40

Kun miehet lähtivät kokemaan verkkojaan ja kaatamaan puita, Gudrid pysähtyi päivänuotiolla istuvan Freydísin eteen. Naisen vatsa oli pyöristynyt ja hän esitteli sitä kuin palkintoa – piteli vatsansa alta kiinni ja hieroi. Freydís odotti, mutta kun nainen ei siirtynyt, hän nosti vastentahtoisesti katseensa.

Gudrid tuijotti hänen vatsaansa ja rypisti otsaansa. Kristitty puhui hänelle harvoin mielellään, muttei kaikesta päätellen pystynyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan.

– Sinun aikasi pitäisi olla jo, Freydís Erikintytär. Eikö lapsi kasva… vai oletko menettänyt sen?

Hopissa Freydís oli ryhtynyt käyttämään jälleen housuja ja niiden yllä aluspaitaa sekä paksua turkisliiviä, joka peitti hänen vatsansa sopivan epämääräisesti. Miehiä se hämäsi, muttei ilmeisesti naisia niin hyvin kuin hän oli toivonut. Freydís ei kuitenkaan tahtonut tyydyttää Gudridin uteliaisuutta.

– Jos lapsi syntyy, huomaat kyllä. Itse taidat kantaa kolmea samaan aikaan? Mahdatko selvitä siitä…

Hän näki, kuinka Gudridin kasvot muuttuivat äkkiä kauhistuneiksi. Nainen oli jo iällä, vaikka odottikin vasta ensimmäistä kertaa. Gudrid haroi vatsaansa hermostuneena ja hänen äänensä kuulosti aiempaa epävarmemmalta:

– Yhtä kannan. En ole ainakaan uneksinut useammasta… ei siellä voi olla kuin yksi.

Freydís kohautti olkapäitään ja hymyili ilottomasti.

– Tiedät sitten, kun aikasi tulee.

Gudridin huulet vääntyivät hymyn kaltaiseen ilmeeseen. Kun kristitty jatkoi matkaansa kiireesti kohti Karlsefnin valtaamaa leiripaikkaa, Freydís pidätti vaivoin vahingoniloisen naurahduksen. Hän oli silti tyytyväinen, sillä Gudrid vaikutti unohtaneen toistaiseksi kaiken, mikä ei koskettanut hänen omaa tilaansa. Freydís oli pysytellyt kaukana muista naisista ja aikoi tehdä niin myös jatkossa.

Freydís seurasi naisen menoa ja haukkasi paistettua kalaa. Sen valkeaan lihaan oli tarttunut savun maku. Liha oli maukasta, eikä liian kuivaa. He olivat saaneet paljon kalaa sen jälkeen, kun joku oli keksinyt kaivaa rantaan syviä kuoppia, jotka täyttyivät korkean vuoroveden aikaan vedestä. Kun laskuvesi tuli, kuoppiin jäi nuoria pallaksia.

Kauanko hän esittäisi yhä kantavansa lasta? Oliko syytä jo pian sepittää tarina – ennen kuin leirissä alkaisi kiertää huhu siitä, että hän oli hankkiutunut lapsestaan eroon. Vastasyntynyt saattoi joutua mereen, jos lapsia oli liian monta ja ruokaa vähän, tai jos kyseessä oli sairas lapsi… mutta tarvittiin todistaja. Freydís tiesi, ettei kukaan uskoisi Yksisilmän hävittäneen lastaan, ainakaan salassa. Syy lankeaisi nopeasti hänen niskoilleen. Siihen ei ollut nyt varaa. Thorhall oli lähtenyt hänen rinnaltaan ja se verotti miesten tukea: ei vaadittu paljon, että he ryhtyisivät pitämään Bjarnia, Karlsefniä tai jopa Helgiä päällikkönään.

Freydís heitti harmistuneena mustuneen kalanpyrstön savuttavaan nuotioon. Se, mitä he kaipasivat nyt, oli rikkauksia ja saalista! Sellainen kohotti mieltä ja rikkaudet ne olivat aina ajaneet miehiä merelle – eikä Viinimaa ollut poikkeus. Freydís saattoi nimetä paikkoja ja ottaa palkakseen kunniaa, mutta tavalliselle hylkeenpyytäjälle sellainen ei merkinnyt mitään.

Hän tiesi, ettei voisi peittää tapahtunutta loputtomiin. Ja kuitenkin – hän tarvitsi tilaisuuden, jonka myötä miehet antaisivat helpommin anteeksi…

Freydís havahtui ajatuksistaan, kun puron yläjuoksulla pitkä­taloa rakentavat miehet jättivät äkisti turpeen leikkaamisen, heittivät työkalunsa maahan ja riensivät rantaan. Freydís nousi seisomaan. Hän varjosti katsettaan, tähysti rantaan pystytettyjen kotien ohi ja tunsi kurkkunsa kuivuvan.

