55

Freydís hoiti Gardarin kuntoon niin hyvin kuin taisi. Hän likasi kätensä töissä, joita ei olisi aiemmin suostunut tekemään. Hänen ainoa jäljellä oleva orjattarensa oli nimeltään Arnaaluk. Kun Ásgeir ja Einarr keritsivät lampaat, he tyhjensivät yhdessä pitkätalon pohjoispäädyssä olevan eläinsuojan lannasta ja kylvivät ohran pihamaalle. Kun he olivat tehneet työt, Freydís kantoi Erikinvuonolta kiulullisen vettä ja haki varastohuoneesta kämmenen kokoisen kimpaleen vanhaa, mutta hyvin säilynyttä ruusujuurisaippuaa. Hän halkaisi sen ja ojensi toisen puolen Arnaalukille, joka oli huolehtinut hänen äidistään.

Tummatukkainen nainen otti saippuan vastaan. Arnaaluk pesi kasvonsa ja kämmenensä ja lian alta paljastuivat koreat ihoon hakatut hyljekansan kuvat: ranteita kiertävät kulmikkaat viivat, sekä otsalla alaspäin osoittava keihäänterä.

Kuvat toivat Freydísille mieleen Mattuisin.

Freydís kosketti omaan ranteeseensa sidottua nahkaista nyöriä, josta roikkui rautainen vasara ja helmi.

Oliko hänen korppinsa yhä hengissä?

Freydís tunsi ikävän vihlaisun.

Asiat, joita hän oli aiemmin halunnut Viheriämaassa, tuntuivat toisarvoisilta Viinimaan jälkeen. Hän katseli vanhaa kotiaan nyt kuin vierasta paikkaa, eivätkä vuonossa ajelehtivat jäät herättäneet hänessä enää samanlaista ihmetystä kuin ennen: ne olivat paljon pienempiä kuin Viinimaan rannoilla kelluneet jylhät kaaret. Hän ikävöi myös valkoisia susiaan ja pohti, kaipasivatko ne häntä yhä laumaansa. Pedot olivat kasvaneet suuriksi ja vahvoiksi, mutta ne eivät osanneet varoa metsästäjiä.

Freydís pesi ihonsa kauttaaltaan, muttei silti päässyt eroon kaipuustaan.

Vuohi poiki ja Freydís valeli punoittavan vyötärönsä paksulla vuohenmaidolla. Ihottuma rauhoittui, mutta ikävä ei kadonnut vielä silloinkaan.

Freydís ratsasti joka päivä Freyjalla Gardaria ympäröiville vaaroille ja tähysti jokaiseen ilmansuuntaan – mutta edes maailman laella hän ei unohtanut punanahkaisen miehen sylissä ratsastamisen huumaa.

Litilvölva parantui, kun naalinhorsma kukki.

Hän kärsi kuitenkin yhä levottomista unista. Kun Näkijätär vaati, että Einarr ja Ásgeir nostaisivat Sleipnirin purjeen ja he valmistautuisivat matkaamaan Jyrkkärinteelle, Freydís hyväksyi äitinsä aikeen. Hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan jälleen Leifin, vaikka olisi vältellyt tätä mielellään vielä tovin. Freydísillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa: Erik Punaisen hautakumpu sijaitsi Jyrkkärinteen lähistöllä – jos hän aikoi hyvästellä isänsä kunnolla, hänen oli rantauduttava Erikinvuonolla. Freydísin ainoa toive oli, että kristitty veli oli saanut kärsiä riittävästi heidän pakanaisänsä levottomasta kalmosta ja osasi arvostaa hänen vierailuaan.