2

Freydís kirahti, kun viitan rautainen solkipiikki raapaisi ihoa. Orja hätkähti, muttei ehtinyt perääntyä ajoissa. Freydís potkaisi kömpelöä naista sääreen ja huudahti:

– Senkin hutilus! Saat jäädä ilman aamiaista, kun pistät emäntääsi noin!

Orja laski katseensa ja vastasi hitaasti:

– Olen pahoillani, emäntä. Olen jatkossa varovaisempi.

Freydís kiskaisi lyhyttä viittaa toiselle olkapäälleen ja nappasi soljen naiselta, jonka nimeä ei ollut vaivautunut opettelemaan.

– Paras olla, jos aiot pitää sijan tämän katon alla.

Freydís kääntyi kohti valoa, jota tulvi sisään pienestä luukusta vahvan turvekaton ja kiviseinän välistä.

Hopeainen kiillotettu vati nojasi seinään luisen penkin päällä ja heijasti hänen pitkän, kalpean kuvajaisensa. Freydís kokosi punaisen viitan uudelleen, painoi hevosenkenkäsoljen varovasti kankaan läpi ja työnsi teräväksi hiotun kielen kiinni.

Orjanainen oli kadonnut tuvan toiseen päähän, missä muut kattoivat aamiaispöytää kolistellen. Freydís ei kuitenkaan enää ajatellut naista, vaan keskittyi omaan kuvajaiseensa.

Otsalta letitetyt punaiset hiukset lainehtivat runsaina hänen olkapäilleen. Pienet, kapeat huulet korostivat hieman liian leveitä kasvoja ja korkeita poskipäitä. Ne saivat hänet näyttämään tuimalta. Hartiat olivat leveät ja näyttivät entistäkin voimakkaammilta hänen punaisen viittansa ansiosta. Paksu vaate peitti naiselliset muodot sikäli kuin niistä saattoi puhua – rinnat, jotka olivat olemassa mutteivat roikkuneet runsaina, sekä lantion, joka tuskin erottui vyön tukevoittamasta uumasta.

Freydís siristi jäänsinisiä silmiään. Hän oli samalla sekä tyytyväinen että tyytymätön: hän ei ehkä ollut erityisen kaunis, mutta näytti voimakkaalta. Vaikuttavuutta lisäsi myös ihoon hakattu uusi sinertävä solmukuvio, joka kiemurteli kaulalle ja katosi hänen lyhyen mekkopaitansa alle. Siellä, katseilta piilossa, kahdeksanjalkaista ratsua muistuttava taidokas kuva laukkasi hänen oikeaa rintaansa myöten alas aina kylkeen saakka, ja vatsan vasemmalla syrjällä neliterälehtiset naalinhorsmat kukkivat sinipunaisina ja kohosivat ihosta kuin kevään ensimmäiset versot sulavasta lumesta. Kuvat saadakseen Freydís oli joutunut suostuttelemaan kuvioniskijää, mutta suostuttelu oli yksi hänen kyvyistään – ainakin, jos pyyntöön liittyi paljasta ihoa.

Freydís haistoi uutta viittaansa. Villa oli pesty raikkaaksi puolukanvarpu- ja havusaippualla. Tuoksu oli yhtä huumaava kuin miltä hän näytti.

Freydís tunsi voimaa. Hän oli Freyja-jumalattarelta saamansa nimen mukaisesti kuin peloton ja himokas hengetär, jollaista vain tavallista rohkeammat miehet suosivat hentojen impien sijaan. Heikkomielisiä hänen läheisyytensä pelotti. Toiset puolestaan sekä halusivat että pelkäsivät häntä – ja heihin kuului myös Bjarne Herjolfinpoika, joka oli toiveikas luonteeltaan. Hän oli taidokas kuvioniskijä ja sai silloin tällöin nauttia puhtaan naisen läheisyydestä.

Freydís tiedosti etäisesti, että yhä useammin hänen vaatteensa muistuttivat enemmän miesten kuin naisten asua. Hänen vyötäröään kiristi koreasti kirjailtu turkisliivi ja paksu vaskinen vyönsolki piti tummia kiiltäviä hylkeennahkahousuja ylhäällä.

Freydís kääntyi sivuttain ja ihaili pitkiä sääriään, jotka paljastuivat lyhyen olkapäälle kiinnitetyn viitan alta. Niistä hän piti. Sorjat ja voimakkaanmuotoiset jäsenet muistuttivat hänen naiseudestaan sopivalla tavalla. Housut saattoivat olla miehekkäät, mutta ne korostivat hänen pituuttaan ja helpottivat liikkumista. Ylellisten saapikkaiden pehmeä, lämmin hylkeenkarvareunus ylettyi polveen saakka kuten jäällä liikkuvilla hylkeenmetsästäjillä.

Freydís tunsi mielialansa kohoavan. Kuinka isä hämmästyisikään hänen komeuttaan! Mitä Erik Punainen tekisi pojillaan, kun hänellä oli tällainen tytär?

Paksu villamekko sopi vain tukeville emännille, eikä Freydísillä ollut aikomustakaan lukita itseään turpeelta haisevaan pirttiin. Hän heilautti tyytyväisenä hiukset selkäpuolelle ja kääntyi kohti runsain puukaiverruksin koristeltua salia.

Kun Freydís käveli pitkätalon keskelle, orjat väistivät hänen tieltään.

Gardarin sali näytti tänään tavallista isommalta ja tyhjemmältä. Hän asteli tukevan puisen pöydän päähän ja kävi istumaan korkeaselkäiseen isännäntuoliin, jonka selkämykselle oli koverrettu Thorin kuva. Thorvard Kapeakatseinen oli vielä kotimatkalla, joten Freydís oli yhä yksin maatilansa valtiatar. Hän aikoi ottaa tästä ajasta kaiken irti ja komensi orjiaan:

– Tuokaa minulle olutta, rapeaksi paistettuja voilastuja, juustoa ja kapakalaa!