Takaisin soutavien kalastajien perässä seurasi silmänkantamattomiin aamuauringossa punaisena hohtavia nahkaruuhia. Skrae­lingarit.

Tällä kertaa punanahkoja oli jopa enemmän kuin viimeksi. Koko suolajärvi oli sakeanaan mustapunaisia päitä, heiluvia kuviosauvoja ja melojen liikettä.

Freydís tunsi sisimmässään outoa kiihtymystä ja kuohuntaa. Hän ryntäsi Yksisilmän pystyttämään kotaan, jotta saattoi noutaa valkoisen turkisviittansa. Freydís ei tiennyt, miksi hän tunsi nyt tarvetta piiloutua sen suojiin, mutta niin se vain oli. Hänen mielessään kuvastuivat muukalaismiehen pistävän mustat, kuumoittavat silmät. Freydís ei voinut näyttäytyä niiden edessä sellaisenaan.

Hän riuhtaisi valkoisen viitan nukkumasijaltaan, lennätti sen selkäänsä, veti valkoisen turkishupun päähänsä ja kiiruhti kohti rantaa toisten perässä. Jos mies oli saapunut muiden mukana, hänen oli suojauduttava… Mutta silti Freydís ei olisi jäänyt mistään hinnasta kotaan.

Skraelingarit nousivat varuillaan rantaan. Helgi oli hädin tuskin ehtinyt palata leiriin ja kohottaa valkoisen kilven, kun Suolajärven rantanurmelle vedettiin pitkä rivistö nahkaruuhia. Jokaisesta nousi vähintään kolme, parhaimmillaan jopa kuusi muukalaista.

Freydís näki, että punaisella maalla hierottuihin turkisvaatteisiin pukeutuneet skraelingarit kantoivat jälleen paitsi pitkiä sauvoja myös alkeellisia keihäitä. Toisilla oli myös käsissään erikoisia linkoa muistuttavia kepukoita, joiden päässä oli nahkalenkki.

Hän kiersi katseellaan muukalaisten tummaa joukkoa ja yritti etsiä heidän joukostaan tuttuja kasvoja. Oliko Valkoinen nainen muukalaisten mukana… tai hänen majalleen ilmestynyt skraelingarmies, jonka muisto sai Freydísin levottomaksi?

Sillä aikaa Helgi johdatti leiriin muukalaisten päällikön, jolla oli muita enemmän valkeita sulkia kangaspäänauhassa, jonka tämä oli aiemmin hankkinut kauppiailta.

Freydís näki, että muukalaisten silkka määrä sai Viheriämaan miehet hermostumaan. He nojasivat peukaloitaan vyölle ja hapuilivat ohimennen niistä roikkuvia kirveitä ja veitsiä. Näky muistutti Freydístä hänen menettämästään terästä ja hän tunsi entistäkin suurempaa katkeruutta kadonneen aseensa tähden. Ellei se olisi ollut liian epäilyttävää, hän olisi vaatinut lähimmältä mieheltä itselleen kirveen.

Kaikki tuntui kuitenkin etenevän yhtä hyväntahtoisesti kuin ennenkin.

Iltapäivän aurinko paistoi puunlatvojen takaa, kun Helgi, Finnbogi ja heidän seuraansa liittynyt Karlsefni levittivät ruohomattoa aukiolle muukalaisten eteen. Bjarni kantoi jäljellä olevan punaisen villakankaan esille. Miehet olivat aiemmin päättäneet, etteivät he myisi muukalaisille aseita. Sen sijaan he tarjosivat heille kankaita ja koreita lautanauhoja – jopa puutuopista tarjottu vuohenmaito näytti kiinnostavan tulijoita. Muukalaiset olivat kuitenkin erityisen mielissään punaisesta kankaasta ja toinen toistaan koreammista kudotuista lautanauhoista – niin innoissaan, että taistelivat keskenään siitä, kuka sai tarjota ensimmäisenä. Skraelingarit tarjosivat vaihdossa harmaita turkiksia, jotka muistuttivat peuranturkkeja.

Freydís katseli kaupankäyntiä syrjästä ja tunsi kateuden piston. Helgi ja Karlsefni olivat käskeneet vaimonsa punomaan uusia nauhoja edellisen tapaamisen jälkeen. Nyt he myivät ne hyvään hintaan ja vaikuttivat silmin nähden tyytyväisiltä. Freydís oli harmissaan, ettei ollut patistanut miestään aiempaa useammin kaupantekoon. Yksisilmä oli tehnyt jo vaihtokaupat lähes kaikesta omaisuudestaan ja seisoskeli syrjemmällä toisista toimettomana vain kolme pahaista turkista palkkanaan, surkea kauppamies!

