57

Kun Jyrkkärinne siinsi heidän edessään, Freydís puristi reelinkiä sormillaan. Hän näki satamassa tutun pitkälaivan. Karlsefnin Rautaparta tervehti heitä: kauppalaiva kellui entistäkin syvemmässä vedessä ja oli kaikesta päätellen lähdössä pian uudelleen matkaan. Freydís oli siitä tyytyväinen, mutta aavisti pahaa.

Rannassa oli tavallisesti useita kalastajien venhoja, mutta nyt kaikkialla oli autiota. Kuivaustelineillä ei roikkunut valaanlihaa tai auringossa käpristyvää kapakalaa. Kukaan elävä ei tervehtinyt saapuvaa laivaa.

Freydís tunsi synkeiden pilvien varjostavan Jyrkkärinteen maatilaa – eikä se johtunut vain hänen omasta mielialastaan.

Litilvölvan ääni oli jo lähes yhtä vahva kuin ennen tautia, kun se taisteli merituulen huminaa vastaan:

– Näetkö tuon kivikasan, joka kohoaa Thjodhildin kirkon takana? Siinä on isäsi hautakumpu.

Freydís näki vehmaan ruohon, joka heilui vasten harmaita kiviä. Hän tunsi vuonossa sulavia jäävuoria kiertelevän tuulen puhaltavan kylmää sisuksiinsa saakka.

Kasa oli liian pieni ja liian lähellä. Kaikki siinä oli väärin merkitsemään Viheriämaan löytäjän ja suuren päällikön viimeistä leposijaa. Vaan millainen kumpu olisi riittänyt sellaiseen kunniaan, vaikka he olisivat voineet siirtää pilviä hipovia vuoria?

Freydís tunsi kärsimättömyyden hiertävän. Hän oli vältellyt Jyrkkärinteelle palaamista sen jälkeen, kun oli saanut kuulla isänsä kuolemasta ja veljensä asemasta maatilan isäntänä. Nyt se oli kuitenkin edessä. Hänen oli käännettävä maata lapsuutensa suurimman tavoitteen ylle ja katsottava silmästä silmään miestä, joka istui hänelle kuuluvalla valtaistuimella.

Miltä se kaikki tuntui? Kukaan ei ollut kysynyt Freydísiltä sitä, eikä hän ollut itsekään kääntänyt veistä haavassaan – ennen kuin nyt.

Leif oli totisesti onnekas. Freydís hyväksyi sen viimein, vaikkei se tarkoittanutkaan, että veli olisi ansainnut onnensa tai ettei sitä riittäisi muille. Ehkä Freydísin onni oli jossakin muualla?

Hän ei vastannut Näkijättärelle, vaan kääntyi puhumaan nuorille miehille, joista toinen piti peräairoa ja toinen laski raaka­purjetta.

– Ásgeir ja Einarr. Olen päättänyt käyttää Viinimaan puut uuteen laivaan. Kun se on valmis, voimme purjehtia noutamaan Marklandista lisää puuta.

Kun nuorukaiset katsoivat toisiaan epäröiden, Freydís jatkoi:

– Kun laiva on valmis, jätän Gardarin sillä ehdolla, että tarjoatte sijan Litilvölvalle. Teillehän maatila kuuluu, sillä olette Thorvard Kapeakatseisen poikia.

Hän kääntyi uudelleen kohti edessä häämöttävää Jyrkkärinnettä ja tunsi helpotusta. Hän oli ottanut vapautensa vaihtokaupassa, eikä siihen tällä kertaa tarvittu edes isän suostumusta.

Oli kuitenkin Freydísin vuoro yllättyä, kun Einarr puhui:

– Me olemme kuulleet, että Leif on saanut vihiä siitä, mitä Viinimaassa tapahtui.

Nuorukaisen ääni oli karhea, kun hän tunnusti:

– Hän kidutti Skufr Thorbjorninpoikaa ja kahta muuta, kunnes he kertoivat yhtäläisen tarinan.

Freydís kirosi:

– Se jumalaton! Heidän olisi pitänyt tehdä kuten sanoin ja pitää suunsa kiinni!

Hän tunsi sormiensa kohmettuvan ja veti viittaa tiiviimmin ympärilleen. Freydís oli pettynyt miesten typeryyteen, muttei yllättynyt kaiken kokemansa jälkeen. Hän oli kuitenkin kiitollinen Einarrille ja lisäsi:

– Hyvä, kun kerroit.

Nuorukainen oli pelastanut hänet ikävältä yllätykseltä veljensä edessä.

Pitkälaiva ui kevyesti ja kokka karahti rantaan. Vaikka Sleipnir ei ehkä ollut yhtä komea kuin Rautaparta, Freydís oli ylpeä. Hän oli hankkinut rikkautensa verellä ja hiellä – ja se oli paljon kunniallisempaa kuin pelkkä kaupanteko.

Kun nuorukaiset jäivät sitomaan raakapurjetta ja köyttämään laivaa rantakiveen, Freydís auttoi Litilvölvan reelingin yli. Äidin käsivarsi oli muuttunut luisevaksi, mutta hänen liikkeensä olivat jo lähes yhtä tarmokkaat ja hätäiset kuin aiemminkin. Se nosti pienen hymynkareen Freydísin suupieleen. Hänen äitinsä oli yhä Näkijätär ja paljon voimakkaampi luonnoltaan kuin kristitty Thjodhild: ei ollut ihme, että Leif oli sortunut niin viheliäiseen tekoon.

