47

Lumi saapui suolajärven rannalle kuin hiljainen kuolema. Se verhosi tienoot valkoiseen vaippaan. Syysmyrskyt muuttuivat lumituiskuiksi, joiden jälkeen eloton maisema toi matkalaisille mieleen pohjoisen kodin. Miehistä vanhimmat ja eniten purjehtineet kuitenkin vannoivat, ettei talvi Viinimaassa tai Lumimaan saarella vastannut heidän esi-isiensä vuoristoisen Nordvegrin hyistä talvea.

Karlsefni ja Bjarni olivat löytäneet sisämaasta suotuisan kostean solan, jonka soinen maa pysyi lumettomana pitkään. Saraheinät tarjosivat ravintoa, jota karja saattoi laiduntaa vapaasti. Lumimaalaiset rakensivat turpeesta kammin ja asettuivat sinne. He rakensivat asumuksensa ympäri puisen vallin skraelingarien varalta. Samoin tekivät Freydís ja Helgi, jotka jäivät talveksi Hopiin. Helgi ja Finnbogi majoittuivat pitkätaloon lähemmäs rantaa ja Freydís ja Yksisilmä miehineen toiseen, joka oli ylempänä joen varrella. He täyttivät varastonsa marjoilla, sienillä ja kaikella kerätyllä ja pyydetyllä, mikä kelpasi syötäväksi – sillä Viinimaan syksy oli antelias. He kaikki tunsivat elävänsä kuninkaiden tapaan, eikä Freydís vähiten.

Hän oli kerännyt maasta lumenvalkeita marjoja, punaisia herukoita ja korkeista pensaista suuria mustia juolukoita, joita miehet väittivät kummallisiksi mustikoiksi. Vaikkei niiden laiha maku vastannut matalan korpinmarjan makua, hän oli kerännyt kaikkea ja aikoi käyttää satoa myös saippuoiden tekoon – samoin myös tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia. Niiden muoto muistutti ruusua, josta hänen äitinsä oli kertonut. Sama tuoksu oli myös leijaillut skraelingarin iholla…

Kun Freydís pesi ja hankasi itsensä ruusujuurelta tuoksuvalla suopapalalla, hän ajatteli nykyisin aina miestä. Oliko Mattuis lähellä vai kaukana? Mitä hän teki? Freydís ei tiennyt, muttei katunut anteliaisuuttaan – edes luopumista erityisestä saippuastaan. Hän kuvitteli mielessään, miten olisi pessyt punaisen ihon ja mitä sen alta olisi paljastunut.

Kun talvea oli kestänyt kuunkierto, Helgi ja Finnbogi ilmestyivät viheriämaalaisten pihamaalle. Veljekset kysyivät Freydístä, joka astui ulos punaisessa mustalla kirjotussa villamekossaan. Hän kantoi yhä vyötäröllään Grimhildin lahjoittamaa vyötä, vaikka se oli karkea ja hiersi hänen vyötärönsä punaiseksi.

Freydís tunsi olonsa ärtyisäksi ja vielä enemmän veljekset nähtyään. Hän kysyi kärsimättömänä:

– Mitä te tahdotte? Älkää vain sanoko, että olette päästäneet ruokanne pilaantumaan. Meillä ei ole mitään jaettavaa.

Helgi nosti käsiään. Mies hymyili, vaikka ilme ei ylettynytkään silmiin asti, ja sanoi:

– Meillä on ruokaa, Freydís Erikintytär. Tulimme pyytämään sen sijaan jotain muuta, nimittäin seuraanne. Meidän aikamme käy pitkäksi ja miehet laiskistuvat. Ehdotamme, että pidämme leikmótin: kisailemme yhdessä pimeän tullen talven kuluksi. Siten on tarpeeksi vastusta jokaiselle.

Freydís katsoi ympärillään norkoilevia Viheriämaan miehiä. He vaikuttivat kyllä laiskistuneen ja olivat jo ehtineet selvittää keskenään, kuka oli vahvin käden väännössä ja kuka osasi luetella esi-isänsä pisimmälle. Tuskin olisi haittaa, jos he voittaisivat välillä lumimaalaiset. Se parantaisi myös joukon yhteenkuuluvuuden tunnetta, sillä kaikki eivät välittäneet toisistaan. Freydís ei ollut siitä mielissään, joten Helgin ehdotus oli kelvollinen.

Hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

– Hyvä on. Yrittäkää olla murtamatta luita, sillä tahdon soutajani takaisin.

Helgi virnisti ja lähetti hänelle lentosuukon. Siniset käärmeet tanssivat miehen ohimoilla.

– Kiitos, kuningatar… Yritämme pitää lähes kaikki osan­ottajat hengissä. Meillä on vielä pitempi kotimatka edessä kuin teillä.

Miehen virnistys ei taaskaan ulottunut silmiin asti.

Freydís nyökäytti päätään kuin ei olisi ymmärtänyt Helgin pilkkaa. Hän olisi kuningatar pikemmin kuin lumimaalaiset ennättäisivät kotiin – mikäli he selviäisivät kisailusta Viheriämaan miehiä vastaan.