Heiltä olisi voinut liietä pari palaa saippuaa vaihdettavaksi – vaikka Freydísin tuoksuva suopa olikin arvokasta, tummaksi pinttyneillä punanahoilla olisi totisesti ollut tarvetta pestä itsensä kunnolla edes kerran kesässä.

Freydís lähti väkijoukon poikki miestä kohti – aikeenaan patistaa tämä tehokkaampiin puhdetöihin – kun metsän laidassa kuului mylvintää.

Freydís tunnisti ruskean härän äänen. Se oli käyttäytynyt villimmin, kun Ihmeellisellä rannalla poikinut lehmä oli tullut kiimaan. Nyt härkä vaikutti murtautuneen aitauksestaan. Hän vilkaisi taaksepäin, sepänpajan ja ruokakodan ohi. Freydís näki, kuinka eläin juoksi kotaleirin takana ja etsi pääsyä lehmien ja vasikoiden aitaukseen.

Kun Freydís katsoi takaisin rantaan, hän näki, että Karlsefni ja Helgi näyttivät harmistuneilta: härkä oli keskeyttänyt hyvän kaupankäynnin. Yllätyksestä toipuneet skraelingarit vaikuttivat sen sijaan kauhistuneilta. He kavahtivat jaloilleen ja säntäsivät kanooteilleen.

Tunnelma rannassa muuttui nopeasti. Miehet tiivistivät joukkoaan, kun Freydís näki, kuinka vanha päällikkö, joka oli istunut vasta ruohomatolla Karlsefnin ja Helgin kanssa, nosti kanootista puusauvan ja heilutti sitä auringon kulkusuuntaa vastaan. Samassa muut skraelingarit alkoivat ulvoa ja kirkua kovaan ääneen. He syöksyivät omille kanooteilleen ja nostivat sieltä sauvoja, joiden päässä oli suuri ja tumma, lampaan vatsalaukun kokoinen pallo. Lumimaalaiset tuskin ehtivät nostaa kilpiään ja aseitaan, kun ensimmäinen vatsalaukku sinkoutui ilmaan kepin päästä. Se paiskautui maahan aivan Karlsefnin vierellä ja päästi hirvittävän, jylisevän äänen. Vatsalaukkujen kosketuksesta miesten päälle roiskui verenväristä nestettä – vai oliko se heidän omaa vertaan?

Freydís katseli lamaantuneena, kuinka pakokauhu loisti miesten silmistä. He eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa asetta. Kun skraelingarit syöksyivät heidän kimppuunsa huutaen ja kirkuen käsittämättömällä äänellä, ei ollut aikaa koota rivejä tai muodostaa kilpimuuria.

Freydís peruutti kohti leiriä, missä kiertävän härän ääni oli hukkunut huutavien muukalaisten meteliin. Hän juoksi sepänpajalle ja haki suojaa kodan oven suusta nähdessään, että miehet taistelivat joka puolella. He iskivät kirveillään ja veitsillään skraelingareja, joista suurin osa käytti aseenaan pitkää jousta tai piikivikeihästä. Toiset muukalaisista pyörittivät päänsä yläpuolella nahkalinkoja, joilla he iskivät laakeita kiviä tulokkaiden joukkoon. Siellä täällä maahan sinkoutuvat verta roiskivat räjähdykset ajoivat Viheriämaan ja Lumimaan miehiä ahtaammalle.

Freydís kuuli Karlsefnin äänen karjuvan taistelun yllä:

– Perääntykää! Perääntykää – pitkin puron uomaa!

Kaikki kynnelle kykenevät miehet irrottautuivat lähitaistelusta. Nopeimmat juoksivat Freydísin ohi kohti ylävämpää metsikköä, missä joki suojasi toiselta sivulta. Skraelingarit tuntuivat ajavan heitä joka puolelta, mutta perääntyvät vanhemmat miehet yrittivät yhä pitää asemansa.

Freydís näki Karlsefnin ja Bjarnin taistelevan rinnakkain. He peruuttivat askel askeleelta, kilvet täynnä skraelingarien kivikärkisiä nuolia. Freydís tunsi häpeän ja kiukun polttelevan ruumiissaan. Hän astui esiin ja huusi ohi juokseville pelkureille:

– Miksi te pakenette, väkevät miehet, kun voisitte teurastaa tuollaiset arvottomat olennot kuin lampaat!

Freydís näki, että miehet tuskin kuulivat häntä, jolloin hän huusi entistäkin kovemmalla äänellä:

– Antakaa minulle ase niin näytän teille, kuinka se tehdään!

Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt luopua aseestaan, kun rannasta etenevien skraelingarien joukko hajaantui kunnioittavasti kahtia. Heidän keskeltään astui esiin muita pitempi ja rotevampi mies.

