42

Mattuis tunsi jahdin herättämän kiihkon kohisevan suonissaan, kun Punainen nainen painautui häntä vasten. Nainen oli pehmeä, muttei heikko… vahva, muttei liian kova. Mattuis tunsi pitelevänsä käsissään elävää tulta. Jos hän kohtelisi liekkejä kunnioittaen, ehkä ne eivät polttaisi häntä?

Hän laski kätensä naisen olkapäille. Punaiset hiukset ryöppysivät hänen ympärillään ja tuntemattomat hirviöt laukkasivat naisen iholla – mutta Mattuis ei pelännyt. Muut olivat paenneet, koska nainen muistutti Mustaa miestä, Aich-mud-yimia, mutta hänelle nainen oli jotain aivan muuta. Hän oli liian kaunis ollakseen paha henki… Mattuisin mielessä kummitteleva musta lintu oli terävänokkainen raadonsyöjä, joka odotti hänen heikkoa hetkeään. Nainen oli sen sijaan punainen kuu, joka sai hänen verensä kohisemaan nousuveden lailla. Mattuis pelkäsi vain, että hukuttaisi naisen alleen.

Aurinko oli laskenut puiden lehvästöön. Kuivien lehtien ja sammalen päällä tuntui yhä päivän lämpö, kun nainen työnsi hänet maahan. Hän tunsi naisen kosteat, halukkaat huulet suullaan. Mattuis antautui nimettömälle hengettärelle. Jos hän oli pahasta hengestä, silloin oli Mattuis itsekin…

Punaiset hiukset kietoutuivat hänen ympärilleen pehmeästi kuin makearuohon tuoksu. Kosketus ei kuitenkaan rauhoittanut hänen oloaan. Se sai hänet haluamaan enemmän.

Nainen kiipesi hänen syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä uudelleen. Hän vastasi suudelmaan rohkeammin. Kun nainen painoi sormensa hänen iholleen vasta levitettyyn punaokraan, väri tarttui.

Mattuis maistoi naisen huulilla pehmeän metsän maun ja tunsi kehon lämmön. Se tuntui paremmalta kuin hän oli aavistanutkaan. Kun paino liikkui hänen lantionsa kohdalle, hän tarttui naista vyötäröstä ja puristi vaistomaisesti lähemmäs. Mattuis äännähti mielihyvästä ja tiesi samassa, ettei nainen voinut mitenkään olla pahasta hengestä…

Punainen nainen heitti päätään taaksepäin. Hiukset lensivät hänen selkäänsä ja jäänsiniset silmät tuijottivat jälleen Mattuisia. Hän ymmärsi nyt, miksi toiset pelkäsivät Valkoista naista: vaaleat, siniset silmät tarkastelivat pistävästi. Ne näkivät kaiken, ja enemmänkin.

Nainen lakkasi liikkumasta. Vain käsi siveli Mattuisin vatsaa. Se ei kuitenkaan pysähtynyt hänen lantiovyönsä kohdalla, vaan työntyi vaatteen alle. Kosketus oli lämmin.

Mattuis vetäisi henkeä.

Hän tiesi olevansa täysin naisen armoilla, muttei katunut vieläkään… ellei kenties sitä, ettei ollut etsinyt hengetärtä kiihkeämmin. Punainen nainen tiesi mitä tahtoi. Mattuisin oli helppo antaa periksi.

Hän nojautui sammaleeseen, jolloin nainen kohottautui hetkeksi. Turkisvaatteet kahisivat ja nouseva kuu valaisi hetken kalpeaa ihoa.

Ilta pimentyi lähes huomaamatta. Mattuis ei olisi havainnut lähestyvää varaa, eikä halunnutkaan. Hänen kaikki aistinsa olivat keskittyneet Suuren hengen lupaukseen, joka häämötti päihdyttävänä, pelottavana odotuksena ja mahdollisena uhkana hänen ymmärryksensä rajoilla.

Viileä ilma kosketti Mattuisin miehen elintä, joka oli herännyt naisenkaltaisen henkiolennon käsissä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tuntea kylmää, kun tuntemus vaihtui yllättävään kosketukseen. Mattuis kuuli, kuinka Punainen nainen kiipesi hänen syliinsä ja voihkaisi – ja hän tiesi miksi.

Makearuohon savukaan ei olisi voinut rauhoittaa häntä, ei vaikka koko niitty olisi palanut heidän ympärillään.