Kun orjat kiiruhtivat palvelemaan, Freydís katseli koukeroisista ajopuista koottua mursua muistuttavaa jalustaa, jonka yllä oli kivilaatta. Sen päälle oli aseteltu riviin viisi erilaista tuoksuvaa saippuaa, joilla Gardarissa peseydyttiin joka lauantai. Jos se ei ollut ylellisyyttä, mikä sitten oli? Freydís oli valmistanut jokaisen saippuan itse ja hän oli sangen ylpeä taidostaan.

Freydís nosti toisen jalkansa pöydän kulmalle. Hän nojautui vasten lämmintä viittaansa ja sileäkarvaisella turkiksella vuorattua isännäntuolia. Se saisi olla tästedes emännäntuoli – Thorvardille sopi paremmin kapea ja suoraselkäinen istuin, joka muistutti miestä itseään. Tai ainakin se oli muistuttanut vielä keväällä, kun he olivat solmineet avioliiton.

Häiden jälkeen mies oli kadonnut muiden mukana pohjoiseen heti merijäiden auettua, eikä Freydís ollut kaivannut heikkoluontoista, vaikkakin mukavasti toimeentulevaa puolisoaan. Oikeastaan hän oli jo lähes unohtanut, miltä mies näytti… Mutta vain lähes, sillä Yksisilmä oli liian ruma unohdettavaksi. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja silmät niin lähellä toisiaan, että ne saattoi laskea yhdeksi.

Freydís kutsui miestä aina pilkkanimellä, ettei tämä ryhtyisi korskeaksi ja unohtaisi puutteitaan: oli parempi pitää itseään vanhempi aviomies aisoissa.

Freydísin käytös ei kuitenkaan yllättänyt ketään. Kaikki tiesivät, että liitto oli solmittu pelkästään Yksisilmän rikkauksien tähden, vailla minkäänlaista intohimoa kummankaan puolelta. Freydís oli tehnyt tämän erityisen selväksi aironlapaa muistuttavalle miehelleen, mutta kapeapäinen maatilan isäntä oli katsellut häntä yhtä yksioikoisesti sen jälkeen. Hän oli ilmeisesti päättänyt oman kantansa jo aiemmin: mies oli esittänyt naimatarjouksensa Erik Punaiselle vain tehdäkseen liiton Jyrkkärinteen päällikön kanssa.

Freydís paukautti tyhjän luukulhon voimalla pöytään. Hänen paha tuulensa oli palannut ja hän huusi:

– Missä se syötävä viipyy? Eikö täällä enää totella emännän käskyjä!

Keitto-orja juoksi paikalle hätääntyneenä. Kun laiha tyttö kaatoi simaa ja repi ilmakuivatusta turskasta paloja hänen kulhoonsa, tulisijan vierelle kyyristyi toinen tumma orjanainen. Hän oli sama, jota Freydís oli aiemmin kurittanut. Nainen oli häntä vanhempi ja lommoposkinen, mutta jotenkin yhä ylpeän oloinen, aivan kuin olisi kokenut asemansa paremmaksi. Ehkä hän oli kuvitellut olevansa Gardarin emäntä ennen hänen tuloaan? Pahainen, likainen isännän makuutalja!

Freydís ei kuitenkaan keksinyt, mistä muusta olisi voinut naista syyttää, joten hän ei päässyt purkamaan pahaa mieltään. Ylellistä saippuaa ei sentään sopinut tuhlata työn likaamiin orjiin. Kun suoraryhtinen nainen nousi ja laski kuumalla kivellä paistuneet voilastut hänen kapakalansa päälle, Freydís äännähti tyytymättömänä. Hän otti hörpyn katajanmarjoilta maistuvaa, laimeasti tuoksuvaa olutta. Juoma ei ollut yhtä väkevää kuin jouluksi pantu, mutta lämmitti siitä huolimatta. Ottaessaan uutta hörppyä Freydís kuuli, kuinka ovi avautui ja paukahti taas kiinni.

– Tyttäreni, kuulin pihamaalle saakka, että olet yhä yhtä pahansisuinen kuin aiemminkin. Toivoin, että oma maatila olisi tyynnyttänyt sinua…

Freydís laski tuopin ja näki tummaan villaviittaan pukeutuneen näkijättären, joka kantoi luista sauvaa.

Hän heilautti kättään viereisen tuolin suuntaan ja sanoi:

­– Äiti… olet tervetullut. Millaisia uutisia näet Erikinvuonolta, Jyrkkärinteeltä?

Thorbjorg Näkijätär, jota kutsuttiin Litilvölvaksi, asteli peremmälle. Kalliit vaskiset tiu’ut helisivät hänen askeleissaan, soivat vienosti ja säestivät äidin naisellista, lannistuneen kuuloista itkuvirttä. Odottamaton vieras sai silti Freydísin sydämen sykkimään kiivaammin.

Mikä oli tuonut Litilvölvan tänne? Näkijätär viihtyi tavallisesti koko kesän syrjäisellä korppimajallaan jäätikön vierellä, eikä laskeutunut muiden joukkoon kuin juuri ennen talven tuloa. Näyttäytyminen muulloin olisi vähentänyt hänen vaikuttavuuttaan.

Oliko Litilvölvan nähnyt jotain merkittävää? Oliko hän kenties kuullut korpeilta varoituksia tai vain aavistanut kylmenevästä säästä, että oli aika lähteä taas ihmisten ilmoille?