Freydís tunsi harmikseen kihelmöivää pelkoa. Ei voinut kiistää, etteikö esiin astunut mies olisi näyttänyt soturilta: skraelingarin paljas ylävartalo oli punaisen öljyn peitossa ja hänen kaulassaan roikkui tuohesta ja luusta tehty koru. Freydís tunsi kuuman poltteen kohoavan kohti kasvojaan ja kihelmöivän sormissa. Hän tunnisti miehen. He olivat kohdanneet Valkoisen naisen majalla.

Pitkä musta tukka heilahti suolajärveltä puhaltavassa tuulessa, kun mies kohotti oikeassa kädessään heittokeihästä. Hän otti vauhtia.

Freydís kääntyi ja pakeni kohti leirin takana siintävää metsää, samalla kun hän kuuli keihään humisevan ja ujeltavan ilmassa. Jossakin puronuoman suunnalla se iskeytyi maaliinsa ja joku huusi. Freydís ei kääntynyt katsomaan, kuka heidän miehistään oli saanut surmansa.

Hän ryntäsi oikealle kohti suojaista metsää. Lehti- ja kuusipuiden oksat naarmuttivat poskia, kun hän juoksi niiden lomaan aseettomana ja suunniltaan – vaikkei enää pelosta.

Freydís muisti komeat kasvot ja mustat silmät, jotka olivat tuijottaneet häntä yhteen rypistyneiden kulmien alta. Mies oli näyttänyt pedolta, joka olisi voinut surmata hänet pelkällä katseellaan: punaisella maalla maalattu iho oli huokunut vihaa ja silmät olivat olleet yliluonnollisen mustat. Freydís ei ollut milloinkaan ennen kokenut mitään sellaista. Enää hän ei voinut unohtaa tuota katsetta ja kuvitella, että oli nähnyt painajaista.

Hän ymmärsi nyt, että oli mielessään kuvitellut, että Thor oli kuten Erik Punainen: väkevä mies, jolla oli leimuavan värinen punainen parta. Mutta entä jos heidän jumalansa ei muistuttanutkaan heitä? Entä, jos aasat olivat yhtä villejä ja tuntemat­tomia kuin heitä jahtaavat skraelingarit? Pedot, jotka heiluttivat meteliä ja kuolemaa kylväviä, salamankaltaisia aseitaan ja polttivat pelkällä katseellaan?

Freydís tunsi epävarmuutta, jollaista ei muistanut tunteneensa pitkiin aikoihin. Se sai hänet liikkumaan nopeammin. Kuinka hän vihasikaan Yksisilmää, jonka epämiehekäs käytös toi häpeää koko Viheriämaalle!

Raskas viitta hidasti häntä, kun maasto muuttui tiheämmäksi. Se takertui karheiden puiden runkoihin ja loisti valkoisena tumman maan keskellä. Freydís repi epätoivoisesti irti kaulalleen sidottuja käpälänahkoja. Hän painoi sormenkyntensä nahkaan, riuhtoi ja kiskoi, kunnes solmu aukesi. Kun Freydís heitti turkisviitan selästään, hän kuuli kirkunaa ja huutoja perässään. Osa skraelingareista oli lähtenyt seuraamaan häntä!

Freydís juoksi nopeammin ja yritti kaartaa takaisin vasemmalle, muun joukon luokse. Hän erotti etäämmällä liikettä. Olivatko Karlsefni, Bjarni ja Helgi siellä? Freydís tunsi vatsaansa ja kylkiään polttelevan. Hän ei ollut juossut lapsen syntymän jälkeen, sillä jo pienikin liike oli tuntunut ponnistelulta. Juostessa veren maku nousi suuhun ja päätä huimasi. Hän ei kuitenkaan antanut askeltensa hidastua. Freydís työntyi risukon läpi ja ilmestyi aukiolle, jolta hän oli käskenyt miesten aiemmin kaataa monta tukevaa mäntyä rakennuspuiksi. Nyt hän näki, että maassa makasi kuivuvien runkojen sijaan mies. Freydís tunnisti vaatteet: mies oli Snorrin vanhin poika Thorbrand. Miehen takaraivo oli laakean kiven murskaama.

Freydís ymmärsi nyt, että hän oli yksin. Muut olivat jo peräytyneet kauemmas – ja metsässä kiirivistä huudoista ja kirkunasta päätellen skraelingarit lähestyivät aukiota joka puolelta.

Freydís juoksi kaatuneen luo. Hän kumartui ja nosti miehen viereltä rautamiekan. Se tuntui raskaalta, mutta oli tyhjää parempi: skraelingarien äänet lähestyivät, eikä hän voinut enää paeta.

Freydís piti katseensa metsikössä, jotteivat muukalaiset voisi yllättää häntä. Hän päätti puolustaa itseään viimeiseen hengenvetoon tällä aukiolla.

