38

Miehet kiskoivat laivoja hiekkasärkän yli puuskittaisessa vesisateessa. Voimakas meloja olisi päässyt ruuhen kanssa myötävirtaan laskevan matalan puron toiselle puolelle helposti, mutta knarrit uivat liian syvässä vedessä. Kukaan ei saanut matkustaa kyydissä, jopa karja oli hypytetty maihin.

Freydís seisoi upottavalla särkällä ja veti rasvattua nahkaista viittaa tiukemmin ympärilleen. Hän katseli, kuinka miehet paimensivat lampaita, lehmiä ja sikoja pitkin suolajärven rantaa. Lammikko oli hyvän kokoinen. Sen toista päätä ei nähnyt pitkältä hiekkasärkältä, mutta piktien mukaan lammikon päässä oli makeavetinen puro. Vehreillä rantamailla kasvoi toden totta villiviljaa ja marjapensaita.

Karlsefnin ääni jylisi sateessa:

– Vetäkää tai laiva jää kiinni! Veto ja veto!

Freydís kaipasi Thorhallia. Miksi mies oli jättänyt hänet juuri nyt? Freydís katseli tyytymättömänä Yksisilmää, joka ponnisteli laivan vierellä muiden soutajien rinnalla. Siinä oli hänen rikas ja vaikutusvaltainen puolisonsa! Mies oli niin vähäpätöinen, että Freydís tunsi kuvotusta. Hän käänsi selkänsä laivaa riuhtoville miehille ja tähysi pitkulaisena jatkuvalle suolajärvelle.

Hop. Karlsefni oli antanut maalle nimen, vaikka he olivat tuskin astuneet sinne jalallaan.

Nimi oli yhtä typerä kuin mies itse.

Freydís näki samassa, kuinka pieni karvainen porsas kirmasi karkuun paimenilta. Hän kirosi ja toivoi, etteivät sudet veisi häneltä myöhemmin paistia!

Geri ja Freki olivat ainoat, jotka matkustivat yhä Rautaparran kyydissä – pääosin sen vuoksi, etteivät miehet tahtoneet lähestyä niiden häkkiä vapaaehtoisesti. Nyt kun Thorhall oli poissa, Freydís oli ainoa, joka sai sudet houkuteltua ruualla häkkiin. Samoin hän oli ainoa, joka uskaltautui päästämään pedot irti.

Vain jumalat tiesivät, kauanko miehet suostuisivat pitämään niitä mukana nyt, kun Metsästäjä oli poissa.

Freydís tunsi märän tunteen leviävän olkapäillään. Viitta ei pitänyt vettä enää poissa ja olisi vain ajan kysymys, että hän alkaisi vapista kylmästä.

Uusi maa oli vehmas, mutta sen sää vaihtui nopeasti ja ennakoimattomasti. Aamujen tiheä usva leijui usein pitkään alavilla mailla. Päivät olivat vuoroin aurinkoisia ja pilvisiä, kunnes ilta nosti jälleen uuden sumun. Usein he kokivat yhden päivän aikana kaiken mahdollisen sumusta auringonpaisteeseen, vesisateeseen ja tuuleen.

Kosteus oli silti Freydísille uutta. Hän oli tottunut suojautumaan Viheriämaan navakoilta kylmiltä tuulilta, mutta miten saattoi pitää sateen ja märkyyden poissa iholta? Jatkuva kodassa istuminen ei ollut vaihtoehto.

Freydís tunsi ensi kertaa kaipaavansa Viheriämaan lumisadetta, kun jopa hänen hylkeenrasvalla kyllästetyt saapikkaansakin alkoivat tuntua läpimäriltä. Täällä päivät ja yöt olivat kestoltaan tasaisempia kuin pohjoisessa, mutta juuri nyt hän olisi vaihtanut etelän märän ilman tuttuun kuivaan ja koleaan ­kevääseen.

Hop – maan oli parasta tarjota heille pian parastaan. Tai muutoin hän toivoi näkevänsä Thorhallin, kun mies palaisi kertomaan löytämistään rikkauksista Merihevonen täyteen lastattuna.

Freydís lähti kävelemään pitkin hiekkaista särkkää, jotta pysyisi lämpimänä. Hän katseli, kuinka Rautaparta valui suola­lampeen ja miehet ryhtyivät vetämään Sotajoutsenta vuorostaan särkälle.

Vain viikkoa aiemmin Yksisilmä oli kertonut, että Thorhall oli kadonnut samaan aikaan kuin Freydískin. Metsästäjän puuttumiseen oli tosin kiinnitetty huomiota vasta sen jälkeen, kun Freydís oli saapunut leiriin yksin ja vaara oli väistynyt. Oli kestänyt sen jälkeen vielä kolme puolipäivää, kunnes Karlsefni ja Bjarni olivat löytäneet vanhan miehen rannalta kivenkolosta. Thorhall oli maannut kasvot kohti taivasta silmät, suu ja sieraimet suurena, raapien samalla itseään ja hokien outoa loitsua. Kun Karlsefni ja Bjarni olivat ravistelleet häntä ja pyytäneet Thorhallia lopettamaan ja lähtemään heidän mukaansa, Metsästäjä oli havahtunut. Hän oli sanonut, ettei hänestä tarvinnut välittää, mutta oli suostunut kuitenkin seuraamaan heitä takaisin leiriin.

Muut olivat arvelleet miehen syöneen jotain pahaa – jotain, mitä pirulliset punanahat olivat antaneet vaihdossa – mutta Freydís tiesi paremmin.

Mies oli vain valmistautunut paluumatkaan: hän oli sepittänyt voimakkaan runoloitsun ja pyytänyt jumalilta johdatusta. Hän oli uhrannut itsensä useaksi päiväksi kuten Odin etsiessään viisautta.

Freydís tunsi sateen taukoavan ja näki taivaan rakoilevan. Aurinko paistoi tummien pilvien takana ja teki pilville kultaiset reunat.

Ehkä oli Thorhallin ansiota, että Freydís oli selvinnyt hengissä lapsenpäästämisestä ja muukalaisen käsistä? Jos niin oli, hän oli ansainnut Merihevosen itselleen. Ehkä mies oli jopa pelastanut hänen lapsensa…? Freydís ei muistanut paljoakaan synnytyksensä ajalta tai sen jälkeen, mutta hän muisti Valkoisen naisen pohtivan katseen. Tietäjänainen ei ollut tarjonnut lasta hänelle, vaan oli pidellyt sitä suojelevasti itseään vasten.

Freydís kääntyi takaisin kohti työssä ponnistelevia miehiä. Kun Sotajoutsen laskeutui kevyesti purosta suolalampeen Rautaparran vierelle, hän antoi anteeksi Metsästäjälle. Mies oli purjehtinut muutamaa päivää aiemmin kohti pohjoista.

Nyt he olivat molemmat totisesti oman onnensa varassa ja saattoivat vain pyytää jumaliltaan hyvää matkaa – Thorhall retkellään kohti Viinimaan pohjoisosia ja Freydís sekä muut tunkeutuessaan syvemmälle etelään.