Freydís nojautui eteenpäin ja tarkkaili Näkijätärtä.

Korppimaja sijaitsi päivän matkan päässä Gardarista itään. Sen sijaan Jyrkkärinne, Brattahlid, Freydísin isän Erik Punaisen maatila, hallitsi Erikinvuonon länsirantaa Gardarin pohjois­puolella. Jyrkkärinne oli vastatuulessakin vain noin puolen päivän purjehduksen päässä, mutta kuitenkin liian etäällä, jotta sana olisi kulkeutunut Gardariin suoraan. Freydís tiesi olevansa kipeästi syrjässä tapahtumien keskipisteestä.

Puuttomilla, vuoroin laakeilla, vuoroin jyrkän vuoristoisilla Viheriämaan rinteillä näki kauas, mutta etäisyydet olivat pitkiä kulkea jopa meritse: maa oli vähintään yhtä suuri kuin Freydísin isän kotimaa Nordvegr. Viheriämaan rannat olivat kuitenkin asumakelpoisia vain Järvialueella idässä ja paljon pohjoisempana, kahden viikon purjehduksen päässä jääjättiläisten valtaistuimen, Sermitsiaq-vuoren varjossa maan länsirannalla.

Freydís katseli Litilvölvaa ja siristi silmiään. Oliko sattunut jotain, mistä hän ei ollut vielä saanut sanaa? Hän kohotti kysyvästi kulmiaan ja odotti.

Litilvölva kuitenkin heilautti arvostelevasti päätään, eikä tuntunut ymmärtävän hänen turhauttavaa tilannettaan. Äidin äänensävy oli uupunut, kun hän pysähtyi pöydän ääreen ja jatkoi valitustaan:

– Freydís, miksi et ole vieläkään löytänyt tyydytystä? Sinulla on nyt oma maatila ja rikkailla laitumillasi kulkee jopa enemmän karjaa kuin Jyrkkärinteellä… eikö sekään ole sinulle tarpeeksi?

Freydís nojautui vielä lähemmäs pöydän pintaa. Hän katsoi pientä, vaikkakin hyvin menestynyttä äitiään ja ajatteli sitten yksinkertaista miestään. Hän naurahti ivallisesti ja vastasi:

– Ei, se ei ole tarpeeksi. Mikään ei ole… Ei, ennen kuin ansaitsen paikkani isäni rinnalla, hänestä seuraavana! Tiedät sen kertomattakin.

Freydís ajatteli katkerana nuoruuden toiveitaan: hän oli kuvitellut naivansa kauppiaan, joka olisi arvostanut hänen taitojaan. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt.

Freydís tunsi likaisen tahran sisimmässään ja jatkoi:

– Suostuin tähän naimakauppaan vain pakosta ja isäni mieliksi. Eihän koko saarella ole parempaakaan tarjolla, enkä voinut jäädä enää Jyrkkärinteelle mahtailevien veljieni jalkoihin.

Litilvölva käveli pöydän ääreen, istui lannistuneen oloisena ja laski arvokkaan, kärpällä reunustetun turkishupun päästään. Freydís työnsi uuden kapakalan palan suuhunsa. Hän jauhoi sitä kapein huulin, hörppäsi sitten marjoilla maustettua olutta ja yritti huuhtoa ikävää muistoa pois. Freydís kysyi lopulta kä­heäksi käyneellä äänellä:

– Kuka sinut souti tänne, Eyjolfko?

Hän nojautui eteenpäin tuolissaan ja tunsi ajatustensa kulkevan nopeasti: jos vanha, kylmää ja kolotuksiaan valittava Eyjolf oli jo tahtonut palata rannikolle, ehkä muutkin miehet olivat palaamassa loppukesän jahdista? Pohjoisille vuonoille ei ollut asiaa kaamoksen aikaan. Kesällä miehet tekivät pitkiäkin pyyntimatkoja, mutta olivat viipyneet tänä vuonna jo tavallista kauemmin. Mikä oli pidätellyt heitä, jokin onnettomuusko? Freydís toivoi, että Yksisilmä oli pudonnut mereen tai jäänyt vihaisen villahärän tallomaksi. Hetken toivo jo orasti, mutta hänen pettymyksekseen Litilvölva nyökäytti päätään.

– Souti, sillä minä näin unessa, että miehet ovat palanneet. He jakavat paraikaa mursunlihaa, syöksyhampaita ja sarvivalaan sarvia isäsi pihamaalla… mutta en minä sen tähden tullut.

Freydís laski juomasarven pöytään. Hän pyyhkäisi suunsa hihaan, tympeänä huonoista uutisista ja kysyi:

– No, minkä tähden sitten?

Litilvölva katseli häntä miettivästi. Viivyteltyään tovin ikääntyvä Näkijätär kosketti kuohkeaksi kammattua pitkää, lähes vyötärölle ulottuvaa ruskeaa tukkaansa ja sanoi:

– Korpit kertoivat, että miehet käyvät vaihtokauppaa. Kauppiaat saapuivat aamunkoitteessa Lumimaasta kahdella komealla pitkälaivalla.

Freydís tunsi juoman valuvan väärään kurkkuun ja joutui hetken kakomaan. Kun henki taas kulki, hän ponnahti jaloilleen ja paukautti ajopuusta veistettyä pöytälankkua kämmenellään.

– Mikset sinä heti sanonut!

Freydís tiesi nyt, että oli ollut liian nuuka aiemmin, kun oli jättänyt vain vanhan orjan vahtiin Erikinvuonolle. Totta kai vanhus oli nukkunut lähes kuoleman kaltaisessa tilassa aamuun asti, eikä ollut nähnyt mitään, vaikka hänet oli eritoten määrätty vahtimaan kulkijoita ja tiedottamaan emännälleen kaikesta mielenkiintoisesta!

