin: taitava seppä, metsästäjiä sekä miehiä, jotka osasivat rakentaa, kalastaa, sotia ja soutaa. Jos Karlsefni, Bjarni ja Helgi eivät selviäisi Viinimaahan, he pärjäisivät hyvin ilman muuta seuruetta.

Aamu valkeni kodan ulkopuolella ja kajasti sisään vuotien raoista. Tuuli ulvoi kodan huipulla. Yö oli ollut kylmä ja kuura oli hohkannut maasta jopa paksun karhuntaljan läpi. Freydís tunsi selkänsä ja niskansa jäykäksi. Vaikka hän oli nukkunut paremmin kuin edellisenä yönä, hän ei tuntenut itseään levänneeksi. Vatsassa muljui ja kivisti. Ja kaiken keskellä epävarmuus korvensi hänen sisällään.

Tulisivatko pennut hänen luokseen vai menettäisikö hän uskottavuutensa miestensä edessä?

Freydís tiesi vain, että hänen oli päästävä ulos ennen muita. Ainakaan hän ei silloin joutuisi kohtaamaan pettymystä koko miesjoukon edessä.

Freydís veti viitan harteilleen, työnsi aamuksi varatun ilmakuivatun turskan vyölleen taskuun ja astui ulos.

Tuuli oli pureva. Hän veti painavaa viittaa tiukemmalle ja katseli ympärilleen. Laivassa ei näkynyt ketään. Siellä yöpyneet miehet olivat kai jo nousseet ja lähteneet tutkimaan läheistä jyrkännettä aamupalan toivossa – tai vain lämpimikseen. Freydís kääntyi toiseen suuntaan.

Hän otti pitkiä askeleita ja ylitti matalan, epätasaisen harmaan rantakallion. Sen takana odotti uusi jäinen poukama. Missään ei näkynyt vilaustakaan valkeista sudenpennuista.

Freydís tunsi ahdistavan pettymyksen kuin toisen epämiellyttävän möykyn vatsansa sopukoissa. Hän kiirehti eteenpäin.

Hän oli tiennyt, että pennut saattaisivat karata. Hän oli valmistautunut niiden petokseen, ikään kuin eläimetkin olisivat voineet tehdä tarkoituksella häntä vastaan.

Ja kuitenkin… hän oli uskonut, että ne palaisivat takaisin.

Kirpeä aamutuuli piiskasi Freydísin kasvoja, kun hän kiiruhti eteenpäin. Vaikka aurinko sarasti vuorten takaa, se vain häikäisi eikä lämmittänyt. Hän tähyili ympärilleen, mutta tunsi toivonsa hiipuvan jokaisella askeleella. Pentuja ei näkynyt. Ties kuinka kauas ne olivat lähteneet, kenties olivat löytäneet uuden pesän tai lauman?

Kylmät ja kohmeiset rantakivet huokuivat viileyttä, joka kohmetti Freydísin varpaat. Edes jää ei laulanut hänelle täällä.

Oliko Odin loukkaantunut ja hyljännyt hänet, sittenkin?

Ajatus tuntui sietämättömältä. Samassa Freydís oli iloinen, ettei kukaan ollut näkemässä häntä nyt.

Ranta oli autio ja kylmä ja Freydís tunsi olonsa paljon haavoittuvammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli raskaana, kömpelö ja ruma.

Kuuma kyynel valui kylmälle poskelle. Navakka tuuli kuivasi sen pian pois, mutta jätti häpeän ja suolaisen tunteen iholle.

Miksi? Hän oli ollut rohkea ja voimakas. Freydís oli tehnyt kaiken sukunsa kunniaksi: noudattanut isänsä tahtoa ja mennyt naimisiin, pelastanut sudet jumalten mieliksi ja taistellut aina paremman kohtalon puolesta. Miksi hän silti sai osakseen vain kaikkien vihan ja halveksunnan? Miksei hän voinut vain onnistua ja olla juhlinnan kohteena, kuten veljensä…?

Freydís laskeutui kalliolta. Hänen nahkasaappaansa koskettivat yöllisen nousuveden kastelemaa soraa ja hän tunsi askeleensa horjuvan. Hän oli tulkinnut jumalten tahtoa parhaansa mukaan, muttei osannut lukea varmuudella merkkejä, jotka muuttuivat päivästä toiseen.