Kristityt eivät tulleet heitä vastaan tällä kertaa. Jyrkkärinteen ovi pysyi säpissä. Kun he ennättivät ovelle, Freydís töytäisi ovea. Se oli joskus ollut hänelle painava, mutta lennähti nyt auki. Moni asia oli muuttunut sitten hänen lapsuutensa.

Freydís vilkaisi Litilvölvaa, joka jäi seisomaan oven ulkopuolelle. Äidin ilme oli kopea ja ovesta astuminen näytti hänelle yhtä vastenmieliseltä, kuin jos siitä olisi joutunut kristittyjen kirottuun taivaaseen. Freydís nyökkäsi. Hänkään ei pitänyt siitä, mitä Erik Punaisen pitkätalolle oli tapahtunut. Jopa ovenpieleen kaiverrettu Odin näytti paheksuvan sitä, mitä sisällä puhuttiin. Freydís astui ovesta ja piti päänsä pystyssä.

Hän näki peremmältä loimottavaa valoa ja kääntyi käytävästä salin päätyyn.

Leif istui kituuttavan tulen ääressä puisessa tuolissa ja lepuutti jalkojaan tulisijan kivellä. Veli pyöritti pientä terää mursun syöksyhampaalla, jätti kaiverruksen kesken ja kohotti katseensa Freydísiin. Veljen ilme oli synkkä, muttei yllättynyt, kun hän sylkäisi liekkeihin ja sanoi:

– Äpäräsisar, oletko tullut viimein ajamaan minut istuimeltani?

Freydís nosti kädet lanteilleen. Hän naurahti kuivasti. Veli näytti paljon säälittävämmältä kuin hän oli aavistanutkaan.

– Olen tullut päästämään isäni haudan lepoon. Kuulen, että hän on valvottanut teitä.

Leif mulkoili häntä vaaleiden kulmiensa alta, eikä näyttänyt enää niin onnekkaalta. Velipuolen väsyneiden silmien alla oli musta varjo.

– Mitä sinä aiot, heilauttaa kirvestä suuntaani? Olen kuullut, mitä teit Viheriämaassa.

Freydís tuhahti ja katseli ympärilleen. Oliko Thjodhild jossakin varjoissa? Hän ei kuitenkaan nähnyt muita ja vastasi:

– Olet varmaan kuullut kaiken, mitä halusitkin. Ehkäpä isä vainoaa sinua juuri sen tähden…? Olen kuullut, että hän nousee öisin haudastaan, ettekä te uskalla lähteä ulos.

Freydís katsoi uudelleen veljeään. Hän tunsi voimiensa kasvavan ja kristittyjen jumalan kyyristelevän nurkassa. Tämä oli sittenkin hänen isänsä sali ja Freydís oli tuonut mukanaan Erik Punaisen pakanallisen perinnön.

Freydís jatkoi:

– On varmaan ikävää, kun ei voi mennä käymälään öisin. Talviyötkin ovat niin pitkiä täällä…

Hän heilautti punaista villaviittaansa, paljasti nahkahousujen mukailemat säärensä ja nosti toisen jalkansa tulisijan isoimmalle kivelle. Freydís katsoi Leifiä alaspäin ja antoi veljensä tuntea vanhojen jumalten paheksunnan. Hän oli epäonnessaankin enemmän Jyrkkärinteen kuningatar ja isänsä perijä kuin onnekas velipuoli koskaan.

Leif näytti synkältä ja sylkäisi sanat suustaan:

– Mitä sinä voit isälle? Hän on paljon voimakkaampi nyt kuin sairasvuoteellaan – paheksuu varmasti sinun häpeääsi!

Freydís katsoi Leifiä säälivästi ja puhui kylmästi:

– Minä iskin hengiltä vastustajat, jotka juonittelivat selkäni takana. Tartuin kirveeseeni ja luin heille lakia. Onko sinulla verivelka minua vastaan, lumimaalaisten toveri?

Leif tuijotti ja kiersi terää jälleen hammasluulla. Lopulta veli tuhahti.

– Minulla ei ole tarvetta kostaa. Paheksun tekoasi, mutta kärsit jo sen seurauksista: kukaan ei enää ajattele sinusta muuta kuin pahaa!

Freydís suoristui, tunsi veden kohoavan silmiinsä ja nauroi ääneen. Hänen veljensä oli totisesti liian onnekas, jotta olisi ymmärtänyt! Kun Freydís sai puhekykynsä takaisin, hän huudahti:

– Se ei muuta kohdallani mitään! Minä olen aina ollut draugr teille kaikille!

Hän heilautti punaista tukkaansa. Se hehkui liekkien sävyisenä kuin hautarovio.

Hän osoitti ulos, suuntaan, jossa hänen isänsä makasi tuskissaan ikiroudan päällä:

– Aion haudata isäni uudelleen. Jos sinulla on jotain sitä vastaan, käske miehesi minun kimppuuni. Saat silloin haudata heidät ja minut isäni rinnalle – ja vainoan sinua maailmanloppuun saakka!

Leifin kasvot vääntyivät voimattomaan vihaan.

Freydís tunsi voiton verisen maun suussaan, kun veli vastasi tympeästi:

– Tee mitä haluat. Olet jo hengissä vähintään yhtä paha kuin hautakummuilla vaaniva kalmo.

Freydís hymyili ja käänsi sitten selkänsä tekopyhälle veljelleen. Hän näki seinustalla tanssivan varjonsa: se oli nälkäinen ja rietas kuin pakanakuningattarella kuuluikin olla.

Astellessaan takaisin ovelle Freydís sanoi:

– Hyvä on! Kaiverra sinä itsellesi luusta jotain koreaa. Minun kohtaloni on jo kaiverrettu Viheriämaan verisenä säihkyvään kiveen.