Freydís ei odottanut äitinsä vastausta vaan kiiruhti pitkätalon ovelle, työnsi sen auki ja huusi kiihtyneenä:

– Ásgeir, Einarr – ratsastakaa Erikinvuonolle ja työntäkää pitkä­laiva vesille!

Kun nummella kävelevät nuorukaiset olivat vastanneet, hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi:

– Sinä tulet minun kanssani. On parempi, että saavun seurueessa kuin yksin. Saat samalla kertoa minulle tulijoista kaiken, mitä tiedät.

Äiti ei vaikuttanut tyytyväiseltä, muttei myöskään yllättyneeltä. Kun Litilvölva nosti turkishuppunsa taas hiustensa ylle, Freydís kohtasi arvostelevan ilmeen. Äiti ei pitänyt kiirettä vaan puhui hitaasti ja arvokkaasti:

– Tyttäreni. Miehet eivät kaipaa sinua. He eivät näe arvoasi yhtään paremmin, vaikka käyskentelisit kultaisessa mekossa heidän edessään. Etkö voisi vain odottaa? Jos annat Kapeakatseiselle rotevan pojan, se voi muuttaa kaiken. Tai jos opettelisit laulamaan outolaulut uudelleen…

Freydís vaiensi äitinsä yhdellä kalsealla silmäyksellä.

Lapsia ja laulamista! Äiti ei ymmärtänyt lainkaan!

Hän kivahti:

– Ennemmin Geri ja Freki – Odinin nälkäiset sudet – laukkaavat pitäjäni poikki kuin Yksisilmän kapeapäiset lapset! Äläkä puhu minulle lauluista enää koskaan. Pyydä Gudrid laulamaan, hänhän tekee sen paremmin kuin kukaan!

Freydís tunsi kateuden piston ja käännähti äkkiä ovelle päin, jottei äiti näkisi hänen loukkaantunutta ilmettään.

Mitä hän välitti outolauluista, joiden niin sanotut salaiset sanat jopa kristitty osasi?

Äiti oli huiputtanut Freydístä lapsena ja uskotellut, että outolaulut olivat heidän oma salaisuutensa…

Freydís ei jäänyt enää odottelemaan, että Litilvölva pääsisi ulos, vaan astui itse pihamaalle.

Oli loppukesä. Gardarin edustalla Einarinvuonossa ajelehti yhä valkeita jäävuoria, vaikka naalinhorsmat kukkivat rantahietikolla. Useimmat merijäät olivat sulaneet valoisan aikana pieniksi nyppylöiksi, joiden valkoiset huiput pilkistivät hyisestä vedestä kuin hengittämään kohonneet valaat. Toisaalla kuitenkin kellui yhä miestä tai kahta korkeampia jäisiä luurankoja, jotka olivat talven tullen valmiita kasvamaan taas lihavan jättiläisen mittoihin.

Gardar sijaitsi Järvialueen, Vatnahverfin, pohjoissyrjällä, Einarinvuonon ja Erikinvuonon väliin jäävän kapean maakaistaleen itärannalla. Maatilan orjien kaivamat ojat jakoivat soistuvan maan kuivemmiksi niittypalstoiksi, jotka oli jo kaluttu ennen kesän loppua. Kannaksen keskellä kohosi loiva kivikkoinen kukkula, jonka yli kulkevalta polulta saattoi nähdä lännessä aukeavalle Erikinvuonolle.

Freydís asteli nopeasti kivisen pihamaan poikki. Hänen ympärillään levittäytyivät runsaat, kadehditut laidunmaat, joilla käyskenteli lypsäviä lampaita ja vuohia kesäisine karitsoineen. Varsinainen lihakarja, härät ja lehmät, oli ajettu ylemmille syyslaitumille, jotta laakson kesälaitumet saivat levätä. Vaikka maa ei tarjonnut paljon, Freydís oli tyytyväinen: meren antimet sopivat saippuan valmistukseen.

Freydís oli oppinut lapsena vain yhden hyödyllisen naisten taidon – sen kuinka valaan- ja hylkeenrasvaa keittämällä sai aikaan kuohuvaa saippuaa. Kun rasvan keitti suolan kanssa, antoi liemen jäähtyä ja kaapi pintaan kohonneen puhtaan vahan talteen, sen saattoi myöhemmin sulattaa tuhkasta liotetun lipeän sekaan. Hyytelö jäähtyi yhden yön yli Viheriämaan lumihangessa, ja kun luinen muotti nostettiin seuraavana aamuna sisään, sisus suli iltaan mennessä saippuaksi, jonka saattoi kopauttaa irti.

Freydís kuitenkin vaati saippualtaan tavallista enemmän. Hän sekoitti omaansa sopivasti vuohenmaitoa, raikkaita uutteita ja kasvinosia, jotka antoivat suopapalalle tuoksua, pehmeyttä ja näköä. Vaikka rasvan keittäminen oli likaista ja haisevaa työtä, vaivannäkö kannatti: hän sai aikaan ylellisyyttä lähes tyhjästä, omin käsin. Se oli hänen ylpeytensä aihe. Ja kun mies oli yhtä hyödytön kuin hänellä, muuta ylellisyyttä oli turha odottaa.

Freydís ohitti aitauksen, joka oli varattu pienelle mutta sitäkin tärkeämmälle ohramaalle. Muutama ruskea kana nokki muhevaa maata sen vierellä, etsi matoja ja pääsyä muutamien harvojen kypsyvien tähkien kimppuun. Gardarissa kasvoivat myös juurekset, sipuli ja nauris. Vaikka pohjolan kesä oli lyhyt, vuorokauden ympäri paistava aurinko antoi kasviksille erityisen mehukkaan ja väkevän maun. Gardarin piharakennukset kohosivat kivijaloilla ja niiden jyrkkäharjaiset ruohokatot pistivät esiin muuten tasaisesta maisemasta.