Freydís pysähtyi, antoi mielipahalleen vallan ja vajosi polvilleen hietikolle. Hän hautasi kasvonsa kämmeniin ja itki, kun hyödyttömyyden tunne tulvi yli äyrään. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, mutta mielipaha oli sietämätön.

Hän tunsi itsensä heikoksi… sairaaksi, sillä ei ollut itkenyt näin sitten lapsuutensa. Se teki olon entistä lohduttomammaksi ja väsyneemmäksi.

Hän yritti tavoittaa sisimmässään kytevän nälän ja kyltymättömyyden – tunteet, jotka olivat tähän asti aina ennen työntäneet häntä eteenpäin. Ne eivät olleet koskaan antaneet hänen tyytyä vähään. Freydís oli enemmän susi, saalistava peto, kuin nuo kaksi pentua yhdessä… Mutta tässäkö hän nyt musertui, vasta matkansa alussa?

Kyyneleet tyrehtyivät lopulta ja jättivät onton harmituksen. Olo tuntui kuitenkin aavistuksen kevyemmältä kuin hetkeä aiemmin.

Freydís pyyhki silmänsä. Hän työnsi viimassa kasvoille karanneet hiukset korvan taakse ja kohotti katseensa harmaan ja armottoman vuoren laelle. Jumalat koettelivat häntä kovalla kädellä.

Oliko se merkki siitä, että häneltä odotettiin paljon? Vai oliko hän jo epäonnistunut punapartaisen jumalansa Thorin silmien edessä? Jos niin oli, se oli kaikki Thorfinn Karlsefnin syytä.

Freydís antoi katseensa kiertää tyhjää rantaa.

Vain harmaata kiveä ja tuhkan kaltaista hiekkaa, nousuveden rannalle nostamia jääkimpaleita ja viheriässä meressä kelluvia mykkiä valkeita jäälauttoja, epäystävällisiä tuntemattomia vuorenhuippuja, kallion kolossa kasvava kukka…

Freydís katseli kasvia, joka sinnitteli vaikeassa paikassa rantakallion kolossa. Se oli kasvattanut punertavan vartensa ylös tiiviistä ruohomättäästä, vaikka talvi oli tuskin taittunut. Freydís tunnisti tunturiunikon. Se kukkisi keltaisena pohjoisen kesän tullen: kasvin vartta peitti tiheä karvoitus, joka muistutti erehdyttävästi turkkia.

Hän kosketti omaa valkeaa viittaansa. Se tuntui pehmeältä. Turkki suojasi häntä kylmältä viimalta, joka saattoi koitua varomattomalle kuolemaksi…

Freydís nousi horjuen ylös, kääntyi ympäri ja lähti palaamaan takaisin kohti leiriä.

Jos vahvemmaksi tuleminen vaatisi häneltä paksua ulkokuorta ja eristäytymistä, hän selviytyisi varmasti. Hän oli kuin tuo jäävuonon kukka – tai piikikäs ruusu – jota kukaan ei tahtonut poimia.

Freydís kietoi turkin ympärilleen ja tunsi päättäväisyytensä palaavan. Hän ryhtyi kiipeämään uudelleen röpelöiselle rantakalliolle, jonka oli ylittänyt vain hetkeä aiemmin.

Merituuli yritti työntää häntä alas, muttei onnistunut enää edes horjuttamaan.

Kuitenkin, kun Freydís pääsi takaisin tutulle rannalle, jota läikittivät yhä sulavat lumikinokset ja miesten jättämät jalanjäljet, hän tunsi polviensa yllättäen pettävän.

Kaukana kodan luona seisoi kaksi valkeaa sutta, jotka ponnistivat juoksuun. Eläinten keveissä askelissa kuvastui ilo ja ennakkoluulottomuus, kun ne tulivat häntä kohti.

Freki ja Geri, Freydísin sudet.

Hän oli ehkä ansainnut susien kiintymyksen vain ruokkimalla niitä, mutta hänen teki mieli upottaa kasvonsa petojen pehmoiseen, lämpimään karvaan jopa henkensä uhalla.

Ne olivat sittenkin tulleet!

Hänen kaltaisensa olennot, jotka taistelivat olemassaolostaan vihollisten keskellä hymyssä suin.