36

Mattuis liikahti vaistomaisesti ja tarttui naiseen, joka muuttui hervottomaksi. Veitsi tippui naisen kädestä, joka jäi riippumaan velttona Mattuisin omalta käsivarrelta.

Hän kannatteli muukalaista ja kääntyi hitaasti kohti Valkoista naista, joka piteli puolestaan vastasyntynyttä lasta.

Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Tuntui kuitenkin väärältä laskea nainen maahan.

Hän oli erityinen… valaan kansaa.

Onneksi Valkoinen nainen oli jo ehtinyt päättää sen hänen puolestaan ja sanoi:

– Sinun täytyy viedä hänet takaisin. He saattavat kaivata naista, eivätkä voi löytää häntä täältä tiedottomana. Se aloittaisi sodan.

Mattuis tunsi Punaisen naisen vähäpätöisen painon käsivarrellaan, mutta oli sitäkin tietoisempi naisen pitkistä hiuksista. Ne lainehtivat kalpeiden kasvojen yli kuin kuohuva punainen joki.

Hän yritti unohtaa jäänsinisten silmien kiihkeän katseen ja kysyi:

– Entä lapsi?

Valkoinen nainen puristi nyyttiä sylissään ja ravisti päätään. Hänen ilmeensä oli päättäväinen.

Mattuis katsoi taas käsivarsillaan lepäävää naista, mutta kuuli äitinsä sanat:

– Näin, miten nainen katsoi lasta. Jos äiti ei kysy lapsestaan sen syntymän jälkeen, lapsi on vaarassa.

Mattuis nyökkäsi. Punaisen naisen kasvot olivat verettömät ja hän oli kuin aave, joka oli kamppaillut kunniakkaasti. Hän oli nyt lähempänä kuolemaa ja Suurta Henkeä.

Valkoinen nainen oli kuullut hengiltä lapsen kohtalon.

– Minä pidän lapsen ja juoksutan sille koivun mahlaa syötäväksi. Odemen-riitti on pian ja hänestä tulee sen myötä ­beothuk.

Mattuis myöntyi ja sanoi:

– Sinä tiedät paremmin. Mihin vien naisen?

Valkoinen nainen osoitti kohti polkua, joka kiemurteli lehdosta rinteelle ja kohti muukalaisten leiriä.

– Sinun täytyy kantaa hänet lähelle, jotta he ottavat hänet hoiviinsa. Hän ei voi jäädä tänne. Mene pian.

Mattuis nyökkäsi ja pudotti keihäänsä. Hän huomasi silloin naiselta maahan pudonneen veitsen. Se oli terävä ja kiiltävä, kuin hiottua kiveä. Mattuis kurotti ja tarttui siihen. Hän työnsi terän vyölleen, nosti tiedottoman naisen jalat toisella kädellään ilmaan, otti hyvän otteen kantamuksestaan ja lähti Valkoisen naisen osoittamaan suuntaan.

Mattuis yritti karkottaa tilanteen kummallisuuden. Hän kosketti naista, joka oli vihollinen.

Varjoisat ja valoisat kohdat vaihtelivat lehdon pohjalla. Siellä täällä aurinko oli kuivattanut käpertyneitä syksyn lehtiä. Ne kahisivat pehmeiden mokkasiinien alla. Varjoisten notkelmien kohdalla Mattuis kiersi kosteikot, joihin olisi voinut jäädä jalanjälkiä – hän ei tahtonut johdattaa valaan kansaa äitinsä lehtoon. Mustat hiukset sotkeentuivat naisen punaisiin, kunnes hän heilautti omansa jälleen selän taa.

Kun hikimaja oli jäänyt hyvän matkan päähän, Mattuis hidasti vauhtia. Hän loi silmänsä alas ja katseli naista, joka lepäsi tietämättömänä hänen sylissään silmät ummessa.

Naisella oli valkea iho – niin vaalea, etteivät edes hänen äitinsä kalpeat piirteet vetäneet sille vertaa. Kalpea kuin lumi.

Mattuis ihmetteli naisen punertavia kulmakarvoja ja ripsiä. Hänen teki mieli laskea nainen alas koetellakseen punaisia hiuksia… mutta sille ei ollut aikaa.

Hän kohensi otettaan ja jatkoi juosten ylös rinnettä.

Metsä vilisi silmissä ja muuttui avarammaksi: joku oli hakannut puita. Vaikka Mattuis oli ajatellut valaan kansaa koko ikänsä, kohtaaminen oli yllättänyt hänet – sekä aiemmin muukalaisten leirissä oman perhekunnan rinnalla että hetkeä myöhemmin, Punaisen naisen kanssa.

Valaan kansa oli erilaista kuin hän oli kuvitellut. Kaikki heissä oli toisin kuin beothukeissa: he käärivät valkoisen ihonsa erikoisiin vaatteisiin, kantoivat outoja teräviä aseita ja rakensivat uljaita, valaankokoisia laivoja. Mattuis oli uskonut äitinsä tarinat vasta, kun hän oli nähnyt ne omin silmin.