Freydís oli ylpeä paitsi saippuastaan myös tavallista näyttävämmistä ruokavarastoista, jotka kertoivat tilan menestyvän muita paremmin. Niiden tähden hän kuitenkin tunsi myös kasvavaa ärtymystä.

Mikseivät matkalaiset olleet jo pysähtyneet tänne?

Viheriämaa oli laaja, mutta toisin kuin sen nimi antoi olettaa, suurin osa maankamarasta pysyi lähes koko vuoden jäässä. Vain muutamilla paikoilla maa vihersi ja kasvoi: itäisellä Järvialueella levittäytyi suuri asutus, sata maatilaa, kun taas lännessä väkeä oli puolet vähemmän. Maan keskustan peitti korkea jäätikkö, Ikijää, joka ei toivottanut ketään tervetulleeksi.

Freydís nosti peukalon ja etusormen kielelleen, veti henkeä ja puhalsi.

Kimeä vislaus kiiri Gardarin tasangolla.

Kun etäältä kuului vastauksena hevosen hirnahdus, Freydís nosti nahkaisen nyörin oven viereltä.

Tanner tömisi, kun kaksi lumenvalkeaa pystyharjaista hevosta laukkasi häntä kohti. Hän ei arastellut, vaan asteli niitä vastaan.

Toinen ratsuista oli jykevä täysikasvuinen tamma. Sen vierellä kulki varsa – matalampi, mutta jo lähes yhtä väkevä rungoltaan. Freydís tarkasteli hevosia mielissään. Vanhempi Freyja oli hänen isänsä antama lahjaratsu ja Freydísin silmäterä: sen suku oli kulkenut yhtä pitkän matkan Nordvegristä Viheriämaahan kuin hänen isänsä aikoinaan.

Hän palkitsi ratsunsa sujauttamalla ison ruohotukon ahneen tamman suuhun. Freydís painoi suukon silkkiselle turvalle, koska kukaan ei ollut näkemässä.

– Tule tyttö, mennään Erikinvuonolle.

Freydís pujotti punotun nahkanyörin hevosen pään yli kaulanauhaksi. Päitsiä hän ei ratsunsa kanssa tarvinnut, ellei tahtonut varta vasten esitellä omaisuutensa komeutta.

Freydís ponnisti maasta ratsunsa selkään, kun Litilvölva astui ulos pitkätalon ovesta. Hän näki, kuinka äiti kohotti sinisiä helmojaan paheksuvasti viitan suojissa. Näkijättären ääni oli epäuskoinen:

– Et kai sinä odota, että minä nousen hevosen selkään? Ilman istuinta ja ohjaksia?

Freydís kohautti olkapäitään ja sipaisi Freyjan raidallista harjaa. Kermanvalkeiden jouhien keskellä kulki komea musta juova, joka ylettyi niskasta selän poikki häntään saakka. Se muistutti hänen omalle iholleen lyödystä kuvasta, jonka vaatteet peittivät.

Hän letkautti:

– Tule sitten Einarrin takana tai kävele – kuinka vain arvollesi sopii.

Äiti mutristi huuliaan tyytymättömänä ja mutisi äänekkäästi:

– Epäkunnioittava tytär… kaunis kuin kaukomaiden tuoksuva ruusu, kylmä kuin pohjoisen jäävuono. Sellainen on minun tyttäreni, joka sai syntymässä liikaa – mutta omasta mielestään liian vähän.

Freydís loukkaantui, muttei vastannut mitään. Hän käänsi ratsunsa kohti kivistä polkua ja painoi jalkansa sen kylkiin kiinni. Äiti kyllä nautti hänen osaamisestaan ja kävi hänen saippuallaan vaihtokauppaa matkoillaan, mutta jaksoi silti härnätä häntä tuoksulla, jota ei antanut Freydísin käyttöön. Freydís oli kuitenkin löytänyt jotain parempaa.

Tuuli humisi Freydísin korvissa. Gardar oli väärän vuonon rannalla, mutta viljelykelpoisessa heinätasangossa oli puolensa: se kumisi mukavasti hänen ratsunsa kavioiden alla ja jäi nopeasti taakse. Samoin kuin hänen tuomitseva äitinsä. Näkijätär oli omasta mielestään vaatimaton, vaikka pukeutui ylellisen siniseen villamekkoon, kärppäturkiksiin ja lasihelmiin – kuin Viheriämaan kuningatar konsanaan, eikä vain maaton völva, tietäjä ja unennäkijä, jonka voima oli sidottu isäntien hyvään tahtoon ja uskoon.

Alavan maan kasvillisuus oli muuttunut syksyn lähestyessä kellertäväksi ja kulottuneeksi. Etäämpänä, laakson etelä- ja pohjoispäissä, ruohoniitty vaihtui laidunmaiden rajalla kivisiksi, karuiksi rinteiksi. Kaukaisuudessa siinsivät korkeat lumihuippuiset vuoret.

Ratsu laukkasi nuori varsa rinnallaan. Freydís tunsi kasvoillaan hyytävän tuulenvireen, sillä suuri jäätikkö henki pohjoisesta kylmää jopa keskellä kesää. Syksy oli tullut taas nopeasti. Karu kellertävä heinätasanko muuttui hetkessä kiviseksi ja nosti Freyjan kavioiden alla tomua ilmaan. Ja kuitenkin: tämä oli hänen isänsä maa! Hänen oma maansa, joka antoi vain vahvojen elää. Se oli vahvistus sille, että vanhat jumalat palkitsivat yhä omansa.

