50

Paha maa oli nimensä veroinen. Kun Mattuis ja Magorum olivat meloneet Sumujen lahden poikki, merijää lisääntyi. He joutuivat työntämään kanoottia useammin ja väsyivät nopeammin.

Mikään ei kuitenkaan pidätellyt Mattuisia päämäärästään.

Kun he saapuivat viimein Suolajärven suulle, eteneminen kävi helpommaksi. He pysyttelivät rannan tuntumassa ja väistivät järven keskellä kelluvia jäitä. Vesi oli hyisen kylmää ja ilma kuivaa. Se kantoi jostain mätänevän valaanruhon hajua: eläin oli jäänyt jäiden saaliiksi ja paisunut, kunnes mätänevät sisälmykset olivat räjähtäneet ilmoihin. Vaikka haju oli kuvottava ja vastenmielinen, valas oli antanut siten beothukeille aikoinaan lahjan: he olivat keksineet, kuinka saattoi tehdä räjähtäviä aseita hylkeen vatsalaukusta ja mädäntyvistä suolista.

Kun uupumus yltyi, he päättivät yöpyä suuren havupuun juurella kanoottinsa alla. Vain kuutamo seurasi heidän toimiaan ja suojasi heidät varjoihin aina tarvittaessa. Kun Mattuis veti kevyen nahkakehikon rantaan, hän näki jälleen tuoreita sudenjälkiä. Hän oli nähnyt niitä myös edellisenä iltana ja myöhemmin erottanut jälleen valkoisen suden, joka tarkkaili miehiä pienen leirin ulkopuolella. Hän ei enää ihmetellyt: sudet seurasivat heitä.

Ja silti – mitä lähemmäs valaan kansan leiriä he tulivat, sitä enemmän Mattuis tunsi epätoivoa. Entä, jos jäljellä olisi vain autio ranta? Ajatus tuntui ahdistavalta. Hän toivoi ensimmäistä kertaa, että olisi pystynyt tekemään kuten äitinsä noituessaan: ottamaan suden muodon ja näkemään sen silmin. Susi liikkui paljon nopeammin ja olisi jo ehtinyt perille.

Kun he ylittivät varhain seuraavana aamuna korkeamman metsäisen harjanteen, alkoi sataa lunta. Kuivassa merituulessa leijaili pieniä valkeita lumihiutaleita.

He olivat lähellä. Mattuis tunsi valkoisen suden katseen selässään. Se vaati häneltä jotain.

Hän seisahtui, tarttui Magorumia olkapäästä ja sanoi:

– Jos Punainen nainen on siellä, minä vaadin hänet itselleni ja astun vanhempien eteen.

Magorum kääntyi ja katsoi häntä. Mattuis tunsi sanojensa painon: veli oli yllättynyt.

Jos päällikönsauva laskettaisiin hänen käteensä, jonkun pitäisi ottaa vastaan tietäjänsauva. Päällikkö tarvitsi aina henkien ohjeita ja niitä ymmärtävän tulkin. He molemmat tunsivat henkien läheisyyteen liittyvän riskin – mutta Mattuis yksin tiesi, että vain toinen heistä pystyi vastaamaan siihen.

Mattuis ei pelännyt vihollisia, mutta Magorum oli vieläkin voimakkaampi: hän tunsi pahat henget, muttei pelännyt edes niitä.

Mattuis kysyi:

– Astutko sinä henkien eteen minun rinnallani?

Magorumin punamustien hiusten päälle leijui lunta, joka muistutti Ylisen henkien vallasta, kun heimoveli laski oman kätensä Mattuisin olkapäälle ja sanoi:

– Sinä olet minun veljeni. Minä juon tietäjän juoman ja otan sauvan.

Mattuis puristi veljensä olkapäätä. Heidän välillään ei ollut enää juopaa. He olivat yhtä vahvoja ystävyydessään ja auttoivat toisiaan kuin aurinko ja kuu. Kummallakin oli hetkensä loistaa.

Shanawdithit oli tuonut liittolaisia taisteluun. Enää puuttui nainen, joka toisi heimolle onnen.

Mattuis oli tehnyt päätöksensä: hän oli beothuk, eikä enää yksin. Mutta beothuk oli muutakin kuin mitä punaokra peitti alleen – tai mitä sen alta näkyi.

