30

Usva pyörteili meren yllä ja aallot loiskivat kuin kurimuksesta karanneet vaahtopäät.

Freydís näki toisinaan hiekanvaalean pilkahduksen merestä ja nosti kätensä, jotta miehet taukoaisivat soutamasta. Hän kuunteli, kunnes oli varma, ettei edessä ollut maata ja laski kätensä. Miehet jatkoivat soutamista varovasti.

Tumma savuvana oli kadonnut sumuun, kun he lähestyivät tuntematonta. Miehet olivat käyneet usvan keskellä pelokkaiksi ja vaienneet. Freydískään ei erityisesti pitänyt sumusta, mutta hän ei juurikaan pelännyt sen keskellä vaeltavia henkiä: hänellä oli rinnallaan kaksi sutta. Odinin kumppanit pitäisivät kaiken pahan loitolla.

Sotajoutsenen miehet soutivat lähellä heitä. Bjarnin miehet olivat yrittäneet kääntyä pois sumun keskeltä, mutta Bjarnin ja Thorhallin tiukka komento oli estänyt heitä pakenemasta.

Freydís ei kuullut kohinaa, jonka olisi arvellut syntyvän pudotuksesta maailmanlaidalla. Eikä hän liioin tuntenut meressä imua, joka olisi vetänyt heitä kohti kurimusta.

Sen sijaan hän saattoi vannoa, että oli vastikään kuullut yksittäisen merilinnun huudon ja nähnyt toisinaan välkähdyksen maata.

Hän nosti aurinkokiven silmiensä eteen ja tähysti sen läpi. Kirkkaan kiven pintaan ilmestyi punertava täplä ja toinen, joka välkähti sen päälle.

Samassa Freydís kuuli vaimean huudon:

– Tuolla, haistan savua ja näen tyyrpuurissa laivan.

Hän laski aurinkokiven, työnsi sen vyölleen – joka oli viime aikoina kohonnut lähes rinnankorkeudelle pyöristyneen vatsan tieltä – ja tarttui reelinkiin.

He saattoivat nyt kaikki erottaa etäällä usvan keskellä huojuvan laivan hangon ja haistaa palavasta puusta lähtevän katkun.

Samassa Thorhall huusi:

– Kivikkoa edessä, airot seis!

Miehet painoivat airot syvään veteen ja pitkälaiva pysähtyi äkisti. Kun he katsoivat ympärilleen, joka puolella toden totta erottui merestä nousevia kiviä. He olivat joutuneet rannalle laskuveden aikaan ja se oli melkein koitunut heidän kohtalokseen.

Freydís tunsi kevyen tuulenvireen kasvoillaan. Usvankin keskellä saattoi huomata, että lämmin päivänvalo vaihtui sinertävään iltaan. Se ei ollut ainoastaan huono asia. Nousuvesi oli kohoamassa ja kylmyys hälventäisi auringon nostattaman usvan.

Miehet soutivat hitaasti eteenpäin vain muutaman airon voimin. Thorhall piti vahtia keulassa ja ohjasi kohti suuntaa, jossa laivan hanko oli nähty.

He ohittivat pienen luodon, joka ilmestyi kuin tyhjyydestä heidän eteensä. Saarella kasvoi vain yksi tuulenpieksemä käkkäräoksainen mänty, jonka oksalla istui musta korppi.

Freydís katseli lintua, jonka sulat liikkuivat tuulessa. Sen silmät olivat syvät ja kiiluvat.

Thorbjorg.

Völva seurasi yhä hänen matkaansa.

Freydís kohotti kätensä tervehdykseen ja sanoi hiljaa:

– Äiti… olen melkein perillä. Vie terveiseni isälle.

Merihevonen muutti suuntaa Thorhallin merkistä ja he väistivät merenpohjasta kohoavia teräviä kivihampaita. Freydís katseli, kuinka korppi hypähti ilmaan ja lensi usvan keskellä heidän laivansa ohi ja kohti rantaa. Hän hymyili katsellessaan sen äänetöntä lentoa.

Hän oli melkein perillä.

Thorhall ohjasi Merihevosen hiekalle ja Freydís tunsi, kuinka häntä ympäröivä miesjoukko henkäisi kuin yhdestä suusta. He olivat selviytyneet usvaisen meren poikki, eivätkä olleet menettäneet sieluaan sen syövereissä kutsuville hengille.

Kun Bjarnin Sotajoutsenen kokka karahti hiekalle heidän laivansa vierellä, Freydís antoi Thorhallin auttaa itsensä maihin. Hän ei ollut tottunut avuttomuuteen, mutta iso vatsa oli tehnyt hänestä nopeasti mukavuudenhaluisen: miehet olivat niin väkeviä, että saattoivat tarjota apuaan. Niin oli oikein, eikä hän nähnyt syytä kieltäytyä ojennetusta kädestä.