Erik Punainen oli Viheriämaan löytäjä ja Freydís hänen lihaa ja vertaan. Hän tunsi itsensä taas kuningattareksi.

Kun Freydís kiiruhti kohti alavaa rantaa, hän erotti ensin Eyjolfin. Vanhus nojaili rannassa yhden miehen soudettavaan venhoon. Lähempänä Freydís näki, että mies oli kallistanut purren laidan vasten hiekkaa ja yritti saada pienen, lampaan korkuisen kuormaponinsa hyppäämään kyytiin. Freydís tuhahti ääneen. Hänellä ei ollut aikomustakaan saapua Brattahlidiin sellaisessa vaatimattomassa ruuhessa! Viheriämaassa ei ehkä ollut kuin kaksi merkittävää kauppalaivaa, mutta Yksisilmän kahdeksanparinen karve Isosirri laskettiin sentään pitkälaivaksi. Hänen isänsä knarri Punainen Käärme oli komea kauppalaiva, samoin Thorbjorn Vifilssonilta jäänyt pitkäkaulainen Pitkä Kurki. Niillä miehet purjehtivat kesäisin läntiselle asutusalueelle ja vielä kauemmas, pohjoisille metsästysmaille.

Freydís nojasi taakse ja pysäytti ratsunsa. Hän nousi ratsailta ja laski Freyjan irti. Se osaisi kyllä kotiin. Kun hevonen ryhtyi laiduntamaan varsansa vierellä, hän huusi:

– Anna olla, Eyjolf. Me purjehdimme kaikki tänään isolla karvella.

Myös Ásgeir oli ehtinyt paikalle ennen Freydístä. Kykenevä nuorimies työnsi paraikaa pientä pitkälaivaa vesille, aisaparinaan toinen vanha mies Ari, joka teki parhaansa välttääkseen kohtaamasta Freydísin vihaa.

Freydís pidätteli itseään. Hän tähysti vuonolle arvioidakseen, paljonko heillä oli aikaa.

Erikinvuonolla kellui yhä edellistalven synnyttämiä valkeita jäälauttoja, ja nyt niiden sulaminen oli pysähtynyt. Vesitie pysyisi kuitenkin auki ehkä vielä viikon, ainakin päivän tai kaksi.

Freydís käveli keltapunertavan, aamupäivän kirpeässä auringossa kylpevän hiekkarannan poikki ja kyykistyi hyiseen vesirajaan. Riitettä ja pieniä hohtavanvalkoisia jääkimpaleita oli rantautunut sinne tänne aaltojen mukana. Hän kastoi kätensä veteen ja arvioi meriveden olevan aavistuksen kylmempää kuin viimeksi. Pian edes karaistuneimman miehen ei tekisi mieli uimaan, ellei lähellä ollut maasaunan lämpöä.

Freydís nousi, ravisti kohmettuvaa kättään ja tähysti vielä vastakkaista rantaa. Matalat vuorenharjanteet ja muutamat kallioiset nyppylät näyttivät utuisen sinertäviltä. Missään ei kuitenkaan näkynyt liikettä ja hän tunsi turhautuneisuutensa kasvavan. Olivatko kaikki jo Jyrkkärinteellä? Oliko hän viimeinen ja auttamatta myöhässä? Jos kaikki kauppatavara oli jo jaettu, vanhus saisi maksaa siitä selkänahassaan!

Samassa pitkälaiva loiskahti vesille hänen takanaan.

Freydís käännähti ja osoitti miestä, joka kyyristeli yhä laivan vierellä.

– Ari, sinä hyödytön raato! Sinun piti tulla hälyttämään minut, jos vuonolla purjehditaan. Vielä yksi erehdys ja saat asua koko talven maakuopassa tällä rannalla!

Mies, joka muistutti enemmän orjaa kuin vapaata miestä, nyökytteli ja näytti syylliseltä.

– Maakuopasta on paha nähdä vuonolle, emäntä.

Freydís pudisti päätään ja heristi tiukasti sormeaan. Hän ei antaisi kurjan pehmittää itseään.

– Pötypuhetta! Sinä kärsit, koska nukuit vahtivuorossa kuin kuolemaa odottava vanha hylje! Muista minun lupaukseni ja pidä silmäsi auki. Jos menetän tämän kaupanteon mahdollisuuden sinun tähtesi, otan korvauksen selkänahastasi: saat kaapia siitä itse rasvat ja keittää ne vahaksi.

Vanhus näytti säikähtävän ja Freydís tunsi ohimenevää tyydytystä. Hän ei sallinut elättiensä käyttävän itseään hyväkseen, saati kuvittelevan, että isännän poissa ollessa saisi ottaa rennosti.

Ari kuitenkin keräsi rohkeutensa piiskaamisenkin uhalla ja sanoi:

– Sinulle tekee vain hyvää saapua myöhemmin. Eyjolf sanoo, että siitä laivasta ei lopu kauppatavara edes viikossa. Parhaat palat ovat aina pohjalla.

Freydís tunsi pitkästä aikaa mielialansa kohoavan. Oliko totta, että Jyrkkärinteelle oli saapunut rikas purjehtija? Uteliaisuus kutkutti vatsanpohjaa, kun Freydís erotti ratsastajan varjon Gardariin johtavalla rinteellä. Tummahiuksinen Einarr lähestyi ja hänen ratsunsa selässä istui myös Litilvölva, jonka koristeelliset helmat leyhyivät tuulessa. Heidän perässään juoksi neljä orjaa, jotka pätevä nuorukainen oli käskenyt airoihin. Se oli hyvä.

