32

Karlsefni, Snorri, Thorhall, Bjarni ja Helgi kiersivät puolittain hiekkaan hautautunutta kölipuuta. Freydís katseli miesten puuhia turhautuneena. Hän ei jaksanut enää vaan puuskahti:

– Se on varmasti tervattu kölipuu. Katsokaa naulanreikiä – kukaan muu kuin laivantekijä ei olisi osannut lyödä niitä yhtä tasaisesti.

Miehet nyökyttelivät ja lopulta Thorhall sanoi:

– Kyllä se minun mielestäni kölipuulta näyttää, mutta vanhalta. Tällä pitkälaivalla ei ole purjehdittu miesmuistiin.

Muut jatkoivat nyökyttelyä, kunnes Karlsefni laski kätensä meren hioman ja tummuneen emäpuun päälle. Hän sanoi:

– Paikan nimi olkoon Kjalarness, Köliranta.

Muut murahtelivat hyväksyen, jolloin Freydísille tuli kiire. Hän sanoi:

– Minä ehdin jo nimetä nämä rannat Ihmeelliseksi rannaksi. Se, joka astuu ensin maihin, saa antaa nimen. Tämä paikka on Furdustrandir.

Karlsefni ei kuitenkaan antanut helpolla periksi. Hän otti tukevan asennon, muistutti itsekin hiekkaan hautautunutta ajopuuta ja sanoi:

– Ainoastaan voimakkaat merivirrat täällä ovat ihmettelyn arvoisia! Tämä paikka on Köliranta, vaikka sinä voit kutsua sitä millä nimellä tahdot.

Haaste miehen sanoissa ei yllättänyt Freydístä, eikä Karlsefni saanut häntä perääntymään yhtä helposti kuin kuvitteli.

Freydís hymyili ja laski kädet lanteilleen pyöreän mahansa molemmin puolin. Hänen uusi, tynnyrimäinen olemuksensa uhkui itsevarmuutta kun hän sanoi:

– Niin minä kutsunkin: minä laskin jalkani ensinnä tälle rannalle ja nimeän sen myös omakseni. Sinä, Thorfinn Karlsefni, voit jatkaa matkaasi. Ehkäpä täällä on vielä maata meille molemmille nimettäväksi. Voit työntää kölisi mihin tahdot.

Bjarni peitti yskähdyksellä naurunsa, ja Freydís näki, kuinka kuuloetäisyydellä seisova Yksisilmä kävi kalpeaksi. Karlsefni mulkoili Freydístä, joka esitteli nyt sumeilematta lapsen pyöristämää vatsaansa. Siitä oli kerrankin hyötyä, sillä hän ei jäänyt toiseksi tukevarunkoiselle miehelle.

Freydís odotti ja mietti, kävisikö mies todella oman lapsensa äitiä vastaan…

Hän siristi silmiään ja näytti, ettei aikonut antaa periksi.

Karlsefni tuijotti tovin hänen mahaansa ja sen ylle pyöristyneitä rintoja. Miehen kasvoilla kuvastuivat tunteet, joita Freydís osasi lukea yhtä nopeasti kuin Litilvölva luki riimuja. Mies oli himokas, mustasukkainen ja katkera… mutta myös ylpeä. Freydís näki viimeisenä tuon oudon ja odottamattoman tunteen miehen silmissä, kun tämä nosti leukansa ja sanoi:

– Hyvä on, Erikintytär. Olen tullut tänne tutkiakseni maata. Kunhan Haki ja Haekja palaavat, minä tiedän mihin päin suuntaan. Pidä sinä tämä ranta, jos olet kiintynyt siihen.

Freydís nyökäytti päätään. Hän tunsi kateuden piston sisimmässään, muttei näyttänyt sitä. Karlsefni oli osannut pelata hänen peliään paremmin kuin hän oli arvannut.

Mutta miksi Erik Punainen oli antanut Leifiltä saamansa piktit, Hakin ja Haekjan kauppiaalle, eikä omalle tyttärelleen? Freydís ei aina ymmärtänyt isänsä päätöksiä, tätä vähiten. Hän ei kuitenkaan aikonut alentua katkeruuteen.