He jättivät vielä sudet ja karjan laivaan, sillä ensin oli varmistettava, että paikka oli todella Leifsbudir – Leifin rakentama maatila, jonka hän oli luvannut sisarelleen lainaksi. Freydís, Thorhall ja Yksisilmä suuntasivat kohti kivisten luotojen ja aukean ruohoniityn keskellä kohoavaa turvemajaa, jonka savuräppänästä nousi paksu tumma savu.

He olivat tuskin päässeet puolimatkaan kohti asutusta, kun majan ovi aukesi ja Helgi astui ulos. Freydís ei ollut yllättynyt, mutta hän kirosi silti hiljaa mielessään. Helgi oli sittenkin vienyt hänen kunniansa. Freydís vannoi kuitenkin mielessään, ettei kukaan muistaisi Helgiä, kun he palaisivat Viheriämaahan.

Helgin perässä astui ulos Finnbogi, joka huudahti:

– Viimeinkin täällä! Olemme odottaneet teitä jo viikon päivät. Missä on Karlsefni?

Freydís hymyili ivallisesti ja vastasi:

– Näen, että olette asettuneet mukavasti minun saliini, jonka veljeni lupasi lainaan sen ajaksi, kun olemme täällä. Ja Karlsefnista teidän ei tarvitse huolehtia. Hän saapuu, mikäli selviää vatsataudistaan ja törmää sumussa jäävuoren sijasta rantaan. Ihmettelen, miten hän koskaan löysi Viheriämaahan…

Helgi nosti kädet lanteilleen ja katseli tovin heidän joukkoaan. Sitten hän osoitti eläimille tehtyjä aitauksia ja sanoi:

– Voitte laskea lampaanne, lehmänne ja härkänne aitaukseen. Käykää sitten sisään lämmittelemään. Olemme vasta kaataneet muutamia puita ja saaneet kostean turvemajan seinät sekä katon korjattua ja kuivattua.

Freydís tunsi kiukkunsa kipinöivän. Hän astui eteenpäin ja nosti kädet lanteilleen, kuten Helgi, joka tahtoi esittää heille maatilanisäntää – siitäkin huolimatta, että maatila kuului Freydísille.

– Se on hyvä, että olette kunnostaneet paikkoja. Mutta miksi ette jo ryhtyneet rakentamaan itsellenne omaa majaa? Kuvittelitteko kenties, että me muut emme saapuisi paikalle lainkaan?

Hän otti askeleen lähemmäs Helgiä, jonka taakse oli ilmestynyt majasta hänen kiharapäinen vaimonsa ja muuta väkeä.

Freydís piti katseensa Helgissä ja jatkoi:

– Leif lupasi maatilansa minulle, sisarelleen lainaan.

Helgi ei kuitenkaan antanut helpolla periksi. Mies nosti kätensä ja pysäytti Finnbogin, joka otti uhkaavasti askeleen kohti Freydístä. Helgi katseli Freydístä miettiväisenä ja sanoi:

– Luulin, että meillä oli sopimus, mutta taisin olla väärässä. Freydís Erikintytär ei taida olla koskaan valmis jakamaan mitään. Näytät nyt oikean luontosi.

Freydís nosti leukaansa ylpeänä. Hän ei ollut miesten heittopussi ja vähiten Helgin. Hän sanoi kylmästi:

– Meillä oli sopimus saaliista, ei majoituksesta. Älä leiki kanssani, Lumimaan poika. Olen väsynyt matkani jälkeen, enkä lainkaan hyvällä tuulella.

Hän kuuli, kuinka Thorhall otti askeleen lähemmäs ja jäi hänen vierelleen. Metsästäjän ääni oli matala:

– Erämaassa pätee sääntö, jonka mukaan viimeisenä tullut saa suojaa. Siirrä väkesi majasta, Helgi. Te olette saaneet levätä jo kyllin ja voitte pystyttää itsellenne kodat. Tämä maatila kuuluu Freydís Erikintyttärelle.

Helgi vilkaisi mustatukkaisen ja parrakkaan Thorhall Metsästäjän vahvoja käsivarsia ja hartioita. Freydís näki, kuinka mies teki päätöksen mielessään. Helgi antoi pidättelevän kätensä laskeutua veljensä edestä ja sanoi:

– Hyvä on. Olette väsyneitä purjehduksenne jälkeen, emmekä me ole vailla kunniaa. Finnbogi – auta pystyttämään kodat ja siirtämään tavaramme ulos.

