41

Freydís tunsi oudon voiman virtaavan sisällään. Hän oli vuotanut verta, mutta nyt tulipunainen uhri kantoi uudenlaista hedelmää hänen ihollaan. Hän tunsi, kuinka skraelingar kosketti häntä sieltä, missä veri oli tahrannut hänen rintansa ja kylkensä – eikä kosketus ollut vastenmielinen.

Mies häilyi hänen edessään isona kuin jättimäisistä jotuneista periytyvä aasajumala, Thorin vasara, joka oli muuttunut lihaksi ja vereksi. Odinin musta korppi, joka oli ottanut miehen muodon. Tai kenties Loki?

Karlsefnin ja Yksisilmän pako ja sen aiheuttama katkeruus muuttuivat vähäpätöisiksi: he eivät olleet enää osallisena Freydísin kohtalossa.

Mattuis kosketti hänen ihoaan, rintojaan ja arpista vatsaansa ihmetellen – kädet, jotka olisivat voineet tappaa tai alistaa hänet vaivatta. Mutta mies valitsi toisin.

Freydís ymmärsi samassa, miltä tuntui olla enemmän kuin nainen… enemmän kuin pedin lämmittäjä tai liittolaisuuden väline. Hän piti tunteesta. Se nosti hänet ylös maasta, paikalle jolle hän tunsi kuuluvansa… Freydís oli kulkenut läpi synnytyspolttojen, tuskan ja tulen, mutta oli yhä nainen: Näkijättären tytär. Ja se puoli hänestä kuului tänne, yön outoihin varjoihin.

Freydís katsoi miehen tummiin silmiin ja tunsi väreet ihollaan. Ne johtuivat Mattuisin lämpimän kosketuksen ja metsän viileän henkäyksen välisestä vaihtelusta. Hän näki miehen sileäksi veistetyn, vahvan leuan kaaren. Freydís irrotti otteensa Mattuisin kädeltä ja kohotti sen hitaasti kohti miehen kasvoja. Skraelingar ei väistänyt ja Freydís kosketti sileää ihoa.

Miehen katse muuttui: hämmennys katosi ja saalistajan keskittynyt palo syttyi niihin jälleen. Katse oli yhtä hiilen tumma kuin hänen omansa oli jäänsininen.

Ei ollut väliä, mikä mies oli. Vain sillä oli merkitystä, mitä hän sai Freydísin tuntemaan.

Kun skraelingar tuli lähemmäs, Freydís ei vastustanut. Hänen kätensä painautui kuumana miehen rinnalle, ja samalla hän ymmärsi, ettei Mattuis ollut uhka: hän oli jo ollut tämän armoilla kerran tietämättään.

Hengitys kohosi ilmaan ohuena usvana heidän välillään. Freydís sai vastauksen, kun hän tunsi miehen pehmeät huulet suullaan. Suudelma oli pehmeä, vaistomainen. Vihollinen kuitenkin vetäytyi nopeasti ja yhtäkkiä – aivan kuin Freydís olisi saattanut hyökätä vastaan.

Mies ei ollut tyhmä.

Freydís oli kokenut monia epämukavia hetkiä miesten seurassa, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Ei, vaikka hän tuskin uskoi sitä todeksi, kaiken kokemansa jälkeen.

Kun Mattuis tarkkaili häntä päkiöidensä varassa, Freydís tunsi pitkän matkansa aiheuttaman väsymyksen kaikkoavan. Hän hallitsi jälleen elämäänsä… ja tiesi hallitsevansa hetken verran myös jotain muuta.

Freydís kumartui eteenpäin ja suuteli miestä. Se yllätti skraelingarin. Mies hätkähti, mutta pysyi paikoillaan ja antoi hänen tutkia vuorostaan. Freydís kosketti sormin jylhiä kasvoja, tunsi sileät mustat hiukset sormissaan ja antoi huultensa painautua miehen suulle. Hän antoi kätensä tehdä työtä. Hän oli nähnyt, että toisten skraelingarien hiuksiin oli sotkettu punaista maata. Mattuisin pitkä tukka oli kuitenkin sileä ja puhdas. Freydís oli tyytyväinen. Avonainen tukka ei auttanut taistelussa, mutta se soljui hänen sormiensa lomasta kiiltävänä kuin vesi.

Kun hän päästi irti, mies kumartui ja suuteli häntä takaisin. Mustat hiukset verhosivat Freydísin paljaan ruumiin.

Suudelma oli rohkeampi. Freydís tunsi vastauksen omaan suudelmaansa: nälän ja epävarmuuden, jotka pakottivat miehen paikoilleen. Aivan kuin hän olisi taistellut uuden tuntemuksen kanssa. Ja Freydís tiesi, että niin oli pakko olla: mies oli liian silmiinpistävä, että hän olisi voinut olla epävarma itsestään. Se saattoi vain tarkoittaa epävarmuutta naisista.

Freydís tunsi sekä ruumiinsa halun että rohkeutensa roihahtavan liekkiin. Hän antoi kätensä vaeltaa miehen rinnalta voimakkaalle vatsalle. Hän ei ollut enää aseeton. Tämän taistelun Freydís aikoi voittaa.

Kokematon mies – skraelingar tai punainen jumala – olisi pian hänen nöyrä orjansa.