Freydís kääntyi taas katsomaan aalloilla keikkuvaa komeaa laivaa, jonka kokka kohosi kohti häikäisevää aurinkoa. Hän tunsi valkeiden tunturiperhosten lepattavan vatsassaan. Kuka oli saapunut Viheriämaahan? Oliko Freydísin uhrilahjoihin ja toivomuksiin viimein vastattu?

Ellei muuta, nyt hänellä oli hyvä syy viipyä Jyrkkärinteellä. Hän vihasi tylsyyttä jopa enemmän kuin toisten väheksyntää ja ylenkatsetta.

Kun kaikki olivat saapuneet, Freydís osoitti pohjoiseen ja antoi käskyn kuin tytär, josta isä sai olla ylpeä:

– Tarttukaa airoihin. Me soudamme Jyrkkärinteelle katsomaan, kuka purjehtii sillä komealla laivalla.

Litilvölvan pieni tyhjä venho tempoili köyden päässä pitkälaivan perässä. Kuormaponi matkasi karven keskellä matalassa tavaratilassa. Myös Näkijätär istui laivan keskellä selkä suorana ja yritti näyttää siltä kuin airojen nykiminen ei olisi saanut häntä huojumaan. Äiti ei nähnyt mitään ärsyttävää monissakaan asioissa, jotka saivat Freydísin tunteet kuohumaan yli äyrään kuin rasvan padasta. Näkijätär antoi hänelle jälleen muistutuksen omista puutteistaan ja äkkipikaisuudestaan.

Freydís tunsi äitinsä tyynen, tutkiskelevan katseen selässään. Silti hän piti oman katseensa horisontissa, missä vuono pian kääntyisi kohti Jyrkkärinteen rantaa, ja huusi nuorukaisille tylyjä komentoja. Punaiset hiukset hulmusivat hänen kasvoillaan, kun kylmä puhuri työnsi meren ja talven tuoksua heitä vastaan. Airojen rytmikäs loiske kuitenkin veti vielä vahvemmin eteenpäin. Freydís nosti käden kasvoilleen ja pyyhkäisi viipyillen toista poskeaan, joka oli mennyt viimassa tunnottomaksi. Kylmyys ei kuitenkaan haitannut tänään, sillä se helpotti hänen koukeroiseksi isketyn ihonsa jomotusta.

Mitähän aviomies pitäisi hänen uudesta, komeasta ulko­näöstään?

Freydís hymyili hetken avoimesti, sillä kukaan ei nähnyt. Hän uskoi ja salaa toivoi, ettei mies pitäisi kuvasta. Ehkä se saisi miehen jopa kavahtamaan vaimoaan entistä enemmän, vaikka hän tuoksuikin ihanalta?

Näkijätär ehkä aavisti jotain, sillä Freydís kuuli pian äitinsä sanat:

– He pitävät sinua hulluna, tyttäreni, tiedäthän sinä sen.

Freydís jäykistyi. Padotut tunteet pääsivät pintaan. Hän otti tukea kokasta ja tunsi, kuinka tuulessa kuohuvat kutrit kiemurtelivat hänen kasvoilleen kuin nälkäiset liekit. Hän kääntyi hitaasti, katsoi äitiään yhtä vaarallisesti ja huusi kuohujen yli:

– Pitäkööt vain! He pelkäävät minua sitä enemmän.

Litilvölva värähti turkisviittansa suojissa, muttei luovuttanut. Äidin ääni kuului yhtä kirkkaana säässä kuin säässä.

– He sanovat, että olet kuin mies, joka on syntynyt naisen ruumiiseen. Että kuvittelet olevasi parempi kuin suurin osa miehistä…

Freydís tunsi vanhaa vääryyttä. Hän silmäsi soutajien jännittyneitä selkiä, hautasi hetkellisesti heränneen mielihyvänsä rippeet ja tiuskaisi takaisin:

– Minä tiedän olevani parempi kuin heistä moni! Ja he tietävät sen myös. Osaan käsitellä miekkaa, kirvestä, eläimiä ja verkkoja paremmin kuin veljeni tai moni muu.

Litilvölvan ryhti painui samalla, kun soutajat tuntuivat lisäävän vauhtia vetoihinsa. Freydís puristi kämmenensä pärskeistä märän keulan ympärille. Hän näki, kuinka äiti nosti kaulassaan roikkuvan pienen kangaspussin nenänsä eteen, hengitti sen tuoksua hetken syvään silmät kiinni ja kutsui henkiään.

Mokomakin esittäjä… Aivan kuin Freydís ei tuntisi äitinsä näkijänlahjan arvoa ja hänen mahtia henkiviä elkeitään?

Freydís jatkoi armotta:

– Voit vaikka kysyä esi-isieni hengiltä tai Odinilta. Minun isäni on Erik Thorvaldinpoika Nordvegrin Jadarista, alavilta rannoilta. Hänen isoisänsä on Ásvald, Ulf Oxen-Thorissonin poika, Lumimaan löytäjän Naddoddin veljenpoika. Minun isäni löysi Viheriämaan ja veljeni Leif – niin hyödytön kuin muutoin onkin – viime purjehduksellaan Viinimaan. Älä siis sano minulle, ettenkö ole parempi kuin useimmat miehet jo pelkästään sukuni puolesta!

Thorbjorg Litilvölva katsoi Freydístä ja nosti pientä punertavaksi värjättyä kangaspussia.

Äidin huulet rypistyivät suppuun – se oli merkki tuohtumuksesta. Freydís oli onnistunut ärsyttämään Litilvölvaa. Ehkä hän oli harmissaan, ettei ollut Erik Punaisen vaimo?