Freydís piti susiturkin helmasta kiinni, heilautti sitä ja kääntyi takaisin kohti pitkätalon ovea. Hän oli iloinen, että oli saanut sekä viittansa että liivinsä takaisin skraelingarien jäljiltä.

Lumimaalaiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet kunniaa tai hienotunteisuutta. Vaikka päälliköiden keskustelu oli jo ohi, Finnbogi huusi hänen selkänsä takana:

– Tulkaa, kun aurinko laskee ja ottakaa linnunkaulaiset juomakauhanne mukaan! Me olemme käyttäneet sammiollisen ohrajuomaa ja aiomme juoda sen jo ennen joulua Thorbrandin muistoksi.

Kutsu sai miehet innostumaan yhtä paljon kuin Freydísin ärsyyntymään.

Hänkin halusi osalliseksi juomingeista, mutta se tarkoitti, että hänenkin olisi astuttava Helgin kynnyksen yli.

Mysky teki tuloaan, kun Freydís ja Yksisilmä astelivat miestensä edessä kohti Helgin ja Finnbogin rakentamaa turveseinäistä ja -kattoista pitkätaloa. Tuuli oli navakka, mutta tuttu: Freydís saattoi tuntea jääjättiläisten kuiskeen korvissaan. Jos hän sulki silmänsä, hän saattoi kuvitella kulkevansa jälleen kerran korppimajan pihalla, Ikijään edessä.

Mutta tällä kertaa hänen edessään oli erilainen valli: miehistä tehty.

Helgi ja Finnbogi miehineen seisoivat tuulessa odottamassa.

Freydís asteli nilkkoihin ulottuvan lumen poikki heidän eteensä ja sanoi:

– Ovatko vaimonne heittäneet teidät ulos vai odotatteko meitä niin kuumissanne, ettette malttaneet pysytellä sisällä?

Hän kuuli Yksisilmän naurahtavan rinnallaan.

Helgi väistyi oven edestä ja sanoi tuiskun läpi:

– Käy sisään, Freydís. Olet tervetullut koska vain, vaikka kielesi on kuin käärmeellä.

Freydís laski turkishupun päästään. Hän katsoi miestä kylmästi, astui eteenpäin ja sanoi:

– Viheriämaassa ei ole käärmeitä. Ainoat, joita näen, ovat sinun päässäsi.

Finnbogi otti uhkaavan askeleen eteenpäin, mutta Helgi esti veljeään. Lumimaalainen viittasi sisään ja sanoi:

– Olen iloinen, että olet yhä peloton. Olen nähnyt Lagarfljótin käärmeen läheltä ja voit luottaa arviooni.

Freydís pudisti lumen viittansa yltä ja astui sisään. Hän sanoi olkansa yli:

– Käärme tunnistaa kaltaisensa.

Ei ollut ihme, että Thor vihasi maailmankäärmettä eniten: myrkky oli heikon ase ja Helgin sanat tihkuivat sitä. Miehen ainoa jumala oli raha.

Lumimaalaisten pitkätalo oli leveä, mutta lämmin. Sitä valaisivat useat tulisijat, joita oli kaikkiaan neljä pitkin rakennuksen aukeata keskustaa. Tulien ympärille oli rakennettu lavereita, mutta silti välille jäi tilaa naisten työkaluille. Freydís näki heti, että pitkätalossa asuttiin ja elettiin eri tavalla kuin heidän omassaan: kaikkialla näkyi naisen kosketus. Molemmin puolin leveintä keskustaa oli kohotettu pystypuut kutomista varten. Loimilla edistyi korea punainen kangas. Toisaalla tukiparrusta roikkui puoliksi punottu lautanauha neliskanttisine lautoineen. Pitkätalon päätyyn, sivuovesta tullessa vasemmalle, oli myös rakennettu makuukaappi, jonka takana erottuivat muusta tilasta ruokavarasto ja naisten laverit.

Freydís katui, että oli päästänyt miehet lumimaalaisten asumukseen. Se muistutti heitä kotitilalla odottavista naisista ja siitä, ettei Freydís tehnyt naisilta odotettavia töitä. Hänen tuoksuvat saippuansa pitivät miehet puhtaina, mutta ne eivät lämmittäneet kuin uudet villaiset vaatteet.

Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt ottaa orjatyttöjä mukaan, tyydyttämään miesten tarpeita?

Oli kuitenkin turhaa murehtia sellaisista nyt. Miehet olivat tulleet kisailemaan. He asettuivat mukavasti pitkätalon lavitsoille odottamaan kestitystä ja valittuja pelejä.

Freydís otti paikan talon toisesta päädystä, eläinsuojan läheltä. Hän oli mielissään, kun Helgi ja Finnbogi jättäytyivät suosiolla vastakkaiseen päähän. Freydís lämmitteli käsiään matalan tulisijan lämmössä. Jokin pitkätalossa kuitenkin häiritsi häntä. Kesti tovin, ennen kuin hän tiesi, mitä se oli.

