28

– Noita, sinä olet pakana ja joudut kristittyjen jumalan helvettiin!

Gudridin kultaiset otsakiharat olivat hikiset. Kalpeakasvoinen nainen oli tuskin huutanut solvauksensa, kun pahoinvoinnin aallot vavisuttivat häntä jälleen.

Freydís katseli selkä suorana ja vailla vähintäkään myötätuntoa, kun vatsaansa pitelevä nainen ryntäsi kohti metsänlaitaa mutta antoi ylen jo matkalla. Pyöreäksi kasvanut lapsi vastusteli vatsassa ja seuraavaksi nainen huusi tuskasta pidellen kouristelevaa mahaansa.

Hän oli saanut, mitä oli pyytänyt. Freydís oli tiennyt aina, että näin kävisi lopulta jokaiselle, joka hylkäsi vanhat jumalat ja kääntyi kuningatartaan vastaan.

Paitsi, ettei Gudrid ollut koskaan nähnyt Freydístä kuningattarenaan… yhtä vähän kuin hän itse oli nähnyt totuutta Val­keasta, kuoleman jäykistämästä Kristuksesta.

Freydís kosketti valkoisen turkisviitan suojiin piilottamaansa, omaa pyöristynyttä vatsaansa.

Hänkään ei voisi enää pitkään teeskennellä, että Karlsefni oli ollut väärässä. Freydís tunsi olonsa paitsi ärtyneeksi, myös kömpelöksi ja väsyneeksi. Alavatsaa painoi ja käveleminen oli vaikeampaa kuin ennen. Mutta eniten häntä pelotti se, mitä oli tulossa…

Viheriämaan miehet eivät ehkä vielä tajunneet hänen tilaansa – ainakaan muut kuin tarkkasilmäinen Thorhall – mutta tuskin miehistä olisi muutoinkaan lapsenpäästäjiksi?

Freydís oli seurannut synnytystä tarpeeksi useasti, että tiesi, miten kaikki tapahtui. Hän ei pelännyt kipua, muttei myöskään nähnyt itseään imeväinen rinnoillaan, kun kaikki oli ohi.

Miehet pitäisivät lasta kantavaa naista vain äitinä, eivätkä katsoisi häntä enää kuin koston hengetärtä. Freydís pelkäsi, että lapsi tekisi hänestä naisellisen väärällä tapaa. Uhrautuvaisuus ei sopinut kuningattarelle.

Freydísillä oli Freyjan nimi, mutta myös jumalattaren henki, dís. Ehkä hänen tuli uhrata lapsi jumalattarelle – suorittaa salassa uhrijuhla, dísablót? Jos hän rakentaisi uhrialttarin ja laskisi lapsensa sille…

Freydís muisti miltä tuntui olla äpärä: lapsen olisi helpompi syntyä suoraan Valhallaan kuin taistella tiensä sinne pilkallisten vihollisten keskeltä. Hän arvasi, ettei katkera Karlsefni malttaisi olla kerskumatta, mikäli poika olisi perinyt hänen piirteensä – eikä mies olisi hyvä isä äpärälleen, kuten Erik Punainen oli ollut.

Ehkä myös Yksisilmä suivaantuisi lopulta ja riistäisi lapselta tai vaimolta hengen? Puolustaisiko isä silloin yhä tytärtään vai menettäisikö Freydís lapsen myötä kaiken…? Hän saattaisi toki surmata oman miehensä, mutta tahraisi sen myötä maineensa kuin Lumimaan kuulu verinen vaimo Gudrun Ósvífursdóttir.

Ja hän oli sentään itse syntynyt näkijättärestä. Mikä kohtalo olisi äpärällä, joka syntyisi kristitylle isälle?

Freydís ei iloinnut syntymättömän lapsensa kohtalosta, mutta uhraus oli varmin tie hyvään ilman, että lapsen tuli kohdata kunniansa loukkausta ja mielipahaa. Se oli myös ratkaisu ilman sellaista loppua, jossa hän menettäisi kunniansa. Ajatus oli kolkko, mutta niin oli myös Midgård, ihmisten maailma.

Freydís hätkähti, kun Thorhallin ääni kuului hänen viereltään:

– Me lähdemme nyt. Karlsefni purjehtikoon meidät kiinni, kun hän lopulta voi.

