37

Freydís havahtui koiran läähätykseen. Eläin seisoi lähes hänen päällään kuin se olisi odottanut rapsutusta.

Freydís hivuttautui tuskastuneena käsiensä varaan ja sitten istumaan. Samassa hän näki, ettei eläin ollutkaan koira vaan Freki. Nuori susi nuolaisi huuliaan ja jatkoi läähättämistä. Eläin seisoi selin häneen ja tarkkaili laiskasti ympäristöään.

Freydís tunsi jalkojensa päällä puuduttavan painon. Hän huomasi seuraavaksi, että Geri oli käpertynyt hänen jalkojensa juureen ja osin niiden päälle. Uneliaalta vaikuttava susi oli laskenut päänsä hänen säärelleen.

Freydís katseli ympärilleen ja yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen tajuntaansa heräsi kysymys. Missä hänen lapsensa oli?

Koivikko suhisi hiljaa, mutta mistään ei kuulunut lapsen ääntä. Aurinko oli laskenut ja iltapäivä oli pitkällä. Freydís tunsi ruumiinsa kivistyksen ja voimattomuuden. Koska hän saattoi kohdata vain ongelman kerrallaan, hän päätti aloittaa susista.

Geri ja Freki olivat kaikesta päätellen hyväksyneet hänet laumaansa. Ainakaan ne eivät olleet käyneet hänen kimppuunsa, vaikka hän vuoti yhä verta.

Vai vartioivatko sudet vain saalistaan?

Freydís päätti ottaa asiasta selvää. Hän liikutti kättään hitaasti kohti saappaanvartta, valmiina tarttumaan veitseen, mikäli sudet kääntyisivät häntä vastaan. Freydís nosti varovasti mekkonsa helmaa, mutta se oli turhaa, sillä veitsi ei ollut enää paikoillaan.

Hän kirosi, kun muistot vyöryivät takaisin mieleen. Freydís oli pudottanut terän. Ja hän muisti skraelingarmiehen…

Geri nosti päänsä ja katsoi häntä uneliaasti keltaisilla silmillään. Freydís työnsi miehen mielestään ja sanoi anovan toiveikkaana:

– Sinä et syö minua, ethän…? Etkä sinäkään, Freki?

Hän vilkaisi toista sutta, joka otti muutaman askeleen kauemmas. Kun se jäi katsomaan häntä odottavasti, Freydís jatkoi:

– Te saatte ruokaa, kun pääsemme leiriin. Lupaan sen.

Sudet pysyivät paikoillaan.

Hän kohottautui hitaasti kontilleen, vaikka maailma alkoi pyöriä silmissä ja raajat vapisivat rasituksesta. Tuntui siltä kuin Freydís olisi soutanut omin voimin Viheriämaasta Viinimaahan – ilman ruokaa ja vettä.

Hän otti tukea ranteenvahvuisesta nuoresta koivusta. Puun kaarna tuntui hänen kätensä alla samaan aikaan sekä sileältä että karhealta. Valkoinen kohta oli pehmeä ja musta raita röpelöinen… se muistutti häntä karkeasta muukalaismiehestä. Hän nousi jaloilleen.

Freydís katsahti nopeasti ympärilleen, mutta skraelingar ei vaaninut häntä enää lähistöllä. Mihin hän oli kadonnut? Freydís yritti muistella viimeistä hetkeä, jonka muisti ennen heräämistään.

Miehen silmät olivat mustat ja kiihkeät. Hänen kehonsa oli saanut Freydísin tuntemaan itsensä pieneksi – niin hullulta kuin se nyt tuntuikin.

Hän tunsi väristysten kulkevan kehonsa läpi. Tällä kertaa ne eivät olleet kuitenkaan vain kylmästä johtuvia: verenhukka ja väsymys olivat tehneet hänen kehonsa heikoksi. Freydís puri huultaan ja unohti hetkeksi ympärillään illan hämärtyessä heräilevät sudet. Hän keskittyi muistelemaan toista kokemaansa vaaraa.

Muukalaismiehestä huokunut uhka leijaili yhä hänen ympärillään ja sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle. Hän muisti miehen punaisena kiiltävän ihon ja väkevän makearuohon tuoksun, joka oli kiemurrellut majan suuaukosta heidän ympärilleen. Mies oli katsonut häntä kuin vertaistaan uhkaa. Freydís nuolaisi huuliaan. Miltä niin vaarallisen miehen suuteleminen olisikaan tuntunut…?

Geri haukotteli ja suden kurkusta kuului inahdus. Se sai Freydísin takaisin todellisuuteen.

Hän ojensi kätensä kohti uutta koivunvartta ja otti kokeilevan askeleen pienen aukion poikki. Jalat kantoivat, vaikka matka etäällä häämöttävään leiriin tuntui mahdottoman pitkältä taivallukselta.

Mies ei ollut pitänyt häntä vain naisena ja helppona uhrina, kuten hänen omat maanmiehensä. Yhdessä katseessa oli ollut enemmän kunnioitusta kuin hän oli kokenut koskaan.