Ohikiitävän hetken hän tunsi katkeruutta ja vihaa matkakumppaneitaan kohtaan.

Yksisilmä oli paennut muiden mukana, eivätkä Karlsefni tai Helgi olleet sen paremmin välittäneet hänen kohtalostaan.

Kun tummia hahmoja astui aukiolle hämärästä metsästä, parvi mustia kottaraisia nousi ilmaan yöpymispuusta. Linnut katosivat pimentyvälle taivaalle, mutta Freydís erotti neljä pientä miestä, jotka kyyristelivät ja lähestyivät häntä varoen kuin umpikujaan ajettua peuraa. Tummat silmät pälyilivät villisti ja etsivät hänestä kohtaa, johon iskeä… keuhkoja tai sydäntä.

Freydís repäisi turkisliivinsä auki. Hän irrotti aluspaitansa soljen ja antoi paidan laskeutua olkapäiltä vyötäröille. Turkisliivi valui maahan ja Freydís näki, että skraelingarit pysähtyivät yllättyneinä. He suoristuivat äkisti ja katselivat hänen ihoaan koristavia kuvioita, rinnoilla laukkaavaa kahdeksanjalkaista hevosta ja punaisia kukkia silmät suurina.

Freydís nosti rautamiekan ja painoi sen toista paljasta rintaansa vasten. Kun kylmä terä viilsi, veri valui jumalten ratsun kaulalta ja tahrasi hänen ihonsa. Skraelingarit näyttivät kauhistuneilta, kun hän huusi:

– Kiroan teidät ja sukunne! Veressäni on Freyjan henki, dís!

Skraelingarit kirkuivat. Ennen kuin Freydís ehti jatkaa, hänen uhkaajansa kääntyivät ja juoksivat toiseen suuntaan. Heidän äänensä etääntyivät kohti rantaa ja kanootteja.

Freydís antoi painavan rautamiekkansa terän laskea hitaasti kohti maata. Mitä oli tapahtunut? Raivo sykki yhä Freydísin suonissa, muttei hän ollut varma, mitä tehdä. Hän oli ollut niin valmis iskemään kuoliaaksi vastenmieliset pienet miehet, jotka läheltä katsoen muistuttivat sittenkin enemmän eläimiä kuin jumalia, ettei pystynyt karkottamaan tunnetta, vaikka tilanne oli muuttunut.

Freydís hengitti raskaasti ja tunsi vatsalleen valuvan lämpimän verivanan. Hän koetti hitaasti kädellään rintaansa ja etsi lämpimänä pulppuavaa haavaa, kun hämärästä astui aukiolle vielä yksi skraelingar. Freydís jännittyi.

Hän tunnisti miehen, joka oli kookkaampi kuin paenneet kirkujat. Miehen lihaksikkaalla rinnalla lepäsi näyttävä teräväluinen koru.

Mies käveli kolme askelta aukion valoon ja jäi seisomaan siihen nahasta tehty linko kädessään. Skraelingar katseli häntä ja hetkeksi Freydís tunsi taistelutahtonsa horjuvan.

Hän tuijotti soturia, jonka oli kohdannut aiemmin Valkoisen naisen majalla, ja tiesi, että mies oli mahdoton vastus…

Siitä huolimatta hänen päätöksensä pysyi.

Freydís kohotti jälleen rautamiekkansa kärjen, osoitti miestä ja kysyi:

– Haluatko sinä lupaamani kirouksen?

Freydís tunsi outoa voimattomuutta. Hän halusi sekä iskeä että jäädä ihailemaan sulavaliikkeistä vihollistaan, joka taisteli paremmin kuin moni tavallinen mies. Miksei Yksisilmä voinut olla yhtä vahva…?

Hänen yllätyksekseen skraelingar näytti hymyilevän. Sen täytyi olla erehdys?

Mutta mies seisoi yhä tukevasti molemmilla jaloillaan, eikä näyttänyt uhkaavan häntä – katseli vain, kun raskas rautaterä huojui Freydísin kädessä.

Hän keräsi voimiensa rippeet, ylpeytensä, ja valmistautui iskuun… Kirottu skraelingar!

Mutta silloin mies otti askeleen eteenpäin ja puhui:

– Miksi sinä haluat kirota minut?

Ääni oli paksu. Vaikka mies äänsi sanat oudolla ja karhealla tavalla, Freydís ymmärsi ne.

Hän pysähtyi ja tuli yhtäkkiä uudella tavalla tietoiseksi veri­vanasta, joka kiemurteli hänen paljaalta rinnaltaan vatsalle. Vaikka Freydís oli esitellyt monesti naisellisia muotojaan ja ihonsa kuvioita, paljas muukalainen sai hänen olonsa oudoksi.

