58

Ikirouta oli säilyttänyt isän kuihtuneen kalmon lähes tunnistettavana. Freydís oli nostellut kivet pois ja katseli aikansa ruumista, joka oli joskus ollut Erik Punainen. Hän kosketti punaisia hiuksia ja partaa, joka oli yhä kiinni kapeaksi käyneessä kallossa.

Vain Erik Punaisen pakanasielun herättämä pelko piti Leifin aisoissa. Veli ei voinut tehdä hänelle mitään, eikä veljen halveksunta riittänyt karkoittamaan häntä. Freydís kiitti isäänsä, joka oli pelastanut hänet jälleen kerran. Isän ei kuitenkaan tarvinnut enää vaeltaa epäkuolleena: Freydís oli etsinyt isänsä sumusta ja lähettäisi hänet nyt Valhallan kultaiseen saliin. Hän otti isältä saamansa veitsen käteensä, tunsi sen kylmän painon ja iski terän Erikin kylkiluiden väliin.

Draugr sai levon.

Hän huusi Einarrille ja Ásgeirille, jotka seisoskelivat levottomina kauempana:

– Me siirrämme hänet nyt kauas kristitylle jumalalle pyhitetyltä maalta ja hautaamme uudelleen. Erik Punainen ei nouse enää, sillä hän ei ole täällä.

Freydís näki yllätyksekseen myös valasjahdista palanneen Karlsefnin. Mies oli asettunut hänen taakseen ja komensi soutajansa nostamaan Erik Punaisen ruumista Freydísin apuna.

Kun he työnsivät hänen isänsä kalmon kankaalle, Freydís kuuli, kuinka kauppias sanoi Leifille:

– Kristitty mies ei voi tuomita sisartaan kidutettujen puheen perusteella – te tiedätte totuuden vasta, kun Thorhall saapuu takaisin.

Freydís hymyili. Siihen ei edes Leif tai poikansa tekoa häpeävä Thjodhild voinut sanoa mitään vastaan.

Hän ei enää tuntenut katkeruutta Tosimiestä kohtaan. Karlsefni oli maksanut oman velkansa: mies oli menettänyt tuntemattoman esikoisensa siinä missä Freydís lapsellisen haaveensa rikkaasta aviomiehestä.

Erik Punaisen ruumis tuntui samassa kevyeltä.

Jyrkkärinteen rannasta lehahti ilmaan punakurkkuinen kaakkuri.

Freydís asetteli viimeisen nyrkinkokoisen kiven, jota Arnaaluk kutsui peuran veriseksi tugtupitiksi, isänsä hautakummulle. Hän polvistui tuuliselle nummelle, jolta näki Erikinvuonon yli. Kivi muutti auringonvalossa sävynsä kirkkaanpunaiseksi. Hän laski kätensä suurelle silmäkivelle ja kertoi Erik Punaiselle kokemastaan seikkailusta: jäävuoren lohkeamisesta, myrskystä, valkoisista susista ja villahärästä, Ihmeellisestä rannasta, metsästä ja puista – sekä kohtaamistaan skraelingareista.

Freydís kertoi myös synnytyksen tuskista, petoksesta ja verisistä valheista. Hän jakoi kaiken, eikä jättänyt mitään pois. Hän ei ollut kuten veljensä, jotka matkasivat kauas ja palasivat kotiin. Hän oli kuin isänsä – hän jatkaisi eteenpäin, kunnes löytäisi paikan, jonka saattoi ottaa omakseen.

Sillä Jyrkkärinteellä hän oli kohdannut sen mitä oli arvannutkin: Freydís oli jo väen silmissä murhaaja. Hänen matkakumppaninsa olivat pettäneet hänet. Miehet olivat puhdistaneet hänellä oman syyllisyytensä kuin ruusunjuurisaippualla – siksi he eivät olleet tarvinneet edes todellista suopapalaa.

Freydís kävi makaamaan viheriälle kummulle, väkevän isänsä syliin.

Punainen kivi loisti kummun päällä kuin verikosto haudan takaa. Väri yhdisti heitä, kuin lohduttava sammumaton liekki.

Hän oli valmis sanomaan hyvästit.

