27

Freydís kulki metsässä ja veti sen huumaavaa, outoa tuoksua sisäänsä. Hän tunnusteli havupuiden piikikkäitä kärkiä ja siveli niiden liukasta pintaa. Jalkojen alla tuntui toisinaan kostea lumi, toisinaan pehmeä sammal – vaikka tiheään metsään ei ollut pyryttänyt paljon, hän ymmärsi, että sen pitkät varjot hidastivat lumen sulamista.

Freydís kohotti katseensa taivaalle ja tunsi olevansa pienempi kuin koskaan ennen. Edes varhaisesta lapsuudestaan hän ei muistanut yhtä kunnioitusta herättävää näkyä kuin mitä katseli nyt seistessään jylhien havupuiden keskellä.

Geri ja Freki erottuivat toisinaan välähdyksinä tummien puunrunkojen lomassa. Sudet olivat haistelleet ympäristöään tarkoin, mutta nekin laajensivat rohkeasti elintilaansa. Freydís ei olisi pahoillaan, jos eläimet saalistaisivat itselleen sopulin, jäniksen tai pari. Susien oli opittava elättämään itsensä, vaikka hän tarjosi niille ravintoa. Hän toivoi, että niiden edellinen emo oli ehtinyt harjoittaa pentujaan, kuten koiraemo opetti omiaan.

Kun aurinko alkoi laskea metsän taa, hän kääntyi ympäri vastahakoisesti ja palasi omia jälkiään pitkin takaisin rantaa kohti.

Kävellessään hän kuitenkin hymyili. Hän muisteli Karlsefnin ja Gudridin ilmettä sillä hetkellä, kun oli laskenut sudet häkistä. Tunnollinen Yksisilmä oli kieltänyt ketään kajoamasta hänen vaimonsa lemmikkeihin ja toiminut kerrankin tyydyttävällä tavalla, kuten aviomiehen piti.

Karlsefni ei saanut aina kaikkea haluamaansa. Hän ei ollut edes keksinyt haluta susia rinnalleen, kun Freydís oli jo osannut seurata jumalten esimerkkiä. Nyt mies ei enää tarttuisi häneen edes silloin, kun toiset eivät olisi näkemässä – ainakaan, jos tahtoi pysyä poissa hänen susiensa hampaista.

Freydís jatkoi matkaa. Hän tunsi olonsa pitkästä aikaa kevyeksi – siitäkin huolimatta, että hänen jalkansa upposivat joka toisella askeleella syvempään lumeen.

Tumman valaan ruumis muistutti rannalle ajautunutta Karlsefnin Rautapartaa.

Kun Freydís palasi, hän näki että miehet olivat viiltäneet paloja merielävän valtavasta kehosta. Kyömypäinen jäävalas olisi ruokkinut koko Viheriämaan väen yhden talven ajan. Eläimen pää tosin näytti olevan kovaa luuta ja siitä olisi saanut tehtyä puhtaaksi kaluttuna asumuksen. Eläimen paksu nahka oli lähes yhtä vaikea lävistää, mutta miehet käyttivät kirveitään ja veitsiään taidokkaasti. Vaaleanpunainen liha oli jo paljastunut niskasta. Ruho oli yhä sisältä jäässä, mutta aurinko oli sulattanut sen pinnasta.

Mikä oli tappanut valaan? Rannalle ajautuneen jättiläisen löytäminen oli harvinainen ja suuri onni, ellei sen liha ollut vielä alkanut pilaantua. Hän kuuli, että Thorhall ja Karlsefni kiistelivät tästä paraikaa.

Karlsefni heristi lihankimpaletta kädessään ja hänen äänensä jylisi:

– Katso tätä! Liha on tuoretta ja punaista. Se on vieläkin jäässä, ainakin mitä syvemmältä kaivamme. Miksi emme söisi lihaa, jonka meren jumala on lahjoittanut?

Mutta Thorhall ravisti päätään. Mies seisoi tukevasti, kädet rinnan yli ristissä ja vastasi itsepäisesti:

– Syö jos tahdot. Minä en syö pilaantunutta lihaa. Kyömypäävalas on maannut täällä syksystä saakka. Se on jäätynyt ja sulanut jo monta kertaa.

Karlsefni oli kuitenkin varma asiastaan. Hän huusi niin, että kaikki kuulivat lähistöllä:

– Minä juhlin tänään valaanlihalla! Sinä voit paistaa minun puolestani vaikkapa lokin nuotiolla. Kuka juhlii kanssani?

Rikkaan ja itsevarman kauppiaan sanat kirvoittivat miesjoukossa riehakkaan huudon. He olivat valmiita uskomaan päällikkönsä hyvään onneen.

Kun Karlsefni jatkoi valaan hakkaamista kirveellä, Freydís käveli Thorhallin vierelle. Hän puhui hiljaa, kun miehet kantoivat heidän ohitseen lihakimpaleita.

– Oletko varma, että se on pilaantunut? Olisi hyvä syödä välillä jotain muutakin kuin kuivaa kapakalaa ja olutta…

Thorhall kohautti olkiaan. Hän kuitenkin vastasi varmasti:

– En ole koskaan nähnyt tuoretta kyömypäätä rannalla. Ne viihtyvät kylmässä ja katoavat kauas pohjoiseen heti, kun jää lohkeaa Herjolfnesin rannassa. Tämä valas on eksynyt laumastaan tai se on rantautunut tänne jo kuun kierto sitten, kun talvi alkoi taittua…

Freydís oli harmissaan, mutta ei näyttänyt sitä: hänkin oli elätellyt toivoa, että valaan ilmestyminen olisi uusi merkki jumalten tuesta.