Freydís tunsi poskiensa kuumoittavan.

Oli eri asia taistella ihmistä kuin petoa vastaan. Hän oli kohdannut jo valkoisen suden, eikä pelännyt miestä. Hän kohotti uhmakkaasti leukaansa ja sanoi:

– Ota askelkin, niin kiroan sinut sekä äitisi.

Freydís tuskin uskoi silmiään, sillä huvittunut hymy kävi jälleen miehen paksuilla huulilla. Punaisella maalla hierotut vatsalihakset ja rinta kiiltelivät oudosta punaisesta öljystä – verestä? – kun mies otti hänen kiellostaan huolimatta uuden askeleen lähemmäs ja sanoi:

– Et voi kirota äitiäni, Kuis Imamus. Olet jo siunannut häntä.

Freydís otti tukevamman asennon ja kaksin käsin kiinni rautamiekasta. Hän osoitti sitä skraelingarin suuntaan. Mies oli tuskin kymmenen askeleen päässä.

Freydís piteli asetta edessään ja tuijotti muukalaista omien takkuisten hiustensa seasta. Ne olivat sotkeentuneet hänen pakonsa aikana. Freydís tunsi pitkät latvat, jotka laskeutuivat hänen paljaille olkapäilleen ja selkäänsä. Sekaiset punaiset kutrit peittivät myös hänen voimanponnistuksesta rypistyneen otsansa ja poskipäänsä. Erik Punaisen näkyvä perintö ei kuitenkaan suojannut häntä nyt.

Päivä oli kääntymässä iltaan. Varjoisasta metsästä huokui kosteaa ilmaa, joka sai hänen ihonsa väreilemään kylmästä. Vaikka puiden latvuksia heiluttava tuuli tyrehdytti nopeasti vuotavan haavan, se nosti myös ihon kananlihalle hänen rinnoillaan ja vatsallaan. Freydís ei ollut viiltänyt itseään syvästi. Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko se hyvä asia, kun mies astui jälleen lähemmäs.

Tuuli pauhasi yhä voimakkaammin lehvistössä. Freydís kuuli sen vihaisen ulvonnan ja tuskin ymmärsi, mitä tapahtui. Mies lähestyi nopeasti ja pysähtyi hänen eteensä.

Freydís räpäytti silmiään. Hän aikoi paiskata aseensa vihollisensa läpi, mutta teki virheen ja jäi tuijottamaan mustia silmiä liian pitkään.

Jokin pidätteli Freydísin kättä. Hän empi.

Antaisiko mies hänen hyökätä rauhassa? Ehkä hän oli sittenkin jumala, joka vain leikitteli…

Freydís oli pitänyt muukalaisten kasvoja vastenmielisinä, mutta läheltä ne näyttivät sittenkin komeammilta kuin hän oli pitänyt mahdollisena. Sitten mies painautui hänen miekkansa terää vasten ja haastoi hänet: skraelingar yllytti Freydístä työntämään sen miehen kovien vatsalihasten läpi.

Miehen uhkarohkeus oli jopa suurempaa kuin hänen omansa.

Mies kallisti päätään ja kevyt tuulenvire kosketti hänen mustia hiuksiaan. Latvojen joukossa erottui sulka. Se herätti oudon ajatuksen Freydísin mielessä. Korppi?

Hän rentoutti rautaterää pitelevät kätensä, antoi miekan laskea aavistuksen verran ja kuiskasi ajatuksensa puoliääneen:

– Oletko sinä jumalten sanansaattaja? Jos et pelkää kuolemaa…?

Mies, korppi, kantoi linnunsulkaa sysimustissa hiuksissaan kuin völva taikakaluja.

Skraelingar antoi katseensa kiertää metsikössä ja rypisti miettivästi kulmiaan. Muukalainen ei kuitenkaan vastannut Freydísin kysymykseen vaan sanoi ääneen ilmeisen:

– He jättivät sinut.

Freydís tunsi kolauksen ylpeydessään, mutta korppi näki kaiken. Hänen oli turhaa väittää vastaan.

– Eikö kukaan vaadi sinua?

Mies lausui kysymyksen kuin toteamuksen ja jäi katselemaan Freydístä, joka tunsi väsymyksen kylmän väreilynä käsivarsissaan.

Rautamiekka kävi liian painavaksi pidellä. Freydís piti silti aseestaan kiinni – tuskin hän olisi edes saanut enää kangettua väsyneitä sormiaan irti sen kahvasta.

Hän sanoi puolustuksekseen ensimmäisen ajatuksensa:

– Minun isäni vaatii minut – ja minä itse!

Mies nyökäytti päätään, mietti hetken kuin olisi hyväksynyt hänen sanansa, ja vastasi sitten:

– Se käy.