Freydís sulki lapsuutensa suuren salin oven mielessään ja jätti vanhat haaveet taakseen. Viheriämaa oli käynyt hänelle lopulta liian pieneksi. Hän kuiskasi sen sijaan tuuleen, korpeille kerrottavaksi:

– Minne ikinä menenkin, olen siellä kuningatar.

Hän tiesi nyt, ettei ollut kyse maasta vaan sitä asuttavista ihmisistä.

Freydísin riimuarpa oli heitetty kauan sitten. Sen tulkitseminen oli vaatinut vain pitkän matkan: Freydís oli völvan tytär, muttei omistanut näkijänlahjaa.

Sleipnir ja uusi Merihevonen irtosivat satamasta keskikesän aikaan.

Rikas Rautaparta ja tarinat Viinimaan rikkauksista olivat innoittaneet miehiä airoihin, vaikka mukana oli myös Freydís, luonnoton nainen. He suuntasivat kohti metsäistä maata matkassaan hevosia ja terävät kirveet.

Freydís oli vaihtanut kaikki saippuansa rautaan. Hän ei tarvinnut niitä enää. Painavan matka-arkun lisäksi hän oli ottanut mukaansa vain Freyjan ja kaksi varsaa.

Myös Arnaaluk oli tahtonut purjehtia ja vapautensa ansainnut nainen sai tehdä mielensä mukaan. Heistä kumpikaan ei aikonut palata.

Merivirrat johdattivat pitkälaivoja ensin pohjoiseen ja myöhemmin etelään. Jumalten maa oli yhtä karu kuin ennenkin, kunnes he sukelsivat lämpimään sumuun. Jäävuoret lauloivat kirkkaasti ja merestä kohoavat aidanteet väistyivät, kun Freydís käänsi peräairoa niin, etteivät he törmänneet näkymättömään uhkaan.

Valaat, hyisen meren jättiläiset, uivat heidän laivansa alta kuin ystävät ja tällä kertaa meri oli tyyni.

Heidän matkustaessaan Arnaaluk kertoi Freydísille korppimiehestä, joka oli luonut maailman pimeydestä. Tu-lu-kau-gûk oli lentänyt kauan: hän oli ollut heikko ja yksinäinen. Lopulta hän oli luonut seurakseen ensimmäisen miehen ja naisen, toisen hallitsemaan kuuta ja toisen merta. He olivat Aningaaq ja Sedna, kaikkein voimakkaimmat inuat – luonnonhenget, joiden välillä kaikki oli tasapainossa. Aningaaq oli suuri metsästäjä, kuumies, joka liikutti vuodenaikoja ja merta. Hän saattoi tehdä naisen raskaaksi vain loistamalla naisen ylle. Sedna, meren nainen, oli puolestaan armoton ja kaikkein pelätyin luonnotar. Oli hänen ansiotaan, että meri antoi ruokaa – mutta Sedna ei antanut mitään ilman taistelua ja uhrauksia.

Freydís tunsi oman sydämensä laulavan villisti ja levottomasti. Hän muisti, miltä miehen lämpö tuntui iholla pimeyden keskellä.

Tuntisiko hän vielä sen hehkun vai syöksyikö hän kohti yksinäistä kuolemaa?

Freydís ei tiennyt, mutta hän oli valmis purjehtimaan tuntemattoman taivaan alla – tai jopa kävelemään uudelleen palavalla sillalla tuskan läpi saadakseen sen selville.

Puinen ratsu laukkasi tuntemattomilla aalloilla. Usva hälveni, mitä lähemmäs maata he pääsivät, ja jään laulu vaihtui suden kutsuhuutoon. Kun he saavuttivat sumuisen lahden poukaman, Freydís ohjasi kohti ulvovaa, surumielistä ääntä. Hän antoi valaan muotoisen laivansa lipua punaiselle hiekalle.

Koivupuiden suojissa odotti kaksi valkoista sutta ja niiden vierellä seisoi mustatukkainen mies. Skraelingarin iho oli punaisen okran värjäämä ja tummat silmät kimmelsivät kuin hitaasti pilvien takana täyttyvä puolikuu.

Freydís astui rantaan, ojensi kätensä ja tarttui lämpimään käteen.

Kun aallot tyyntyivät, hiljaisen rannan peitti uudelleen heitä suojeleva, pehmeä ja sakea usva.