26

Mattuis katseli kahta savuvanaa, jotka kohosivat niemenkärjestä kaukana pohjoisessa. Tuuli kuljetti mustaa savua kohtisuoraan ylös. Se näkyi harvinaisena kirkkaana päivänä niin kauas, että kaikki tiesivät varmasti, että joku piti sen luona leiriään.

Miksi mi’kmaqit tekivät niin? Mikä sai heidät polttamaan märkää puuta… Tahtoivatko he osoittaa punaiselle heimolle, että olivat sotajalalla?

Mattuis kyykistyi rantakalliolla ja työnsi keihäänsä kannan lumeen. Se upposi yhä käsivarren mitan, vaikka toisaalla vihertävä sammal pilkisti jo esiin.

Kesä saapui hitaasti Sumujen lahdelle. He käyttivät vielä pitkään lumikenkiä, kun etelän heimot jo kulkivat avojaloin. Vaikka saari ei ollut suuri, pohjoisesta virtaava kylmä virta toi mukanaan merijäätä ja lunta. Etelässä heimot saivat nauttia lämpimästä merivirrasta ja saaren metsäisen keskiosan tarjoamasta suojasta. Mattuis tunsi kostean ilman hiostavana ihollaan jopa turkisten läpi. Sumujen laakson rannoilla pohjoisesta saapuva kylmyys törmäsi etelän lämpöön ja suli ilmassa leijuvaksi kosteudeksi. Se oli jo kauan suojannut heidän asuinsijojaan, sillä mi’kmaqit pelkäsivät, että karvainen jääjättiläinen Jenu saalisti ihmisiä pohjoisessa usvaisilla rannoilla.

Jenu ei ollut kuitenkaan todellinen hirviö, kuten majavannahkaan pukeutunut pieni parrakas musta pahahenki Aich-mud-yim, joka asui Punaisessa järvessä Pitkäjoen alkulähteillä.

Mattuis tunsi luisen kaulakäädyn painon. Hän oli saanut sen merkiksi voitostaan Avalldamonia vastaan.

Luisen korun kalina piti pahat henget poissa. Vaan ellei se riittäisi, hän oli valmis puolustamaan heimoaan uudelleen.

Mattuis nykäisi keihään ilmaan, asteli harkitusti ja kääntyi lumikengillään.

Vielä jokin aika sitten aallokko oli ollut vaarallinen ja vellonut valkoisenaan jääpaakkuja, mutta nyt meri oli viimein auennut. Se oli riittävän sula, että melominen onnistui, vaikka mieli vaeltaisikin toisaalle valtameren loputtomassa rytmissä: he tunsivat omat rantansa niin hyvin, etteivät eksyneet edes sumussa. Alkukesän isot jäävuoret lipuivat jo vapaasti kohti etelää. Ne saattoi kuitenkin kiertää ilman pelkoa, kunhan piti korvansa tarkkaavaisina: kuunteli jäävuorten kumeita huokauksia, eikä uskaltautunut liian lähelle.

Mattuis muisti silti aina kertomuksen suuresta, viisaasta valaasta. Se ei milloinkaan ajautunut rantaan ja saattoi murskata jopa vahvan jääkentän, jotta pääsi pintaan. Valas esiintyi useimmiten vain tarinoissa, mutta se oli näyttäytynyt hänen isälleen, kun nuori Kolme hirveä oli viettänyt talven Punaisella maalla hylkeenpyynnissä. Myöhemmin pyhällä rannalla asuvat henkitietäjät olivat kuulleet kohtaamisesta ja ottaneet Kolme hirveä keskuuteensa. Isästä oli tullut tietäjä. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Kolme hirveä oli löytänyt valaan kansan ja Valkoisen naisen…

Mattuis toivoi, että valas johdattaisi heimoa myös nyt. Hän oli malttamaton odottaessaan, mitä mereltä palaavilla tiedustelijoilla oli kerrottavanaan.

Talvi oli päättynyt, sillä mustavalkoiset pikkuruokit olivat jo kadonneet pohjoiseen. Mutta ketkä olivat saapuneet niiden tilalle?