Freydís peitti tunteensa, hymyili ivallisesti, kääntyi poispäin ja sanoi:

– Hyvä! Kerro meille kuitenkin, mitä piktit löysivät. Haluan tietää, voinko luottaa veljeni sanaan…

Hän jätti miehet ihmettelemään kölipuuta ja käveli märässä hiekassa kohti metsän rajaa. Freydís tunsi ryhtinsä antavan aavistuksen periksi.

Lapsi oli laskeutunut alas ja teki hänen kävelemisensä vaikeaksi.

Hän toivoi, että Karlsefni ja kristityt olisivat poissa, ennen kuin synnytyksen aika tulisi. Mitä ikinä hän lapsen kanssa tekisikään, Gudridin tai muiden ei tarvinnut puuttua tai olla läsnä, kun hän oli puolustuskyvytön.

Freydís tunsi vatsansa muuttuvan kivikovaksi, pysähtyi ja yritti hengittää rauhallisesti. Kun tunne lopulta helpotti, hän jatkoi jälleen matkaa.

Metsikön takana oli toinen hiekkarantapoukama ja heidän leirinsä, jonne Thorhall ja Yksisilmä olivat kaivaneet turvemajan pohjaa. Helgi ja Finnbogi suunnittelivat toista lähemmäs rantaa.

Hetken mielijohteesta Freydís kääntyi kohti metsää.

Hän suuntasi pienelle kukkulalle. Sen takana häämötti sola, joka kiemurteli Ihmeelliselle rannalle laskevan joen viertä pitkin. Freydís huomasi metsänpohjassa useita eläinten tekemiä polkuja. Niitä pitkin kulkeminen rauhoitti hänen mielensä: aivan kuin metsä olisi lumonnut hänet. Hän tunsi hetken olevansa kuin hervottomaksi juopunut orja ennen vääjäämätöntä, veristä loppua edesmenneen isännän rinnalla haudassa.

Kun Freydís astui polulle, hän kaipasi samaa unohdusta… vaikka mikään ei todella tarjoaisi hänelle lievitystä tuskaan. Toisaalta, polkujen käveleminen muistutti häntä äidistä.

Freydís silmäili ohi kulkiessaan lehtipuita. Ne olivat outoja, äänekkäitä ja tuoksuvia, mutta silti rauhoittavia.

Jossain kaukana raakkui korppi. Oliko Thorbjorg Litilvölva seurannut häntä tänne saakka linnun hahmossa? Ajatus antoi lohtua, vaikka Freydísin oli vaikea tunnustaa sitä edes nyt.

Hän ei pelännyt synnyttämistä, eikä kipua. Hän pelkäsi vain…

Freydís pysähtyi.

Hän oli saapunut outoon lehtoon, joka sai alkunsa maahan kaatuneen sammaloituneen puunrungon kohdalta. Maasta erottui punaista multaa. Näytti aivan siltä kuin joku olisi harventanut kasvustoa. Polut kiersivät pienemmissä kehissä ja oksilla roikkui pieniä luita, jotka muistuttivat lintuja.

Freydís katseli ympärilleen. Hän yritti muistaa, mistä oli kääntynyt viimeksi ja miten oli päätynyt tähän paikkaan. Hän otti varovaisesti askeleen eteenpäin. Hän halusi samalla sekä paeta että ottaa selvää, mihin oli päätynyt. Hän oli völvan tytär: minkään henkien tai jumalten asuinsijan ei kuulunut pelottaa häntä.

Freydís jatkoi eteenpäin ja ajatteli mielessään Asgårdin salia. Ehkä jumalat olivat johdattaneet hänet myös tänne? Vaikka lehto ei ollutkaan upea ja kullanhohtoinen tyyssija, siitä huokui samaa outoa voimaa.

Freydís kuunteli puiden vaaleanvihreiden lehtien suhinaa, luisten riipusten kalinaa ja henkien kuisketta, kun hän pysähtyi pienen turvemajan eteen. Kota oli puoliksi kaivettu rinteeseen ja sen sisään saattoi nähdä: majassa oli pieni kaislaruohoilla vuorattu vuode, tulisija ja nurkassa jokin, mikä muistutti etäisesti turkispäähinettä. Freydís kumartui lähemmäs. Hän haistoi majasta lähtevän lempeän makearuohon ja suopursun tuoksun. Kuka oli pitänyt majaansa täällä ja hyljännyt sen…? Uteliaisuus täytti hänen mielensä ja pelko kaikkosi.