Freydís nyökkäsi ja osoitti sitten kohti Merihevosta. Hän käski soutajia:

– Miehet, nostakaa susihäkki laivaan.

Lähimmät miehet ryhtyivät työhön ilman vastaväitteitä, mikä oli Freydísille pieni voitto. Tänään he niskoittelivat vähemmän ja loivat susiin ennemminkin kunnioittavia kuin pelokkaita katseita. Pedot olivat suojelleet heitä taudilta, eikä kukaan voinut väittää toisin.

Freydís käänsi veistä haavassa, jottei opetus unohtuisi liian pian:

– Ripeästi nyt, ennen kuin vatsatauti tarttuu Karlsefnin väestä. Pitäkää kiirettä, mutta älkää heiluttako häkkiä suotta tai pian Odin iskee teitä koston keihäällä, joka ei koskaan lennä ohi.

Miehet mulkoilivat Freydístä, mutta pitivät suunsa kiinni. Se sai Freydísin mielialan kohoamaan ja hän työnsi syrjään synkät ajatukset painavasta vatsastaan.

Merihevosen kyydissä hän ei ehtisi tuntea vatsansa vihlontaa vaan vain pehmeiden maininkien keinutusta, joka työntäisi heitä kohti uutta maailmaa.

He purjehtivat merelle ja ehtivät hyvän matkaa edelle, ennen kuin Rautaparran purjeet näkyivät pohjoisella taivaanrannalla. Miehet tunsivat kilpailunhalunsa syttyvän ja he tähystivät kilpaa, missä olisi paras reitti ohi jäävuorten ja tuntemattomien rantojen. Merilinnut kirkuivat ja he näkivät jälleen luotoja, jotka muuttuivat karummiksi. Aurinko lämmitti ja miehet sitoivat pian silmilleen nahasta tehtyjä suikaleita, joihin oli viilletty kapeat reiät silmille. Liina esti heitä häikäistymästä kirkkaasta maisemasta, samoin kuin se esti tulemasta lumisokeaksi kesäisellä jäätiköllä.

Freydís piti turkishupun päässään ja suojasi kasvonsa kokonaan auringolta. Hänen ihonsa oli heleän vaalea, eikä kestänyt lainkaan alkukesän kirkkautta. Kokemuksesta hän tiesi, että ottaisi useamman viikon, ennen kuin hänen herkkä nahkansa saisi kultaisen sävyn: se oli hinta komeasta punaisesta tukasta.

Freydís torkkui laivan kokassa ja nojasi turkiksilla pehmustettuun kirstuun. Lämmin aurinko ja vilpoinen merituuli olivat kerrankin sopivassa tasapainossa. Tuskin edes Thorhallin tarvitsi enää kastaa kättään veteen, jotta hän tiesi sään kääntyneen suopeammaksi? He olivat varmuudella kulkemassa kohti etelää ja kesää, joka lupasi muutakin kuin valoista aikaa.

Aurinko oli laskenut iltapäivän puoleen, kun joku miehistä huusi:

– Saari suoraan edessä ja sen vierellä kelluu pitkälaiva!

Yksisilmä käski miesten kiskoa raakapurjetta niin, että he ottivat suunnan kohti saarta ja laivaa. Kuka tahansa näillä vesillä purjehtikin, oli heitä heikommassa asemassa. Karlsefni saattoi olla huonokuntoinen, mutta tarttuisi aseeseen ja tulisi miehineen heidän avukseen tarvittaessa.

Lähestyvä saari oli asumaton, kuten muutkin rannat. Kun he purjehtivat sitä kohti, myös tuntemattomassa laivassa nostettiin purje – mutta vain puolittain. Miehet soutivat pitkälaivaa kohti saarta.

Silloin tarkkasilmäinen Thorhall tunnisti pitkälaivan. Hän huusi tyrskyjen yli Yksisilmälle ja miehille:

– Se on Bjarnin Sotajoutsen. Näyttää siltä, että laiva on joutunut myrskyyn ja sen hanko on vaurioitunut.

Mies oli oikeassa. Kun Merihevonen saavutti lopulta hitaasti etenevän pitkälaivan, he näkivät, että Sotajoutsen oli huonossa kunnossa. Miehet olivat kaikesta päätellen soutaneet jo monta päivää ja näkivät nyt ensikertaa maata. Saari tuntui silti pysyttelevän etäällä, sillä kuohuvat merivirrat riuhtoivat laivaa. Se taisteli pyörteitä vastaan, mutta liikkui tuskin eteenpäin.

