45

Kesä eteni ja kevään usvat häipyivät keskikesänpäivän lähestyessä. Leuto sää vaihteli aurinkoisesta kylmään sateeseen ja samoin vaihteli matkalaisten mieli: Karlsefni vaelsi miehineen etelään, mutta he palasivat pian takaisin. He tahtoivat tutkia uutta maata, mutta tunsivat muukalaisten aiheuttaman uhan yllään kuin synkän pilven. Kaikille oli nyt selvää, että vaikka maa vaikutti hedelmälliseltä ja rikkaalta, he joutuisivat jakamaan sen skraelingarien kanssa.

Freydís pyysi Bjarnia lähettämään laivallisen miehiä etsimään Thorhallia. Nyt jos koskaan he kaipasivat vahvistusta joukkoonsa, ja ehkä Thorhall oli löytänyt paikan, jota olisi helppo puolustaa? Mutta Bjarnin miehet palasivat tyhjin käsin muutamaa viikkoa myöhemmin. Thorhallista ja Merihevosesta ei näkynyt jälkeäkään.

Freydís tunsi ahdistuksensa kasvavan. Vaikka miehet olivat saaneet turvekattoiset pitkämajat valmiiksi ja asumusten komeat, raikkaalta männyltä tuoksuvat hirsiseinät muistuttivat Viinimaan rikkauksista, hän tunsi asuintilansa kaventuvan. Freydís käveli edestakaisin pitkätalonsa tulisijan edessä niin tiuhaan, että maa tamppaantui tiiviiksi. Hän kiersi leiriä iltaisin ja kutsui susiaan. Geri ja Freki olivat kasvaneet suuriksi ja voimakkaiksi. Hän ei enää uskonut, että miehet antaisivat hänen ottaa petoja laivaan. He mulkoilivat Freydístä kaunaisesti joka kerta, kun hän päästi sudet leiriin ja lampaat alkoivat määkiä peloissaan. Freydís lakkasi päästämästä lemmikkejään leiriin sen jälkeen, kun hän kuuli yön hiljaisuudessa kipinävahtien keskustelun ja muiden keskuudessa kiertävän huhun: sen mukaan hän oli syöttänyt lapsensa susille.

Eräänä aamuna Freydís nousi aikaisin. Hän käveli järvenrantaan ja oli tuskin uskoa silmiään.

Aallot loistivat hopeaisina ja rantaan vellovat kuohut kuhisivat villakuoretta: pienet vaaksanmittaiset kalat yrittivät turhaan taistella aaltoja vastaan. Freydís juoksi takaisin leiriin ja huusi kaikki rantaan nostamaan kaloja purjekankaiden avulla ylös. Näin tapahtui ja he saivat suuren saaliin, josta osa jäi polskimaan rannalle kaivettuihin kuoppiin.

Mutta sekään ei koitunut Freydísille eduksi: nyt alkoivat myös Viheriämaan miehet katsella häntä epäluuloisesti ja kuvitella, että Freydís oli tehnyt noituuksia rannalla, kun muut eivät nähneet.

Vasta kun vilja alkoi tuleentua ja lohi alkoi nousta jokiin, miehet tuntuivat unohtavan vastoinkäymiset hetkeksi. He rakensivat lohiaitoja, kalastivat ja jättivät naiset huolehtimaan karjasta. Skraelingareja ei ollut näkynyt aikoihin ja he alkoivat jo toivoa, että taistelu oli pelottanut heidät kokonaan pois. Jopa Freydís ajatteli kohtaamaansa muukalaista, Mattuisia, harvemmin.

Silloin tuli Gudridin synnytyksen aika.

Kun miehet palasivat päivämatkan päästä, heitä odotti pieni nyytti, joka tuhisi tuohesta tehdyssä kehdossa. Kehto oli ripustettu toisen pitkätalon päätyyn. Sen ääressä he kävivät jokainen tervehtimässä uutta retkikuntansa jäsentä. Ja Karlsefni käyttäytyi juuri, kuten Freydís oli arvellut: mies nosti vaaleatukkaisen lapsen korkealle päänsä yläpuolelle ja huusi:

– Katsokaa! Tämä on minun poikani Snorri – ensimmäinen tässä maassa syntynyt pohjanmies!

Sen jälkeen skraelingarmies ja Valkoinen nainen kulkivat joka hetki Freydísin muistoissa kuin äänettömät valkoiset sudet lumen keskellä: hän ei nähnyt heitä, mutta tiesi että he olivat silti lähellä.

Ja hän mietti, mitä hänen lapselleen oli tapahtunut.

Samaan aikaan koristeellinen lautanauha hänen rinnallaan hiersi ja tuntui raskaalta kantaa.

Freydís vältteli muiden naisten seuraa ja keskittyi rakentamaan syysuhria. Hän ei voinut saalistaa uhriruokaa koko väelle ja esitellä siten arvoaan, mutta juomaa hän saattoi tarjota. Tuskin edes kristityt kieltäytyisivät simasta, joka oli käytetty marjoista ja villiohrasta?

Salassa hän kuitenkin toivoi, että voisi kohottaa juomasarven myös näkymättömän kumppaninsa kanssa.