Ennen kuin Freydís ehti liikahtaa, korppi työnsi rautamiekan hänen käsistään. Ennen kuin se kalahti maahan, muukalainen tarttui häneen kuin nuoren peuran ruhoon ja nosti hänet olkapäälleen.

Freydís kiljahti epäuskoisena, kun mies lähti liikkeelle. Kun skraelingar yritti juosta saman metsän läpi, jonka poikki he olivat tulleet, Freydís alkoi rimpuilla tosissaan.

Mies ei kuitenkaan päästänyt irti, vaan piti kovemmin kiinni hänen vyötäisiltään ja he työntyivät metsän siimekseen.

Freydís tunsi miehen lämpimän ihon itseään vasten ja sormiinsa tarttuvan punaisen öljyn. Miehen ihosta ei saanut otetta. Kaikkialle sattui – ja eniten hänen ylpeyteensä. Freydís kirkui raivoissaan. Hän olisi voinut tappaa miehen ja oli jättänyt sen tekemättä!

He ohittivat sankan kuusikon, joka muuttui nopeasti lehteväksi koivikoksi. Hetkeksi puiden lehvästöstä siivilöityvä auringon valo sai Freydísin kuvittelemaan, että he olivat sukeltaneet meren pinnan alle. Häntä pyörrytti, mutta hän yritti pian rimpuilla uudelleen. Mies kuitenkin piteli häntä vaivatta. Freydís keräsi voimia ja kirosi omaa typeryyttään: hän oli antautunut oman ylpeytensä vuoksi ansaan!

Muukalainen juoksi niin taitavasti lehdossa, etteivät edes välillä tiheässä kasvavien puiden alaoksat koskettaneet heitä. Metsän tuoksu tuntui oudolta ja vieraalta. Freydís haistoi pähkinän ja makean ruohon tuoksun miehen hiuksissa, tarttui sileisiin kutreihin ja kiskaisi.

Mies älähti, muttei pysähtynyt.

He ylittivät pienen aukion ja Freydís kuuli haapojen havinaa. Thorhall oli kertonut hänelle suorarunkoisesta lähes oksattomasta puusta, josta tehtiin kapeita ruuhia. Freydís ojensi toiveikkaana kätensä kohti havisevaa ääntä. Seuraavassa hetkessä hän tunsi käsivartensa kiertyvän sileän puunrungon ympäri. Hän jännitti kättään kaikin voimin – ja se toimi.

Kipeä nykäisy sai heidät kaatumaan. Freydís, joka oli ankkuroinut itsensä käsivarresta puuhun, putosi korppimiehen otteesta ja huusi kivusta. Hetken ajan hän arveli olkapäänsä vääntyneen sijoiltaan, mutta kipu kuitenkin helpotti, kun hän pääsi polvilleen heinikkoon. Kipu kuitenkin korvautui nyt uudella, joka säkenöi hänen kyljessään. Freydís haukkoi henkeä, vääntäytyi kauemmas puusta ja kääntyi kohtaamaan miehen, jolla oli toinen polvi maassa ja joka oli juuri aikeissa nousta.

Freydís oli liian uupunut sännätäkseen pakoon, mutta ei aikonut antautua uudelleen.

Hän huusi:

– Seis!

Korppi nosti katseensa. Mies jäi paikalleen ja katseli häntä valppaana.

Freydís haukkoi henkeä ja kohotti toisen kätensä kuin olisi voinut pitää sillä miehen kaukana. Hänen piti saada tietää…

Freydís kysyi:

– Kuka sinä olet, paha henkikö?

Muukalainen katsoi häntä tummien kulmakarvojensa alta. Freydís näki, että miehellä oli punaista maata kasvojensa iholla – se ei ollut verta, sillä Freydís olisi tunnistanut sävyn.

Skraelingar, korppi, nosti hitaasti toisen käden leveälle rinnalleen ja vastasi:

– Mattuis.

Freydís ei ymmärtänyt sanaa, joten kysyi uudelleen:

– Mikä sinä olet?

Mies kallisti päätään. Korppi, tai Mattuis, katsoi häntä miettivästi, kunnes vastasi:

– Beothuk. Ihminen, joka on hyvästä hengestä.

Tällä kertaa Freydís toisti sanat:

– …Beothor, Magnús?

Mies ravisti päätään, ja Freydís oli kuulevinaan äänessä erityistä tarkkuutta, kun Näkijättären siivekkääseen parveen kuuluva olento sanoi:

– Mattuis. Beothuk, joka kuuluu Sumujen lahteen.

He katselivat toisiaan oudon hetken. Freydís ei tiennyt edelleenkään, miten puolustautua, kun skraelingar jatkoi ja puhui entistä varmemmalla äänellä:

– Sinua oli viimeksi helpompi kantaa.

