43

Freydís oli unohtanut taistelun jo kauan ennen kuin se oli päättynyt. Hän oli menettänyt näkökykynsä hämärtyvässä metsässä ja antautunut tuntemuksille. Sormenpäät kertoivat, minne mennä. Hän tarttui ihoon, joka antoi hänelle lämpöä. Se jätti hänen sormensa punaiseksi öljystä, mutta tuoksui hyvältä.

Kun Freydís tunsi viimein taistelun synnyttämän kiihkonsa huipun ja laantuvan tarpeen, hän antoi kosketuksensa pehmetä. Hän ei silti vielä täysin käsittänyt, kuinka taistelu oli käyty: ilman rautaisia aseita. Ja he olivat molemmat yhä hengissä.

Freydís tunsi itsensä kuitenkin voittajaksi. Ja suudelma hänen kaulallaan kertoi, että samoin tunsi muukalainenkin – hänen taistelukumppaninsa, jonka voihkaisut eivät olleet johtuneet tuskasta.

He jäivät lähekkäin istumaan hiljaiseksi muuttuneessa metsässä, Freydís miehen lämpimässä sylissä. Hän ei pystynyt enää erottamaan värejä. Kaikki oli vain sinertävän mustaa. He muistuttivat nyt toisiaan: Freydís ei olisi tiennyt miestä skraelingariksi pelkän kosketuksen varassa. Hän tunsi vain jotain tuttua… ja jotain uutta.

Etäinen härän mylväisy palautti ympäristön Freydísin mieleen. Ääni kertoi, etteivät he olleet kovin kaukana leiristä. Karlsefni ja muut olivat paenneet joen yläjuoksulle. Myös skraelingarit olivat paenneet… Ranta oli kaikesta päätellen tyhjentynyt nahkaruuhista ja jäljellä oli enää vain yksi.

Freydís oli aikeissa avata suunsa ja kehottaa Mattuisia liik­kumaan nopeasti – ennen kuin Snorri tulisi etsimään kaatunutta poikaansa – kun hän kuuli skraelingarin äänen:

– Valaan kansa on antanut minulle onnen.

Freydís pyrskähti. Miehen puhe kuulosti oudolta, vaikka hän ymmärsi sanat. Tai ainakin hän luuli tietävänsä, mitä mies sanoi. Onnellinen? Se oli jotain, mitä vain lapset tunsivat.

Freydís halusi nauraa kaiken mielettömyyttä. Sen sijaan hän siveli sormellaan miehen olkapäätä ja käsivarren muotoa, joka oli katoamassa osaksi pimeyttä, ja sanoi:

– Mitä on onni sinun kaltaisellesi? Ruokaa ja suojaa, arvostusta?

Mies häilyi isona ja hiljaisena hänen vierellään. Freydís tunsi yötuulen viileyden purevan nahkaansa, kohotti vyötärölle valunutta aluspaitaansa, pujotti käden hihaan ja nosti paidan olkapäilleen. Pääntien solki oli kadonnut ja samoin turkisliivi. Villainen paita oli kuitenkin parempi kuin ei mitään. Hän pärjäisi sillä, kun mies olisi mennyt.

Hetken mielijohteesta hän kaivoi vaatteistaan vaaleanpunaisen ruusujuurelta tuoksuvan saippuanpalan. Hän sulki sen miehen käteen ja sanoi:

– Voit pestä tällä itsesi.

Freydís kohottautui noustakseen miehen sylistä, mutta Mattuis piti edelleen kiinni hänen kädestään. Miehen käsi oli iso ja karkea. Ja kuitenkin – sormien hellä kosketus tuntui läheisemmältä kuin mikään siihen asti.

Freydís alkoi oivaltaa silloin, mitä hän oli saavuttanut: skraelingarsoturi oli hänen, kuten Geri ja Freki. Mies oli menettänyt verenhimonsa, kun se oli vaihtunut uteliaisuuteen.

Hän oli kesyttänyt uuden pedon.

Freydís kohottautui äkisti seisomaan.

Halusiko hän tätä todella? Mitä ikinä hänen – heidän – tekonsa merkitsikään? Skraelingar piti yhä kiinni hänen kädestään, nousi itsekin ja sanoi:

– Aurinko ja kuu katselevat korkealta. Kalpeat henget lähettävät onnea hyville ihmisille.

Freydís katsoi ylös. Hän näki täysikuun, joka kohosi pitkin taivaanrantaa. Hän tunsi hyvän olon, mutta myös epäuskoa juuri sen tähden.

Mattuisin ääni oli varmempi:

– Henget lähettivät sinut. Iskeydyit minuun kuin nuoli.

Freydís ei tiennyt mitä sanoa. Hän veti kätensä irti.

– Minä teen mitä tahdon. Minä lähdin itse ja lähden tai jään kuten tahdon!

Freydís otti askeleen taaksepäin. Hän tunsi nahkahousunsa ja jalkineensa maassa, poimi vaatteet ja lähti kiireisin askelin kohti kuutamon valaisemaa metsää. Joki erottui hopeaisena virtana puiden takana. Hän enemmän vaistosi kuin kuuli, kuinka lehdet rapisivat hiljaa hänen jäljessään kuin tuulessa. Mattuis seurasi, mutta antoi hänen mennä.

Freydís kuuli miehen sanovan hiljaa:

– Minäkin teen, kuten tahdon.

Freydís ei voinut kuin hymyillä. Hän tunnisti itsepäisen äänensävyn ja sanat, jotka olisivat voineet olla hänen omansa. Onneksi mies ei nähnyt hänen ilmettään pimeyden keskellä.

Kun he saapuivat joen partaalle, Freydís tähysti järvelle ja yläjuoksulle. Leiri oli yhä pimeä ja autio, mutta korkeammalla loimottivat pienet tulet: toiset olivat leiriytyneet sinne asemiin, kuten hän oli arvellut.

Kun Freydís kääntyi kohti joen yläjuoksua, hän näki kuutamossa, että skraelingar katsoi häntä. Mies työnsi rauhallisesti kantamansa nahkalingon turkisvyötärölleen, peruutti muutaman askeleen ja katosi sitten rannan suuntaan.

Hänen ei tarvinnut kuulla sanoja. Freydís oli nähnyt jo katseesta, että mies aikoi palata.