Hän katsoi edessä häämöttävää leiriä ja tunsi katkeruutta.

Eikö kukaan kaivannut häntä? Olivatko he edes huomanneet, että Freydís oli kadonnut?

Hän nipisti huulensa suppuun ja takertui seuraavaan tukevaan, suoraan puuhun. Molemmat sudet olivat nyt jaloillaan. Ne seurasivat häntä kiinnostuneina, mutta eivät tehneet elettäkään hyökätäkseen.

Freydís tunsi voimiensa palaavan askel askeleelta, kun hän suunnisti koivikon läpi kohti leiriä.

Miehet olivat ehkä tuudittautuneet turvallisuuden tunteeseen ja suhtautuivat muukalaisiin vähätellen, mutta Freydís näki todellisuuden: he olivat vieraalla maalla. Ystävällinen kaupankäynti saattaisi kääntyä millä hetkellä hyvänsä ahnaaksi taisteluksi. He eivät voineet luottaa muukalaisten kunniaan, sillä ei ollut yhteistä kieltä tai tapoja. Muukalaiset olivat jumalallisia petoja punaisissa nahoissaan… Thorin ja maanhaltijoiden verenhimoisia lapsia.

Freydís laski käden vatsalleen. Hän tunsi villakankaan alla hyllyvän pehmeän ihon, joka oli vasta hetki sitten pingottunut kireänä lapsi sisällään. Mitä Karlsefnin lapselle oli käynyt? Ja miten Freydís oli päätynyt tänne, leirin ulkopuolelle? Freydís muisti mielessään naisen kasvot, jotka oli kuvioitu punaisilla kuvioilla. Ne olivat vähintään yhtä näyttävät kuin hänen ihoonsa tuhkalla pistelty kuvio. Valkoinen nainen, hän oli sanonut nimekseen.

Hetken Freydís mietti, oliko kaikki ollut unta. Hän lähti uudelleen kohti leiriä ja piti katseensa koivikon takana häämöttävissä kodissa, eläinaitauksissa ja keittonuotioiden kuljettamassa savussa.

Hän toivoi, että nainen oli totta.

Valkoinen nainen oli pidellyt hänen vastasyntynyttään tottuneesti ja hellästi. Jos nainen oli totta, hänen… Karlsefnin lapsi oli paremmissa käsissä.

Kun Freydís ylitti koivikon, aurinko laski mailleen. Hän näki, kuinka siniset varjot venyivät koivikon juurella, kunnes ne yhtyivät pimeydeksi. Valkoiset puunrungot heijastivat leirinuotioiden leimahtelevaa ja värjyvää valoa. Iltatuuli humisi rannan lähellä koivikossa ja sudet kiersivät sitä kohti. Ne olivat valpastuneet ja vaikuttivat selvästi aiempaa nälkäisemmiltä.

Kun Freydís astui pimeydestä leiriin, hän näki vartijoiden hätkähtävän. Miehet pitelivät keihäitään valmiudessa, mutta ei ollut kaukana, että he olisivat heittäneet ne.

Freydís tunsi verenmaun nousevan suuhunsa rasituksesta ja raakkui kuivin suin:

– Antakaa olla. Jos ette erota minua vihollisesta, voitte liittyä samoin tein muiden juomareiden joukkoon. Antakaa susieni pitää vahtia.

Miehet laskivat keihäänperät maahan ja onnistuivat näyttämään häpeileviltä. Yksi heistä – Thorbrand Snorrinpoika, jonka Freydís tunnisti Karlsefnin mieheksi – sanoi:

– Meidän käskettiin pitää vahtia siltä varalta, että punanahat palaavat. He meloivat tiehensä, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

Freydís tuhahti ja sanoi:

– Seisokaa siinä toki, keihäidenne kanssa. Mutta tiedätte yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että tätä pusikkoista paikkaa on mahdotonta turvata.

Mies, jonka olkapäätä koristi raskas hopeainen hevosenkenkäsolki, nosti leukaansa loukkaantuneena. Hän ei ollut tottunut kuulemaan arvostelua naiselta.

Freydís ei kuitenkaan aikonut jäädä kinastelemaan vähäpätöisten kauppiaiden kanssa, olivat he kuinka rikkaita tahansa. Hän tahtoi löytää Thorhallin ja Yksisilmän. Heidän oli aika valita pysyvä ja hyvin sijoitettu leiripaikka, sillä kesä tai hyvät välit muukalaisiin eivät kestäisi ikuisesti.

Kuusenoksat paloivat rätisten ja lähettivät kipunoita ilmaan. Helgi käänsi pitkän tulikuopan syrjälle ripustettua varrasta, jossa paistui miesten pyydystämä lampaan kokoinen litteä pallas. Mies näytti erityisen tyytyväiseltä saaliiseensa ja vaikutti unohtaneen hetkeksi kaiken muun.

Freydís asteli tulen ääreen. Mies hyräili mielissään, kohensi hiillosta ja sanoi:

– Katso mitä sain pohjakoukulla! Hylkeennahkainen siima kesti tämän vonkaleen.