Yhtäkkiä hän kuuli rasahduksen selkänsä takaa. Freydís suoristautui, kääntyi ympäri ja jäi tuijottamaan polulle.

Freki seisoi siellä mistä hän oli juuri tullut. Hieman etäämpänä Freydís erotti myös Gerin, joka haisteli ilmaa.

Freydís hengitti syvään ulos. Hän tunsi itsensä oudon säikyksi ja sanoi ääneen, rauhoittaakseen itsensä:

– Löysinpä teidät… tai te minut. Palataan takaisin leiriin, ennen kuin tulee pimeä – sillä en tahdo vieläkään jäädä kanssanne kolmisin metsään, vaikka uskonkin, että olette jo metsästäneet kylliksenne.

Sudet katselivat tarkkaavaisesti, kun Freydís nosti helmaansa ja kiiruhti takaisin suuntaan, josta oli tullut. Hän ei ehkä ollut löytänyt Asgårdia, mutta jotain kuitenkin.

Oliko paikka ollut joskus asutettu – vai kuuluiko se samalle heimolle, jonka jäseniä Helgi ja Finnbogi väittivät tavanneensa? Freydís oli ehtinyt huomata, että turkispäähinettä oli peittänyt tomu. Hän ei uskonut, että tässä lehdossa oli asuttu pitkään aikaan. Tai ainakaan asukkaat eivät olleet olleet eläviä.

Haki ja Haekja palasivat kolmen puolipäivän kuluessa. Piktit olivat pukeutuneet outoon huppumekkoon, jonka he olivat solmineet sekä vyötäisilleen että harteilleen. Vaate jätti heidän säärensä paljaiksi, mutta mahdollisti samalla nopean liikkumisen: se oli kiristetty heidän jalkojensa väliin. Piktit kutsuivat vaatettaan nimellä biafal.

Freydís näki, että mies nimeltä Haki kantoi kädessään viljanoksaa ja hänen sisarensa Haekja marjanvarpuja. Karlsefni näytti tyytyväiseltä, kun hän kääntyi muita kohti ja sanoi:

– Minä otan mukaani kymmenen miestä ja me jatkamme kohti etelää. Näyttää siltä, että siellä on vielä parempaa maata tarjolla, seuraavassa poukamassa. Me tutkimme sen ja rakennamme asumuksemme sopivalle paikalle järven rannalle.

Freydís tiesi, että suunnitelma oli hyvä. Hän ei kuitenkaan aikonut jäädä sivusta seuraajaksi vaan sanoi:

– Haki ja Haekja olivat minun isäni ja veljeni lahja sinulle, Karlsefni. Jos he ovat löytäneet hyvää maata, on meidän kaikkien oikeus nauttia siitä. Myös Viheriämaan miehet purjehtivat kanssasi seuraavaan poukamaan – jonka tosin saat tällä kertaa nimetä itse.

Karlsefni hymähti, mutta katsoi häntä jälleen arvioiden ja oudon tyytyväisenä kuin kauppamies konsanaan.

– En olisi odottanut sinulta vähempää, Freydís Erikintytär. Myös Viheriämaan miehet ovat tervetulleita nauttimaan tästä maasta.

Freydís nyökäytti päätään hyväksyen, mutta yllättyi, kun Thorhall Metsästäjä puhui:

– Minä en tahdo etsiä Viinimaata etelästä. Ottaisin ennemmin mukaani kymmenen miestä ja tutkisin pohjoista rantaa, lintukallioita ja vuoristoista erämaata. Tahdon metsästää ja kerätä linnunmunia, nyt kun on sen aika. Ohitimme matkallamme yhden pitkän vuononsuun, jonka päässä saattaisi olla hyvää maata. Tahdon tutkia myös sen.

Freydís tunsi iskun sisimmässään. Aikoiko Thorhall jättää hänet jo näin pian?

Ajatus tuntui musertavalta, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi ahdistanut Freydístä niin, että hän olisi paljastanut heikkouttaan tai riippuvaisuuttaan muulle joukolle. Ja mitä Thorhalliin tuli – hän oli kiitollisuudenvelassa miehelle paljosta.

