54

Sleipnir tempoili aalloilla. Tuuli yltyi ja vesisade alkoi, mutta Freydís seisoi kokassa. Hän kuuli jäävuorten raivoisan huudon. Lumiset jättiläiset kävivät merikäärmeen nostattamia aaltoja vastaan. Kylmä sade ja pärskeet piiskasivat hänen kasvojaan, mutta se ei haitannut. Freydís sai huutaa ja kirota vastaan. Vain jumalat saattoivat kuulla sen myrskytuulen läpi.

– Sinä veit minun isäni! Sinä veit minun perintöni! Hel, tule tänne ja taistele – minä isken sinut maahan!

Aallot vyöryivät heidän ylitseen, mutta Sleipnir nousi kerta toisensa jälkeen kuolleista. Merihevonen laukkasi aalloilla ja sen kahdeksan jalkaa työnsivät heitä eteenpäin. Freydís tarttui nuoren orjan rinnalla airoihin.

Hän ei aikonut antaa suosiolla pois sitä, mikä hänelle kuului – edes jumalille.

Kun he saavuttivat Gardarin, taivas sylki jäisiä rakeita. Freydís kohtasi rannassa kuitenkin yllättävän näyn: se oli Freyja. Vaalea hevonen seisoi nummella häntä tuulta vasten ja odotti ilman tyyntymistä. Vesi tuskin edes läpäisi sen tuuheaa turkkia.

Freydís tunsi raivonsa talttuvan aavistuksen. Jumalat olivat antaneet periksi jo jossain.

Gardar näytti autiolta, kun Freydís ratsasti pihamaalle. Rakennukset seisoivat yhtä ryhdikkäästi kuin aiemmin, mutta ruuankuivaustelineet olivat tyhjillään. Eläimet olivat luisevia, mutta ne näykkivät uutta ruohoa hanakasti. Vaikka tuuli tuiversi, Freydís laski turkishupun päästään ja katseli ympärilleen. Hän näki, ettei pientä viljelyhakaa oltu käännetty, eikä siementä laskettu maahan, vaikka lyhyt viljelyaika oli jo käsillä. Freyjan märkä karva tuntui lämpimältä, kun hevonen kiskoi päänsä alas ja ryhtyi nyhtämään vaaleaa ruohoa.

Kuinka he olivat koskaan tulleet toimeen näin karulla maalla? Elo puuttomalla, märällä ja suojattomalla nummella tuntui mahdottomalta Viinimaan runsauden jälkeen.

Freydís vapautti ratsunsa, jotta se pääsi takaisin laumansa luo nyhtämään orastavaa ruohoa. He ehtisivät vedättää sillä puutavaran myöhemminkin Erikinvuonolta, sillä hän oli tuonut mukanaan ainoat miehet, jotka voisivat hyödyntää puuta… ellei hänen pitäisi vaihtaa runkoja pian ruokaan. Yksisilmä ei ollut enää ruokkimassa nuorta vaimoaan.

Freydís tunsi olonsa synkäksi ja asteli pahojen aavistusten saattelemana pitkätalon ovelle.

Hän kiskaisi sen auki ja astui sisään. Vähintä, mitä hän nyt odotti, oli kuiva sali ja katto pään päällä.

Pienen pitkätalon keskellä kyti pieni tuli. Sen ääreen lämmittelemään kyykistynyt nainen säpsähti, kun Freydís astui sisään. Hän tuijotti kaitaposkista naista, kunnes tunnisti orjan: nainen oli ollut joskus ylväs. Hän oli jopa kokenut uhkaa itsevarman orjattaren tähden… ne päivät olivat kuitenkin takana. Nyt häntä katsoi riutunut nainen, jonka mekko roikkui ryppyisenä yhtä kärsineen ihon päällä. Ylpeyden tilalla loisti väsymys, mutta sitkeys oli yhä tallella.

Freydís seisoi oven suussa hämärässä ja kysyi kolkosti:

– Litilvölva, onko hän…?

Nainen kuitenkin pudisti päätään, kohotti kätensä ja osoitti makuukaappiin.

Freydís ohitti hiilloksen ja sen vaivaisia, jo tuhkaantuneita pehkuja pöyhivän naisen. Hän seisahtui makuukaapin kohdalla ja nykäisi oven varoittamatta auki: hän ei enää sietänyt synkistelyä ja pelkoa siitä, mitä löytäisi sen takaa. Litilvölvan oli parasta olla elossa, tai…

Kun makuukomeron ovi kääntyi nahkasaranoillaan, hän näki edessään jalat ristittyinä turkisten päällä istuvan naisen. Litilvölva nojasi seinään silmät ummessa ja piteli kädessään kuollutta korppia.

Freydís hätkähti. Hän oli odottanut kohtaavansa sairaan naisen, mutta oliko hän avannut oven suoraan Tuonelaan?

Litilvölva tunsi ilmavirran kasvoillaan, kun se liikutti hänen harmaita kihartuvia hiuksiaan, ja avasi silmänsä.

– Freydís, näin että palaisit.

Freydís laski katseensa korppiin. Linnun silmät olivat ummessa ja sen paksu nokka oli raollaan. Jalat olivat kipristyneet. Litilvölva piteli linnun siipiä hellästi sen vartaloa vasten.

Mitä Näkijätär oli tehnyt?

Litilvölva näki kauhun hänen katseessaan ja sanoi:

– Sanoin jumalille, että ellet palaa, minä ryhdyn seuraamaan Valkeaa Kristusta. On liian raskasta olla yksin, kun käy vanhaksi.

Freydís liikautti päätään epäuskoisena.

– Mutta minä palasin… Mitä sinä olet tehnyt korpille, äiti?

Litilvölva katsoi lintua ja silitti ryppyisellä peukalollaan sen kiiltävää sulkapeitettä.

– Minä en tehnyt mitään. Löysin korpin sinun isäsi hautakummulta kuolleena. Pelkäänpä, että hänestä on tullut draugr, epäkuollut kalmo. Hän oli kuollessaan hyvin painava ja nyt hän on nälkäinen ja levoton.

Litilvölva vapisi puhuessaan:

– Hän odotti kuulevansa sinusta. Hän oli varma, että sinä menestyit uudessa maassa…

Freydís näki, että Näkijätär paleli. Hän tarttui äitinsä käsivarteen, joka oli kylmä ja luinen, ja vastasi:

– Hän oli oikeassa, niin minä menestyinkin.

Hän silitti kättä peukalollaan ja sanoi:

– Sinulla on kuumetta. Mutta nyt kaikki on kunnossa: olen täällä ja te voitte isän kanssa levätä.

Freydís käänsi katseen salin puolelle. Hän huusi orjattarelle:

– Tee Litilvölvalle heti juoma pajunkuoresta ja ruusujuuresta – ja käske Einarr tänne heti!

Kun orjatar jätti tulisijan tuhkat ja käveli selkä kumarassa ovelle, Freydís tunsi elämän jälleen virtaavan sisällään.

Hän oli tullut kotiin syystä. Häntä tarvittiin. Erik Punainen makasi kristittyjen pahalla maalla ja odotti pelastajaa.