Freydís vetäisi henkeä. Hän tunsi kurkkunsa kuivuvan ja yski hetken. Kun ilma kulki taas, hän pyyhkäisi silmiinsä kihonnutta vettä. Oliko hän kuullut oikein?

– Sinä kannoit minua…?

Mies nyökkäsi, eikä vaikuttanut ymmärtävän hänen yllättymistään.

– Valaan kansan leiriin. Mutta he eivät vaadi sinua enää.

Freydís tunsi kiukkunsa leimahtavan uudelleen ja osoitti miestä sormella tiuskaistessaan:

– Mitä sitten? He eivät vaadi minua, mutta et vaadi sinäkään!

Kun mies ei heti vastannut, hän lisäsi epäluuloisena ja enemmän varuillaan:

– …Ja miksi sinä vaatisit minua? Onko tämä vain Litilvölvan noituutta vai oletko sinä todella korppi?

Tällä kertaa Freydísin torjuva ele ei onnistunut pidättelemään skraelingaria, kun kyykistynyt mies painoi rystysensä maahan, nojautui niihin ja hypähti nopeasti Freydísin lähelle. Muukalainen tarttui Freydísin ojennettuun käteen ja tutki sen lumenvalkoista väriä.

Freydís hätkähti, mutta sai samassa vastauksensa. Mattuis oli mies, ei lintu: hänen kämmenensä oli yhtä karhea kuin soutajalla. Odinin korppi ei tehnyt töitä käsin, vaikka varmasti osasikin muuttaa muotoaan.

Siitä huolimatta Freydís tunsi ensi kertaa elämässään lamaantuvansa puhtaasti ällistyksestä, kun mies puhui.

– Kuis Imamus. Punainen nainen.

Hänen äänensä oli lähes yhtä karhea ja matala kuin korpilla.

Mattuis nosti katseensa ja tummat silmät katsoivat uteliaasti Freydístä, joka tunsi hengityksensä kiihtyvän. Miehen katse alkoi harhailla pitkin hänen paljasta ylävartaloaan. Mattuis ei kavahtanut hänen ihoonsa piirrettyjä kuvia, kuten heimoveljensä – tai rinnasta vuotanutta verta. Se oli nyt kuivunut tummaksi ja sotkuiseksi Freydísin vatsalle.

Freydís tunsi kosketuksen lämmön. Tuntui kuin osa siitä olisi siirtynyt Freydísin omaan vartaloon. Hän kysyi tällä kertaa, eikä rimpuillut:

– Mistä valaan kansasta sinä puhut?

Freydís tunsi pian kasvojensa hehkuvan yhtä punaisena kuin miehen punasavella sivelty iho. Hän ei enää päässyt pakoon sitä, mitä oli tehnyt taistelun sijaan.

Skraelingar nosti toisen kätensä. Mies kosketti sillä Freydísin kaulaa ja siveli hänen ihoaan. Freydís värähti kosketusta.

– He ovat minun äitini kansaa. Punainen nainen on auringosta ja kuusta… Kuis, jumalatar?

Kun karheat, epäröivät sanat häipyivät tuuleen, Freydís tunsi myös illan kylmyyden kadonneen.

He saattoivat puhua eri sanoilla, mutta heidän kielensä oli sama.

Skraelingar ei ollut sittenkään vain mies. Jos olisi ollut, miksi hän olisi tuntenut näin?

Freydís aisti oudosta miehestä huokuvan lämmön. Kun Mattuis laski kätensä kaulalta ja hyväili hänen haavoittumatonta rintaansa, Freydís asetti varovasti kätensä muukalaisen käden päälle. Käsi oli lämmin. Ote rinnasta karhea, muttei kipeä.

Hän tunsi synkän metsän muuttuvan ystävällisemmäksi. Freydís haistoi miehen tuoksun, jonka taistelu oli nostattanut. Savea, havua… ja aavistus ruusujuurta?

Freydís veti vehreää, tuttua tuoksua sisäänsä.

Ilmestyikö korppi Näkijättärellekin näin? Freydís ymmärsi samassa, miksi äiti viihtyi Korppimajalla koko kesän. Litilvölva katseli lintujaan lempeästi, eikä pelännyt oikukkaiden ja väkevien jumaltensa läheisyyttä. Kaikki oli hänelle yhtäkkiä selvää: miksi linnut tuntuivat tarkkailevan ihmisiä ja miksi he olivat yhtä kiinnostuneita niistä.

Hän tunsi, kuinka Freyjan henki häilyi heidän ympärillään. Se vaati, että Freydís kunnioittaisi omaa nimeään.

Hänen äänensä kuulosti yhtä epävarmalta kuin vierelleen kumartuneen miehen, kun hän kysyi:

– Palvotko sinä punaista jumalaa… Mattuis?