Freydís oli nähnyt viime aikoina vanhan miehen kasvoille hiipineet synkät varjot, jotka olivat paljastaneet, kuinka paljon toisten seura rasitti erakkona viihtyvää metsästäjää. Oli suuri menetys luopua hänestä, vanhauskoisesta tukijasta ja kumppanista, joka kallion lailla suojasi Freydístä muusta joukosta hyökyvältä kristilliseltä vastenmielisyydeltä. Jatkossa Freydísin olisi turvauduttava vain heikkoon aviomieheensä, mutta se ei ollut Thorhallin murhe.

Freydís piti äänensä vaivoin vakaana ja sanoi:

– Jos tahdot tutkia maata täältä pohjoiseen, ota Merihevonen ja ne miehet, jotka tahtovat seurata sinua. Me muut mahdumme kyllä toisiin laivoihin, jos myös Karlsefni, Bjarni ja Helgi kunnioittavat päätöstäsi.

Thorhall nyökkäsi ja katsoi Freydístä vakaasti tuuheiden kulmakarvojensa takaa.

Freydís oli varma, että mies ymmärsi, miten vaikeata hänen oli ollut lausua nuo sanat. Heidän välillään vallitsi kuitenkin sanaton ymmärrys – kumppanuus, joka muistutti Freydísin sidettä kotieläinten kanssa. Ehkäpä Thorhall oli kesyttänyt hänet… tai toisinpäin? Miten vain, hän arvosti Thorhallia yhtä paljon kuin tämä hänen sanojaan nyt.

Yksisilmä katsoi, että hänen oli aika puuttua puheeseen. Ikään kuin hänellä olisi ollut asiaan viimeinen sana, mies lausui:

– Thorhall saa Merihevosen ja sen soutamiseen vaadittavat kymmenen miestä. Bjarni, uskon, että Sotajoutsenessa on tilaa meille, jos Karlsefni ja Helgi kuljettavat karjamme?

Bjarni murahti hyväksyen, minkä jälkeen Freydís ei enää kuunnellut miesten puheita. Hän kääntyi kohti aavaa Ihmeiden rantaa ja aaltoja, jotka kohoilivat hiljalleen nousuveden myötä korkeammalle.

Thorhall aikoi jättää hänet tänne. Se sai hänet tunteelliseksi, mutta myös terävöittämään tahtonsa. Hän ei ollut lähtenyt tälle matkalle huvin vuoksi vaan saavuttaakseen kaiken sen, mistä oli aina haaveillut. Hän tahtoi palata Viheriämaahan kunnioitettuna ja arvostettuna… todellisena kuningattarena. Eikä oikea kuningatar ratsastanut toisen harteilla.

Freydís katseli taivaanrannassa meren yllä häilyvää utua, joka tuntui olevan täällä jatkuvasti läsnä: päivällä se häipyi ohuemmaksi, muuttuen yön kosteudessa jälleen sakeaksi paksuksi pilvipeitoksi. Vain ajoittaiset merituulet olivat tarpeeksi vahvoja rikkomaan sumun. Ehkä se oli syy, miksi Thorhall tahtoi lähteä takaisin?

Vain pahat enteet ja henget kulkivat usvassa. Thorhall oli sekä vanha että vanhauskoinen. Ehkä hän pelkäsi Niflheimiä… lähemmäksi kurkottavaa sumun, jääjättiläisten ja vanhuuteen kuolleiden valtakuntaa.

Freydís siristi silmiään. Hän oli jopa nyt näkevinään usvassa muotoja, jotka muistuttivat ruuhta ja soutajia. Hän astui lähemmäs kosteaa rantaa. Lempeinä loiskivat aallot lähes koskettivat hänen saapikkaitaan, mutta hän ei väistänyt niitä vaan tuijotti yhä merelle.

Soutajat eivät olleetkaan vain värjyviä henkiolentoja tai autereinen harhakuva.

Freydís erotti mereltä lähestyvän venekunnan. Hän kirahti ja kääntyi takaisin miesten puoleen.

– Me saamme seuraa! Mereltä lähestyy muukalaisia. Lopettakaa tulevaisuuden suunnittelu ja ottakaa aseet käsille.

Freydís ei vaivautunut pitämään ääntään rauhallisena tai ylväänä, eivätkä hänen huutonsa hälyttämät miehet viivytelleet.