Freydís nyökkäsi ajatuksissaan. Ruoka oli hyvästä ja samoin hänen matkatoverinsa mieliala: Helgi ei kiinnittänyt huomiota hänen muuttuneeseen vatsaansa tai muuhunkaan. Hän vastasi:

– Onnea saaliista. Tänään on hyvä päivä. Teitkö aamulla suotuisia kauppoja?

Freydís näki, kuinka ahnas ilme kohosi miehen kasvoille. Helgi laski kädet lanteilleen ja katsoi häntä aiempaa epäluuloisempana.

– Tein hyviä kauppoja, mutta en nähnyt sinua vaihtokaupoilla. Mihin katosi aikeesi rikastua tällä matkalla? Ajatteletko, että teen työn puolestasi ja jaan tuottoni?

Mies ravisti päätään ja jäi mulkoilemaan Freydístä vaaleiden kulmiensa alta.

Freydís hymyili miehelle viekkaasti. Helgi saattoi innostua kalasta, muttei ollut täysin vietävissä. Freydís risti käsivarret vatsansa ylle, kun joukko miehiä kulki nuotiopaikan ohi, ja sanoi:

– Meidän täytyy tehdä ensin kunnon leiri, jossa voimme puolustaa rikkauksiamme. Ehkäpä siihen sopii paikka, josta Karlsefni puhui? Maa on jo tarpeeksi lämmintä sekä kylvämiseen että turpeen leikkaamiseen.

Helgi katseli ympärilleen ja sanoi mietteissään:

– Missä on Karlsefni, joko auttamassa vaimoaan lapsenpäästämisessä? Olisi parempi, ettei poika synny ennen kuin saamme pitkätalon pystyyn.

Freydís tunsi kihelmöinnin kaulallaan, mutta onnistui pysymään vaiti. Hän odotti kunnes Helgi jatkoi:

– Sinä et ole tyhmä nainen, Freydís. Puhut asiaa.

Helgi käänsi pallaksen uudelleen ja jatkoi:

– Karlsefni sanoo, että piktit löysivät paikan, jossa joki laskee merenrannalla sijaitsevaan järveen. Järven suulla on hiekka­särkkä. Sen yli muodostuu korkean vuoroveden aikana virta, jota myöten pääsee merelle. Joen varsilla kasvaa villiviljaa ja maasta nousee marjapensaita, joiden oksilla erottui yhä viime syksyn satoa.

Helgi nosti katseensa Freydísiin, katsoi häntä arvioiden ja sanoi:

– En aio antaa Karlsefnin vallata tuota maata itselleen.

Mies katsoi häntä jälleen kuin kumppania juonessa.

Freydís nyökkäsi. Helgi oli hyödyllinen, vaikka hän kuljetti naislaumaa mukanaan.

Hän muisti samassa toisen ongelman ja kysyi:

– Saanko osan pallaksestasi? Tuskin teet sen pyrstöllä mitään. Minä ja suteni olemme nälkäisiä.

Helgin kasvoilla kuvastui hetken yllättynyt ilme. Se muuttui juonikkaaksi ja vihjailevaksi, kun mies vastasi:

– Pyydätkö minua ruokkimaan sinut… ja sutesi? Antaisin sinulle kyllä mielelläni jotain.

Miehen kasvoilla häilyi irstas ilme, kun hän paljasti todelliset tunteensa. Freydís ymmärsi, että Helgi tahtoi saada hänet satimeensa kuin harvinaisen kalan, jonka saattoi lävistää ja esitellä muille tiedottomana lihana.

Kauppias, joka katseli häntä yhtä alentuvasti kuin Karlsefni, jatkoi:

– Pidän vaivalla pyydystämäni pallaksen, mutta anna susillesi pohjaverkkoon jäänyt kummallinen kala. Kukaan ei suostu sitä syömään muutenkaan.

Freydís tunsi, kuinka hänen viimeisetkin miestä kohtaan kokemansa hyvät tunteet kuolivat. Ne tummuivat kuin hiilloksen yllä paistuvan kalan nahka. Hän piti tiedon kuitenkin omanaan.

Kun Freydís nosti kysyvästi kulmakarvaansa, Helgi viittasi kohti rantaa.

– Löydät tuoreen raadon rantakiviltä, etkä voi erehtyä siitä. Valkealla otuksella on pitkä nokka, terävät hampaat, siipiä muistuttavat evät ja hohtavan viheriäiset suuret silmät.

Freydís siristi silmiään. Kala kuulosti myrkylliseltä, mutta ehkä sudet osaisivat arvioida, oliko se syömäkelpoinen. Hän sanoi:

– Hyvä on. Annan sen lihan susilleni… tällä kertaa. Olisi ikävää, jos ne kävisivät niin nälkäisiksi, että puraisisivat miestä haaroihin.

Hän nautti kauhunilmeestä, joka nousi hetkeksi Helgin himokkaille kasvoille.