56

Mattuis ja Magorum palasivat Sumujen lahteen. He ehtivät leiriin ennen muita, jotka meloivat talvileiristä Pitkäjokea pitkin. Muita odotellessaan he ehtivät korjata talven aikana romahtaneen ruokamajan tuohiset seinät ja katon. He myös asettivat ansoja riistalle ja pyytivät viimeisiä ohi ajelehtivilla jäälautoilla makailevia hylkeitä. Mattuisilla oli hyvin aikaa pohtia päätöstään ennen kuin tuli aika kertoa se perhekunnalle. Hän tunsi itsensä varmaksi, mutta viimeistään päätös vahvistui, kun hän näki valkoisen suden leirin takana koivikossa.

Henget olivat valinneet hänet ja vahvistivat sen läsnäolollaan: sudet olivat seuranneet vainuaan, joka oli parempi kuin ihmisellä. Ja aiemmin hän oli itse nähnyt omin silmin, kuinka ne olivat juosseet Punaisen naisen luo.

Kun Valkoinen nainen astui kesäleiriin, hän aisti muutoksen. Kuivatusorsilla riippui kaavittuja hylkeennahkoja, mutta muuten leiri vaikutti siistiltä. Se ei ollut vain pyyntimiesten majapaikka vaan sovelias naisväen asuttavaksi: mamateekien pohjat oli kaivettu puhtaiksi ja ruokakatos oli korjattu. Aivan kuin nuorukaiset olisivat odottaneet kaihoten perheitään…? Valkoinen nainen rypisti otsaansa. Vain Magorumia odotti nuori vaimo, mutta ei ollut nuoren soturin tapaista ajatella niin pitkälle.

Hän laski selkätelineensä maahan ja pyyhkäisi otsalleen valuneen valkean hiussuortuvan takaisin niskaan. Heimon vanhimmat laskivat myös omat kantamuksensa ja jäivät rantaan kaadetulle paksulle koivunrungolle istumaan ja odottamaan, että nuoremmat saivat mamateekit pystytettyä. Valkoinen nainen ei tuntenut itseään yhtä heikkojalkaiseksi, mutta kun Mattuis lähestyi joukkoa, hän liittyi heidän seuraansa.

Poika näytti tavallistakin vakavammalta. Talvi oli saanut hänen poskensa lommolle ja jäällä vietetty aika ihon tumman punaruskeaksi. Okra kiilteli silti yhä poskilla, mutta kaipasi uusimista kevään ensimmäisessä riitissä. Valkoinen nainen olisi halunnut rientää poikansa luo ja sulkea hänet syliinsä – hän oli niin helpottunut nähdessään, että poika oli selvinnyt talvesta – mutta se ei sopinut juuri nyt. Mattuis lähestyi heimon vanhinta hänen sijastaan.

Kun poika laskeutui polvilleen harmaatukkaisen vanhuksen eteen, hän kuuli sanat:

– Heimon vanhin. Olen viettänyt talven Punaisella maalla ja selvittänyt henkien sanomaa. He kertoivat minulle, mitä pyysin, ja siksi olen tässä: olen valmis ottamaan päällikönsauvan, jos haluatte antaa sen minulle.

Hyminä kulki heimoneuvoston rivissä.

Myös Valkoinen nainen tunsi hiuksissaan tuulenhenkäyksen: Kolme hirveä oli tyytyväinen. Samoin hän itse, vaikkakin hän oli myös yllättynyt, sillä pojan äänestä kuulsi päättäväisyys, joka oli vielä edellisessä Mokoshan-juhlassa uupunut. Aikoiko hän sittenkin ottaa vaimon…?

Mattuis tuntui aavistavan vanhimpien seuraavan kysymyksen ja jatkoi:

– Otan sauvan vastaan, kuten myös valitsemani vaimon, jos hän tulee luokseni. Odotan häntä niin kauan kuin kaksi valkeaa sutta kiertävät lähelläni. Kukaan ei saa tappaa niitä.

Heimon vanhin käänsi päätään ja siristi silmiään. Valkoinen nainen katsoi leirin laidalle muiden perässä.

Kaksi valkoista sutta seurasi heidän liikkeitään metsän siimeksestä. Se oli totta!

Hän tunsi, kuinka Mattuisin sanat saivat painoa heimoneuvoston joukossa – hänet itsensä mukaan laskien. He eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa, sitten valkoisen valaan ilmestymisen. Jos poika ei tahtonut olla henkitietäjä, päälliköksi hän oli valmis.

Kun heimon vanhin hyväksyi Mattuisin sanat, Valkoinen nainen tunsi muiston nousevan sisimmässään. Hän oli nähnyt vilauksen susista aiemminkin, poikansa lähettyvillä.

Hän pinnisti muistiaan vielä tarkemmin, kunnes sen keskelle heijastui kuva punatukkaisesta naisesta ja saveen painautuneista tassunjäljistä.

Valkoinen nainen kohtasi viimein poikansa katseen. Hän hymyili tälle ja ymmärsi viimein, mikä oli saanut Mattuisin muuttamaan mielensä, henkiä tai ei.

Tieto sai kuitenkin sekä hänet että kaikki heidän ympärilleen kerääntyneet esivanhemmat laulamaan yhteen ääneen ilosta. Toiset joikuivat heidän sydämissään, toiset sirkuttivat tai liversivät punertavissa, tuhkansävyisissä sulkapuvuissaan – ja taustalla pauhasi tyytyväinen meri.

Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, mutta kesä toi tullessaan aina lupauksen paremmasta.