Kun Helgi kääntyi, Thorhall vilkaisi Freydístä ja iski hänelle silmää.

He kääntyivät takaisin Merihevosen suuntaan ja lähtivät kävelemään rinnakkain. Kun muut eivät kuulleet, Thorhall sanoi:

– Emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa. Sinun sutesi kasvavat ja ovat pian uhka lampaillemme. Samoin sinun miehesi ryhtyvät pian kisailemaan lumimaalaisten kanssa. Siinä voi käydä huonosti, monellakin tapaa…

Freydís tiesi. Mutta hän tiesi myös, että Thorhall oli auttanut häntä ja luotti hänen päätöksiinsä.

Freydís katseli pitkälaivaa, josta miehet olivat ryhtyneet jo nostamaan tavaroita maihin, ja sanoi:

– Minä tiedän… mutta en vain voinut antaa hänen ryhtyä isännäksi heti kättelyssä. En hänen sen enempää kuin Karlsefninkaan.

He kävelivät rinnakkain ja Freydís tunsi, kuinka Thorhall pukkasi häntä kyynärpäällä leikkisästi käsivarteen. Miehen silmäkulmat olivat rypistyneet ilakoivaan hymyyn.

– Sitä sinä et totisesti antanut, Freydís Erikintytär.

Freydís tunsi mielipahansa kaikkoavan ja joutui pidättelemään hymyä kasvoiltaan. Hän ei tahtonut näyttää muille miehille heikkouttaan yhtään enempää kuin pyöristynyttä vatsaansakaan, mutta Thorhall Metsästäjän hyväksyntä sai hänen poskensa hehkumaan tyytyväisyydestä.

Hän tiesi, että oli tehnyt isänsä ylpeäksi.

Freydís toivoi, että korppi oli lentänyt lähistölle ja saattaisi kertoa kaiken kotona.

Kun yö muuttui usvaiseksi aamuksi, Freydís nousi täynnä tarmoa. Hän oli saapunut viimein Viinimaahan, sillä pikaisen tarkastuskierroksen perusteella maatila oli juuri sellainen, miksi Leif oli sitä kuvaillut. Pihapiirissä oli kaksi turveseinäistä majaa, joissa oli puinen turpeella täytetty katto. Toinen oli niin suuri, että sinne mahtui helposti yksi laivakunta. Toinen oli taas eläinsuoja ja varastorakennus, johon he saattoivat säilöä ruokaa. Maatilaa ei ympäröinyt aita, mutta sen sivulla oli reilun kokoinen lypsyhaka, jossa eläimet nyt laidunsivat. Kunhan he ehtisivät tutkia maata tarkemmin, eläimet pääsisivät laiduntamaan myös vapaasti paimenen kanssa.

Helgi ja Finnbogi olivat pystyttäneet isot kotansa lähelle, heidän takanaan avautuvalle varvikkoiselle niitylle. Siellä täällä kasvoi matalia katajia, variksenmarjaa ja pajupensaita, mutta muuten maisema oli karumpi kuin hän oli ajatellut. Vain lounaan suunnassa, lumimaalaisten pystyttämien kotarakennelmien takana kohosi kallio, joka tarjosi tuulensuojaa. Paikasta avautui komeat näköalat merelle. Kiviset rannat ja laskuveden aikaiset matalikot kutsuivat ajopuita, ja yläniityltä laskeutui makeavetinen puro. Viimeistään kellertävä, rautamalmia hehkuva juomavesi oli varmasti houkutellut hänen veljensä jäämään tänne, mutta Freydís kaipasi palavasti metsää ympärilleen. Hän oli kokenut Marklandin humisevat männyt ja teräväkärkisten kuusipuiden tarjoaman siimeksen, eikä osannut enää tyytyä vähempään. Lisäksi hänen oli vaikea kuvitella, että niemenkärki tarjoaisi riittävästi riistaa hänen susilleen.

Freydís toivoi, että valkeina hohtavat sudet pysyisivät turvassa hänen viimeisestä tekosestaan huolimatta.

Kun Helgi ja Finnbogi olivat nähneet Gerin ja Frekin ensi kertaa häkissä, miehet olivat lähestyneet eläimiä uteliaina. Freydís oli tahtonut säikyttää heitä ja oli päästänyt petonsa irti häkistä. Hän muisteli mielissään, kuinka miehet olivat kavahtaneet ja paenneet oman kotansa turviin… vaimojensa helmoihin.

Freydís oli kiitollinen, että hän saattoi nyt pysytellä helposti erillään Helgin vastenmielisestä vaimosta: nainen piti häntä vähintään yhtä pahana pakanana kuin Gudrid.