Yksisilmä oli sillä aikaa pystyttänyt kodan miestensä avulla. He olivat käyneet hanakasti metsän kimppuun ja oksineet havuja suojansa pohjalle pehmikkeeksi. Jäljelle jääneet käsivarren vahvuiset varret he olivat nostaneet kodan rungoksi.

Miehet olivat nälkäisiä ja alkoivat silmäillä rannalle ajelehtinutta valasta. Freydís synkistyi.

Miten hän voisi pitää miehet pois aterialta? Jos he söisivät pilaantunutta lihaa ja sairastuisivat, hänen retkensä olisi jälleen uhattuna! Se ei käynyt päinsä.

Freydís kääntyi ja hulmautti viittaansa ilmavassa kaaressa ensimmäisten rantaan saapuvien miesten edessä. Kun he seisahtuivat, hän käski:

– Jättäkää valas. Se on pilaantunut.

Mutta miehet eivät kuunnelleet, virnistelivät vain ivallisesti kuin olisivat tienneet paremmin. He kuuntelivat ennemmin vatsansa käskyä kuin Erik Punaisen äpärätytärtä, joka oli kaukana isänsä mailta – jopa nuori Skufr näytti valmiilta niskoittelemaan. Freydís kimmastui, kun lisää Viheriämaan miehiä valui kohti rannassa odottavaa lihavuorta. Miten hän pitäisi nälkäiset uroot erossa raadosta, jonka kimpussa toiset jo mässäilivät? Miehet olivat taantuneet yhtä nopeasti takaisin itsepäisiksi pässeiksi kuin olivat alkaneet näyttää kehityksen merkkejä hänen komennossaan.

Freydís etsi katseellaan Yksisilmää, jonka olisi pitänyt olla jälleen hänen tukenaan. Mies oli kelvoton, kun ei pystynyt pitämään miehiään kurissa!

Ensimmäinen Merihevosen soutajista nojasi valaaseen ja kohotti pyyntiveitsensä iskuun. Miehen leveillä kasvoilla kuvastui nälkä.

Freydís kirkaisi:

– Seis, senkin raadonsyöjä!

Mies yllättyi ja laski kätensä. Kun hän mulkaisi Freydístä vihaisesti, Freydís jatkoi:

– Anna susieni maistaa ensin lihaa. Jos ne syövät sitä, sinäkin voit tehdä niin ripuloimatta.

Miehen kasvoilla vääntelehti, vaikka hän ei ollut vielä laittanut suuhunsa mitään. Freydís käytti viivytyksen hyväkseen ja etsi katseellaan Geriä ja Frekiä. Hän kuvitteli erottavansa valkoisen turkin vilahduksen metsän siimeksessä, mutta kuuli samalla Karlsefnin pilkallisen huudon:

– Varo, ettei susi syö sinua itseäsi, Freydís Týrintytär…

Freydís tunsi vihan leimahtavan sisällään. Hän käännähti pilkkaajaansa vastaan, mutta Karlsefni jatkoi valaan hakkaamista, eikä kohdannut vastustajaansa silmästä silmään.

Freydís näki sen sijaan Gudridin, joka käveli Freydísin ohi. Nainen kantoi suurta punertavaa lihakimpaletta aikomuksenaan keittää se roihuavan tulen päälle nostetussa kiehuvassa rautapadassa. Nauru väreili kristityn naisen huulilla.

Freydís toivoi, että tämä kompastuisi liekkeihin. Kun niin ei käynyt, hän kääntyi kohti metsää ja huusi:

– Geri, Freki! A-uuu…

Freydís kuulosteli. Hän kuuli hetken päästä, kuinka pentujen ulvonta vastasi läheltä. Tovin päästä niiden valkeat naamat ilmestyivät metsänlaitaan. Jäntevämmiksi kasvaneet pennut katselivat väkeä kiinnostuneina, kunnes ne lönköttelivät hänen vierelleen suupalan toivossa.

Toisten pilkka kuoli ja muuttui peloksi heidän kasvoillaan.

Freydís näki, kuinka Gudrid peruutti kohti kotaa valmiina pakenemaan sen suojiin. Naisen alahuuli värisi kauhusta. Oli toista vangita susi kuin hallita sitä.

Aukiolle laskeutui odottava, jännittynyt hiljaisuus.

Freydís oli pakahtumaisillaan ylpeydestä: hänen kutsunsa oli toiminut.

Pennut kuulostelivat epäluuloisina rätisevää tulta. Ne haistelivat ilmassa leviävää savun ja veren katkua. Kun sudet tuntuivat kiinnostuvan jäisellä kalliolla makaavasta valtavasta raadosta, Freydís katseli vahingoniloisena, kuinka heitä lähimpänä työskentelevät miehet kavahtivat kauemmas valaan ruhon luota. Freydístä aiemmin uhmannut mies kiipesi valaan päälle turvaan.

Freki asteli pää alhaalla lähemmäs.

Hämärtyvän taivaan liike tuntui pysähtyvän hetkeksi ja jopa Karlsefni unohti pilkata katsellessaan, kuinka nuoret sudet tutkivat kyömypäätä. Ne haistelivat, kunnes Freki kääntyi kyljittäin. Kun se nosti koipeaan valasta vasten, Freydís virnisti voitonriemuisena ja huusi:

– Se on merkki – varma sellainen! Valas on mätä.

Freydís ei voinut enää pidätellä vahingoniloaan, vaan jatkoi:

– Katsotaan huomenna, Thorfinn Karlsefni, kuinka moni sinun miehistäsi yhä soutaa!

Hän tiesi, ettei miehen ylpeys antaisi enää periksi. Hänen olisi ruokittava ruokakuntansa kelvottomalla valaanlihalla – sikäli kun monikaan suostuisi sitä enää syömään.