He jatkoivat matkaa, kun lumipyry sakeni. Tuisku suojasi heitä vihollisten katseilta kuin valkea sudenturkki.

Valaan kansan leiri oli yhä paikoillaan, mutta sen ympärille oli noussut aita. Harmaaksi kuolleet puunvarret reunustivat tiiviisti korkeita pitkänmallisia kotia, jotka kohosivat tummina kuin rannalle ajautuneet valaat.

Mattuis ja Magorum peittivät päänsä harmailla karibunturkishupuilla ja hiipivät lähemmäs. He hyppäsivät aidanteen yli. Se oli vain miestä olkapäähän, eikä riittävän korkea pitelemään heitä.

Leirissä oli useita pieniä rakennuksia. Mattuis tunsi ilmassa tutun tuoksun ja valitsi yhden, jonka taakse he piiloutuivat, kun toisen pitkän kodan pihalle asteli miehiä. Muukalaiset työnsivät yksitellen ulos köysin sidottuja tovereita.

Mattuis rypisti otsaansa. Mitä valaan kansa aikoi?

Hän tunsi Magorumin kosketuksen olkapäällään. Kun Mattuis katsoi toverinsa viittaamaan suuntaan, he näkivät kaksi valkoista sutta ensi kertaa aukealla. Eläimet olivat juosseet portista sisään: ne jolkottivat kohti naista, joka oli kuin susi itsekin.

Mattuis tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän näki punahiuksisen naisen, joka käveli muita kohti valkoinen turkki yllään. Nainen laski kätensä ja eläimet painoivat päänsä vasten hänen kättään ja turkisviitan peittämiä jalkojaan.

Mattuis oli ollut oikeassa. Sudet tunsivat naisen.

Ohut lumikerros peitti keväisen ruohon ja jätti sulat jäljet siihen, mistä nainen oli kulkenut. Kun Punainen nainen saavutti pitkästä kodasta tulleen joukon, Mattuis näki, kuinka tämä antoi merkin. Yksi toisensa jälkeen sidotut miehet iskettiin hengiltä.

Veren haju teki sudet levottomiksi.

Viimeiseksi ulos tuotiin myös naisia, jotka yrittivät rimpuilla karkuun.

Mattuis erotti viisi naista. Punainen nainen antoi merkin, mutta tällä kertaa miehet vastustivat: he eivät tahtoneet ottaa naisia hengiltä.

Mattuis kurtisti otsaansa. Hän haistoi tutun hajun. Olivatko nämäkin miehet juovuksissa ja heikkoja?

Yksi naisista, kiharapäinen, mumisi jotain ja alkoi kirkua:

– Kerron kaikille, mitä olet tehnyt! Kiroan sinut, Kristuksen nimeen!

Mattuis kuuli, kuinka Punainen nainen huusi:

– Antakaa minulle kirves!

Naiselle ojennettiin ase. Sen saatuaan hän heitti valkoisen turkkinsa maahan. Sudennahan alta paljastui beothukien punaista turkista muistuttava vaate, kun hän kohotti aseen.

Mattuis ja Magorum katselivat ihaillen, kuinka nainen iski aseella, jonka päässä oli hohtava terä. Hän ei epäröinyt eikä lopettanut ennen kuin kaikki sidotut olivat hengiltä.

Mattuis tunsi liikettä vierellään. Veli ei ollut tottunut jäämään sivuun taistelusta ja hetken Mattuis jo pelkäsi, että Magorum ryntäisi esiin. Sen sijaan heimoveli kuiskasi:

– Punainen nainen… Hän on hyvä.

Mattuis nyökkäsi.

Hän muisti kimmeltävän terän, joka oli koskenut kevyesti hänen vatsansa ihoa. Hän oli myös tuntenut, että naisen suonissa virtasi sama pyhä okra kuin heissäkin. Sen lisäksi hänen valkea kätensä oli yhtä armoton kuin talvi ja suudelmansa kuuma kuin kesä…

Mattuis oli nähnyt tarpeeksi ja otti hohtavan terän vyöltään. Hän iski sen – kutsunsa ja vastalahjansa – kodan ovenpieleen.

Veitsen kahvassa roikkui koru, jonka hän oli saanut äidiltään. Terä muistutti naisen heiluttamaa, veren värjäämää asetta.

Se oli mattuis, vasara. Ase, joka sopi monella tapaa vain Punaisen naisen käteen.