Äidin ääni oli nyrpeä ja vähemmän arvokas, kun hän heilutti kallisarvoista tuoksupussia ja sanoi:

– Sinulla on mahtava suku ja olet kuin tämän ruusunkukan tuoksu. Ei sinun tarvitse todistaa mitään jäädäksesi mieleen.

Freydís tunsi äidin pilkkasanojen iskun, mutta ei näyttänyt sitä. Hän hymähti ja nojautui kokkaan. Hän näki ja kuuli liian myöhään toisiaan kohti loiskivat jäälautat, joiden väliin he olivat liukumassa. Freydís huusi:

– Airot ylös!

Kun miehet nostivat airoja, he mahtuivat täpärästi kahden sinivihreän jäälautan välistä. Ohut riite ritisi heidän edellään.

Kun karve pääsi jälleen määrätietoisesti eteenpäin kirkasvetisessä vuonossa, Freydís palasi sulattelemaan äitinsä sanoja. Hän kääntyi taas äitinsä puoleen ja tiuskaisi:

– Kauppiaat kertoivat, että sinun ruusussasi on myös piikkejä. Ehkä kukkasi on kuin rämeellä kasvava lihansyöjäkasvi, joka tuoksuu kutsuvasti, mutta houkuttelee vain itikoita? Älä vertaa minua sellaiseen!

Freydís nautti nähdessään, kuinka Litilvölvan kasvoilla häivähti epätoivo.

Harmikseen hän kuitenkin tiesi sisimmässään, ettei äiti ollut täysin väärässä.

Hänellä oli yksin vastassaan kaikki – paitsi vanhauskoiset vanhempansa ja vanha kunnon Thorhall Metsästäjä. He luottivat yhä Punapartaan ja Odiniin, kun heikompien usko oli vesittynyt ja kellui nyt Valkean Kristuksen vanavedessä.

Vuosien saatossa Freydís oli kasvattanut itselleen kauniin mutta paksun nahan. Hän oli koettanut taistella eri tavoin pilkkaajiaan vastaan: lapsena puremalla ja nyrkein, tyttösenä nöyryydellä. Keinot olivat kääntyneet häntä vastaan, kunnes naisen ikään saavuttuaan hän oli päättänyt ansaita väen kunnioituksen eri tavalla. Viheriämaassa oli puute kaikesta: ruuasta, raudasta ja puusta. Hän oli päättänyt käydä kauppaa sillä mitä oli ja ostaa itselleen aseman – arvostusta ja lopulta myös ihailua. Jos se vaati pahanhajuisen rasvan keittämistä saippuaksi, se oli sen arvoista… ja Freydís oli jo pistänyt Arin työhön puolestaan.

Ja silti – kristittyjen mielestä Freydís oli yhä yhtä viehättävä kuin ukkosenjumala naisen asussa. Hän tunsi loukkauksen syvällä sisimmässään. Hänelläkin oli naisen ylpeys, vaikka hän pukeutui halutessaan käytännöllisesti kuin mies.

Freydís puristi pitkää ja kylmää kipinärautaa tuohtuneena. Emännän työkalu roikkui hänen vyöllään toisen tarvekalun, luisen linnunmuotoisen juomakauhan vierellä. Tummaksi patinoitunut rauta oli suuri ja arvokas, ja se kävisi aseesta aivan kuin ukkosenjumalan vasara.

Viheriämaassa, maailman laidalla, oli vain vähän tarvetta kauneudelle tai sotakaluille. Se ei kuitenkaan estänyt Freydístä nauttimasta puhtaudesta ja kostamasta loukkaukset lyömällä pilkkaajaansa arkipäiväisellä tavaralla. Kipinärauta likaisi ihon, vaatteet, nimen ja ylpeyden – aivan kuten häntäkin oli aikojen alusta vedetty lokaan.

Äpärätyttö ei ollut arvokas, vaikka hänen isänsä olikin tunnustanut hänet omakseen.

Ajatus kostosta paransi kuitenkin vain aavistuksen Freydísin loukattua oloa. Hänen sisimpänsä oli ikijäätä kuin Lokilla, vaikka hän oli valinnut rinnalleen punaisen jumalan, Thorin.

Mikä oli Litilvölva, pahan synnyttäjä, lisäämään hänen katkeruuttaan?

Kun he ohittivat idässä terävänä kohoavan kaksihuippuisen vuoren, Freydís näki, että vuono haarautui kahdeksi. Oikealla häämötti merijäätä syytävä virta, joka sai alkunsa jäätiköltä laskevasta sulavesisolasta. Se tuntui humisevan hiljaa, kun aallot liplattivat vasten jäälauttoja. Suoraan edessäpäin aukeni sen sijaan leveämpi avoin vesiväylä. Hänen ei tarvinnut huutaa käskyä, sillä miehet soutivat jo tottuneesti pohjoiseen, sitä kohti.

Lopulta Jyrkkärinteen talot, sen rantatöyräillä ja ruohokatoilla lainehtivat siniset kellokukat, lihankuivaustelineet ja laivat tulivat näkyviin lahden takaa. Freydís tähysti edessä siintävää näkyä ja korotti ääntään, jotta äiti saattoi kuulla sanat pitkälaivan narinan, tuulen voimistuvan pauhun ja airojen loiskeen keskellä:

– Älä huoli, äiti. Minun ei tarvitse miellyttää ketään maineellani. Lumimaasta purjehtinut kauppias ei ole kiinnostunut muusta kuin kalliista mursunluusta, ja aviomieheni ilahtuu hänen tapaamisestaan enemmän kuin minusta.

Freydís tiesi puhuvansa totta, eikä totuus edes kirpaissut enää, vaikka sen sanoi ääneen. 
Hänellä ei ollut mitään muuta menetettävää kuin isänsä ­ylpeys.