Freydís kohensi turvemajan keskellä hohkaavaa hiillosta ja asetti kaksi suolistettua litteää kalaa kuumille kiville. He olivat löytäneet ne aamulla rannan soralle kaivetusta kuopasta, johon vuorovesi oli vanginnut eväkkäät.

Savuaukosta siinsi sopivasti valoa. Freydís kuunteli tuulen huminaa ja odotti, että nahka kipristyi. Kun liha muuttui valkeaksi, hän nappasi kalat syrjään ja ryhtyi kaivamaan ruotoja irti veitsellään. Majan valossa se oli kuitenkin hankalaa, joten hän nousi ja siirtyi lähemmäs oviaukkoa. Lopulta hän käveli pihamaalle saakka.

Ilma kirkastui hitaasti, mutta aurinko paistoi yhä pehmeästi sumuverhon takaa. Freydís nosti veitsen terällä valkeaa lihaa suuhunsa ja ihmetteli maisemaa. Valo oli lempeän keltainen, mutta meri kuljetti yhä mukanaan jäävuoria. Valkeat jättiläiset liikkuivat hitaasti virtojen mukana. Hän saattoi kuulla korkealla lentävien merilintujen huutoa, mutta matala ranta ei ollut niiden varsinaista pesimäaluetta. Pehmeä ruoho huojui silmänkantamattomiin ja eläimet laidunsivat tyytyväisinä. Kolme pitkälaivaa kellui poukamassa, jonka vesi oli aloittanut laskunsa. Ruskeat levälautat ilmestyivät esiin rannan kiviltä ja jatkuivat pitkin matalikkoa kuin Njordin heittämät verkot.

Thorhall ilmestyi hänen rinnalleen majasta. Miehellä oli toinen käpristynyt kala kädessään ja hän pisteli sen paloja suuhunsa ja nuolaisi välillä mustuneita sormiaan. Hetken aikaa he vain katselivat maisemaa ja söivät, kunnes Freydís tokaisi:

­– Voimmeko lähteä jo tänään? Tahdon purjehtia etelämmäs ja etsiä maan, josta Leif kertoi. Jätämme osan karjasta ja miehistä tänne, jotta Helgi ei anasta maatilaa itselleen.

Thorhall ymmärsi hänen huolensa ja vastasi:

– Se on hyvä ajatus. On parasta jatkaa matkaa heti, sillä miehet käyvät pian levottomiksi. Myös Karlsefni saapuu pian, jos hän on nähnyt saman savuvanan kuin me. On parempi etsiä rikkauksia ensimmäisten kuin viimeisten joukossa.

Freydís nyökkäsi. Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä odottelemaan Karlsefniä.

Mutta Thorhallilla oli muutakin kerrottavaa. Mies yskäisi ja jatkoi:

– Kuulin lumimaalaisilta, että he olivat tavanneet paikallisia. Ilmeisesti näillä main asuu heimo, jonka Leif unohti mainita…

Freydís sulki hetkeksi silmänsä ja yritti sulatella kuulemaansa tietoa, kun Thorhall jatkoi:

– Yhdeksän tummaa muukalaista rantautui tänne muutama päivä sitten nahkavuodasta tehdyillä kanooteilla. He olivat seisoneet vain rannassa ihmetellen miehiämme, joten tuskin olivat nähneet ennen väkeä pohjoisesta. Eivätkä Helgi ja Finnbogi olleet puolestaan nähneet mitään heidän kaltaistaan: muukalaiset olivat hieroneet ihoonsa punaista multaa ja he puhuivat outoa kieltä. Myöhemmin nuo, joita Finnbogi kutsuu nyt huutajiksi, skrælingareiksi, olivat meloneet matkoihinsa.

Freydís avasi silmänsä peläten pahinta ja kysyi:

– Olivatko he aseistettuja?

Hänen onnekseen Thorhall ravisti päätään ja sanoi:

– He olivat vain heikkoja poikasia, jotka huitoivat keppiä pienissä ruuhissaan ja ulvoivat osaamatta edes puhua kunnolla. Ei heistä ole meidän sotureillemme vastusta.

Freydís tunsi helpotuksen sisimmässään ja vastasi:

– Hyvä. Sitten meidän ei tarvitse välittää heistä. Me lähdemme heti, kun miehet saavat pyyntivarusteensa kuntoon, jotta ehdimme matkaan ennen muita.

Mutta jo sen sanoessaan hän tiesi olevansa myöhässä.

Sumuisesta taivaanrannasta piirtyi esiin Rautaparran muotoinen varjo.