Kun he pääsivät huutoetäisyydelle, Yksisilmä nosti kädet suunsa ympärille ja karjui:

– Bjarni Grimolfinpoika ja Thorhall Gamlinpoika, me heitämme teille köyden. Sitokaa se joutsenen kaulaan, jotta voimme vetää teidät maihin.

Yksisilmä heitti mursunnahasta tehdyn sitkeän köyden reelingin yli. Freydís näki, kuinka lyhyt ja tukeva Bjarni otti sen kiinni kuin elämänlangan: sillä jopa kuninkaat arvostivat mursunnahkaista köyttä, joka ei katkennut, vaikka kuusikymmentä miestä olisi kiskonut sitä yhtä aikaa. Lumimaalainen sitoi nuoran Sotajoutsenen kokkaan ja huusi sitten takaisin:

– Oletteko nähneet savut taivaanrannassa? Me ajelehdimme viikkokaudet sumussa, väistellen hiljaa eteemme lipuvia jäävuoria, kunnes ilma kirkastui. Näimme savut ja lähdimme soutamaan etelään niitä kohti. Luulimme, että te olette siellä.

Freydís, Yksisilmä, Thorhall ja kaikki muutkin laivassa tähystivät silloin etelään. He eivät olleet huomanneet savuja häikäisevältä auringolta. Mutta toden totta – nyt he saattoivat erottaa tumman vanan, joka kohosi saaren takana kapeana kohti vaaleaa taivaansineä. Jossakin kaukana lähimmän saaren takana väreili tumma mantereen raja kuin kangastus. Se oli kuin merestä nouseva seinämä.

Freydís oli kuullut purjehtijoiden karmaisevia tarinoita maailman rajalla häämöttävästä kuohuvasta putouksesta. Hän siristi silmiään ja huusi:

– Edellämme voivat olla vain Helgi ja Finnbogi, sillä Karlsefni purjehtii meistä jäljessä. Nostetaan purjeet ja airot, että saamme asiasta selvyyden!

Freydís tunsi vatsakumpunsa pingottuvan kiukusta kovaksi kuin kivi. Hän toivoi koko olemuksellaan kuin myös ruumiinsa uudella painolla, että savuvana nousisi Helgin ja Finnbogin pitkälaivan hiiltyneistä jäänteistä – ja ellei, hän ei antaisi Karlsefnin ohittaa enää itseään. Hän tunsi miesten empivän. He vääntelivät kasvojaan miettien ja Freydís arvasi syyn: he olivat nähneet kaukaisuudessa värehtivän merenseinämän ja se kammotti heitä.

Hän pinnisti kärsivällisyyttään ja odotti, että miehet sisuuntuisivat. Tuskin kukaan uskaltaisi olla ensimmäinen, joka esiintyisi naista heikompana – vaikka he saattoivatkin kuvitella hänet tietämättömäksi edessä häämöttävästä vaarasta. Pelko lähestyvästä merenseinämästä ja suuresta reunasta olisi saanut useammankin kuin yhden soutajan laskemaan vedet alleen.

Freydís kääntyi suoraan kohti Merihevosen kohtalokasta purjehdussuuntaa. Hän ei pelännyt, sillä jumalainen merenratsu kulki vaivatta maailmojen rajoilla. Hänen kohtalonsa oli purjehtia eteenpäin sen kyydissä, mitä tahansa edessä häämöttikään.

Siksi hän ei myöskään iloinnut uudesta raskaasta vetolastista.

Jos tuuli ei viriäisi kohta saaren jälkeen ja merivirta hellittäisi otettaan, Sotajoutsenen miehet saisivat soutaa hänen puolestaan itse – mitäpä olivat eksyneet sumuun ja kutsuneet myrskyn rikkomaan laivansa! Bjarni oli väärässä kuvitellessaan, että Freydís aikoi jakaa uuden maansa suosiolla. Ennemmin hän upottaisi vastustajansa yhtä armotta kuin laivan reelinkiin takertuva verenhimoinen mursu.

Mikään ei estäisi häntä purjehtimasta eteenpäin ja saapumasta uuteen maailmaan.