Kun Grimhild ja neljä muuta naista kantoivat painavaa simakiulua lähemmäs tulen loimotusta, Freydís astui askeleen taaemmas kohti varjoisaa seinustaa. Hän kuuli, kuinka Helgi astui samaan aikaan esiin ja huusi:

– Väänsimme jo eilen etukäteen kättä siitä, millä pelillä aloitamme. Koska Finnbogi voitti vahvimman käden, hän valitsi peliksemme kaikkien suosikin: karhun synnyttämisen. Huomenna kisailemme jossain muussa – painissa, köyden­vedossa, painonnostossa tai nahkapelissä – tai jos tuuli puhaltaa lumen suolajärven jäältä, voimme luistella sen kilpaa päästä päähän.

Tämä sai aikaan riehakkaita suosionosoituksia. Freydís tiesi, että Viheriämaan miehet olivat itsevarmoja luistelukyvyistään: he osasivat terottaa peuran tai hylkeen kylkiluista itselleen oivalliset luistimet. Yhtä varmoja vaikuttivat olevan myös lumimaalaiset, jotka olivat valinneet pelit.

Kun miehet ryhtyivät valitsemaan joukostaan ensimmäistä karhunpentua, Freydís kävi istumaan hirsilaverille. Hän jätti miesten vedonlyönnin väliin ja tarkkaili naisia, jotka jakoivat kiulusta simaa ja ojensivat täysiä juomakauhoja ja sarvia takaisin niitä odottaville janoisille miehille.

Freydís oli odottanut, että kristittyjen tavat poikkeaisivat heidän omistaan. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Gudrid oli uskonsisariaan hurskaampi. Grimhild ja Helgi olivat lumimaan kristittyjä, mutta he olivat kaivertaneet pitkätalonsa koristeellisiin tukipylväisiin aasajumalten ja petojen kuvia. Freydís oli viettänyt riittävästi aikaa kristittyjen joukossa Jyrkkärinteellä. Hän tunnisti Gudridin palvoman jumalan äidin, eikä tällä ollut vain yhtä silmää tai sutta.

Miksi lumimaalaiset olivat salanneet, että pitkätalossa palvottiin yhä vanhaa ylijumalaa?

Freydís katseli, kuinka miehet valitsivat joukostaan kolme: yhden karhunpennun ja kaksi, jotka esittivät karhuemon kohtua. Finnbogi sai kunnian ryhtyä karhunpennuksi. Thorstein Musta ja Einarr painautuivat vatsat vastakkain hänen ympärilleen niin, että Finnbogi jäi vatsastaan kiinni heidän väliinsä poikittain. Kun miehet lukitsivat raajansa yhteen, alkoi karhunpentu sätkiä vimmatusti maassa heidän välissään ja yrittää ryömiä eteenpäin. Saliin kerääntyneet miehet ryhtyivät kannustamaan omaa puoltaan raivokkaasti: he huusivat rivoja neuvoja ja esittivät liikkeitä, joita kehottivat Finnbogia yrittämään. Nauru ja riehakas melske täytti pian koko pitkätalon.

Freydís huusi kannustusta Einarrille. Kun nuorukainen puristi hauiksensa niin koville Thorstein Mustan ympäri, että suonet pullistuivat, hänkään ei voinut olla virnistämättä. Finnbogin vastenmielinen naama muuttui punaiseksi viheriä­maalaisten puristuksessa.

Peli ei ollut erityisen kristillinen, vaikka se kuvasi hyvin myös Valkean Kristuksen syntymää: naisen tuska synnytyspolttojen aikana oli Freydísillä vielä tuoreessa muistissa. Hän ei itse välittänyt osallistua muihin kuin juomiskisaan tai köydenvetoon – lautapelit olivat liian pitkäveteisiä ja muissa miesten kisoissa saattoi lähteä henki. Se oli ehkäpä ainoa asia, jonka hän jakoi muiden naisten kanssa.

Sima maistui erilaiselta kuin Viheriämaassa. Freydís piteli omaa häränsarvesta koverrettua juoma-astiaansa ja purskutti juomaa suussaan. Siinä maistuivat paitsi Viinimaan tuntemattomat marjat, myös tutummat katajanmarjat. Hän nielaisi juoman ja hörppäsi lisää.

Hän näki, että myös Grimhild oli tarttunut juomasarveen ja jättänyt orjattarensa ja kasvattityttönsä jakamaan juomaa miehille.

Freydís nojasi vasten puisen Odinin kylkeä ja jäi tarkkailemaan innosta kirkuvaa emäntää. Kiharapäinen nainen käyttäytyi hyvin eri tavalla nyt, kun hurskas Gudrid oli asettunut solaan talveksi.

Freydís tunsi, kuinka hänen vyötärölleen sidottu lautanauha kutitti jälleen. Hän nielaisi uuden suullisen ja raapi ihoa. Edes vaatteen alle sidottu pellavaliina ei tuntunut rauhoittavan ärtynyttä nahkaa.

Sillä aikaa lattialla makaavan Finnbogin turpeat kasvot olivat muuttuneet tummanpunaisiksi kuin skraelingarien iho. Mies puuskutti ja karjui, muttei päässyt ryömimään eteenpäin viheriämaalaisen karhuemon kohdusta.