Kun Magorum oli saattanut perhekunnan vanhimman tapaamaan valaan kansan päällikköä, Mattuis oli melonut lähelle yhtä laivoista. Hän oli laskenut kätensä sen tummalle kovalle puulle, vetänyt outoa väkevää tuoksua sisäänsä ja tuntenut ihmetyksen väistyvän mielestään: valaan kansa oli totta. Hänen äitinsä oli ollut oikeassa kaikesta.

Kun hän oli päästänyt irti puunrungosta, joka oli henkien myötävaikutuksesta pakotettu laivan muotoon, toiset olivat ryhtyneet käymään vaihtokauppaa rannalla. Mattuis oli liittynyt joukkoon taka-alalla, mutta vain tarkkaillakseen muukalaisia: heidän parrakkaita kasvojaan, vaaleita hiuksiaan ja sinisiä silmiään.

Hän näki, että valaan kansa katseli heitä epäluuloisesti. Vaikka muukalaisilla oli myös nahkaisia varusteita, suurimmalla osalla oli kuitenkin yllään vaate, jonka hän tunnisti kankaaksi äitinsä kertomusten perusteella. Ohuet vaatekappaleet olivat vähintään yhtä koristeellisia kun beothuk-naisten pureskelemalla kuvioidut tuohiesineet. Niiden värit ihmetyttivät heitä.

Silti kaikkein silmiinpistävin seikka oli miesten koko. Heidän rinnallaan Mattuisin heimotoverit vaikuttivat hinteliltä kuin pojat, siinä missä hän itse sopi – kerrankin elämässään – kooltaan joukkoon.

Mattuis päätti jäädä taka-alalle, ettei hänen heimonsa kiinnittäisi asiaan huomiota. Muut Sumujen lahden perhekunnan jäsenet eivät ehkä ajatelleet valaan kansasta kuten hän itse. He eivät tunteneet kaikkia tarinoita – edes niitä, joita Kolme hirveä oli kertonut. Ehkäpä äiti oli siksi tahtonut odottaa kauempana, vanhalla asuinsijallaan… Pahalla maalla.

Mattuis tunsi ristiriitaisia tunteita: syyllisyyttä ja mielenkiintoa.

Hän kantoi tiedotonta naista, kunnes näki lehdettömien koivujen läpi edessä häämöttävän aukion, jolla hääri ihmisiä. Tuntemattomat eläimet ääntelivät ja ihmiset puhuivat toisilleen niin kovaäänisesti, että se kiiri kauas metsässä. Hän päätti samassa, että oli tarpeeksi lähellä.

Mattuis laski Punaisen naisen varovasti kuivalle sammalpedille ja katseli ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä huomannut heitä. He olivat turvassa.

Mattuis kyykistyi ja katseli hetken muukalaisnaista. Upea punainen vaate peitti naisen muodokkaan vartalon. Se korvasi monin kerroin sen, ettei nainen ollut hieronut pyhää maata iholleen. Hän kosketti kangasta sormillaan ja tunsi paksun, karhean kankaan lämmön… oliko se karvaa? Pitkää turkista, josta saattoi tehdä lankaa…? Mattuis muisti, että Valkoinen nainen oli kaivannut useasti jotain, mitä hän kutsui villaksi.

Lisäksi Mattuis näki naisen olkapäällä kiiltävän kehänmuotoisen esineen, joka työntyi kankaan läpi. Mikä se oli, koriste vai osa vaatetta?

Hän aikoi repiä kiiltävän esineen irti, kun naisen silmäluomi värähti. Mattuis liikahti taaksepäin, yhä kyykistyneenä lähelle maata. Hän ei halunnut jäädä kiinni.

Hän erotti liikettä silmäkulmastaan ja käänsi hitaasti katseensa. Vaaleanvihertävien pajunoksien seassa kulki valkoinen susi. Se tuijotti häntä.

Mattuis tuijotti epäuskoisena eläintä, jollaista ei ollut milloinkaan nähnyt. Suuri kalpea peto tarkkaili häntä: se seurasi hänen liikkeitään kellertävillä silmillään pää alhaalla. Se ei kuitenkaan tullut lähemmäs.

Mattuis perääntyi ja veti vyöltään kiiltäväteräisen veitsen, jonka oli saanut haltuunsa naiselta. Hän puristi kylmältä tuntuvaa asetta. Tuuli puhalsi koivikossa, kun toisellakin puolella koivikkoa rasahti. Mattuis käänsi päänsä: se oli toinen valkoinen susi.

Hän tunsi kylmän kosketuksen sisimmässään, peruutti polulle ja kääntyi takaisin suuntaan, josta oli tullut.

Valkoiset hyvät henget vartioivat Punaista naista. Ne olivat varoittaneet häntä ja tehneet itsensä tiedetyiksi, tällä kertaa. Hän oli siitä kiitollinen ja aikoi tehdä hengille mieliksi.

Mattuis poistui paikalta myös itsensä vuoksi, vielä kun voi. Hän muisti, kuinka peloton nainen oli katsonut häntä ja liu’uttanut terää hänen ihollaan…

Kun Mattuis juoksi matalana läpi koivikon, hän tunsi isänsä tietäjänhengen leijailevan yläpuolellaan ja katsovan poikaansa ymmärtävästi.

Ylpeä nainen oli saanut hänet kiihottumaan, vaikka hän oli vannonut vasta toisin.