Hyvösen osapartio jatkoi matkaa elokuun 16. päivän aamuna kuuden aikaan. Huonokulkuinen maasto muuttui hyväkulkuiseksi, joten kilometrin kävelyyn ei paljoa aikaa tuhraantunut. Pian alkoi kuitenkin sataa, joten kävelyn nautinto katosi veden valuessa miesten niskaan.
Miehet kävelivät koilliseen ja itään meneviä metsälinjoja pitkin ja silloin kun niitä ei ollut kuljettavana, he marssivat pitkin harvaa männikkökangasta. Metsälinjojen loputtua Hyvönen katsoi karttaansa.
– Tähän on merkitty vajaan kahden kilometrin polku Uittojärvelle, Hyvönen mietti. – Mutta ei sitä täällä maastossa näy.
– Sitä minäkin olen katsellut, Sappinen kertoi. – Kierrellään vähän ja jos löydetään polku, niin mennään sitä, jos ei niin mennään korpea.
Miehet kiertelivät paikalla, mutta kun polkua ei löytynyt, määräsi Hyvönen uudeksi suunnaksi 54–00. Maasto oli melko mäkistä männikköä.
Hyvösen johtama osapartio saapui Uittojärven eteläpäässä olevan suon reunaan.
– Onkohan tämä täydennyssuo, Hyvönen mietti katsellessaan ympärilleen.
Hän otti kartan ja levitti sen muidenkin nähtäväksi suopursujen päälle.
Sappinen silmäili välillä karttaa ja sitten ympärillä olevaa maastoa.
– Jokin ei täsmää, hän sitten totesi.
– Sodassa harvoin mikään täsmää, Paukkunen sanoi. – Mutta minustakaan kartta ja ympäristö eivät vastaa toisiaan.
– Se ei ole ryssien karttojen kanssa mitään uutta, Hyvönen totesi ja vilkaisi kelloaan. – Kävelyajan perusteella olisimme kohteessa, joten eiköhän se ole tämä.
– Oletetaan niin ja valmistaudutaan täydennyksen tuloon, Sappinen sanoi.
Kymmenen minuutin kuluttua alkoi kuulua vaimeaa lentokoneen ääntä.
– Tultiin sopivasti paikalle, Hyvönen iloitsi. – Sieltä se tulee!
– Hyvä, ettei myöhästytty, Sappinen totesi. – Juostaan suolle!
Miehet juoksivat suolle ja levittivät sinne valkoisia aluspaitojaan merkiksi koneen lentäjille.
Koneen ääni voimistui ja lopulta horisontissa näkyi lähestyvä kone.
– Onko se oma? Paukkunen mietti.
– Tuskin ryssän kone sattuu lentämään tästä täydennykseen sovittuna aikana, Hyvönen totesi. – Koneen ääni kuulostaa kuitenkin erilaiselta kuin tutuissa Fokkereissa.
– Niin, Sappinen sanoi. – Jotenkin tasaisemmalta kuin Fokkerin räminä.
– Se on pommikone!
– Mennäänkö suojaan? Pietiäinen kysyi. Hän katsoi vuorotellen Hyvöstä ja lähestyvää konetta.
– Oma se on, Paukkunen ilmoitti. – Meillehän kerrottiin, että Lentolaivue 44 hoitaa täydennyksen. Se on pommikonelaivue, eikä tiedustelulaivue, johon Fokkerit kuuluvat.
– On se oma Blenheim, Hyvönen ilmoitti. – Kohta se tulee päälle ja pudottaa muonat.
Kone ei tullut miesten yläpuolelle. Se kiersi suon kaksi kertaa ja häipyi sitten tulosuuntaansa.
– Saatana, minkä tekivät, Sappinen kirosi. – Lensikö ne huvikseen!
– Jos ne tulevat takaisin, Hyvönen arveli. – Kävivät ensin katsomassa, olemmeko ehtineet tänne.
Pian koneen äänikin hiljeni.
– Ei se tule, Sappinen totesi. – Jos se pudotti kuitenkin.
– Näkikö kukaan pudotusta? Hyvönen kysyi.
Miehet puistivat päätään.
– Ei se tullut edes päälle, Jürgens totesi. – Saattoihan se pudottaa suon toiselle reunalle.
– Pakko lähteä etsimään, Hyvönen totesi. – Ei ruoka tähänkään enää ilmesty.
– Tässä sen näkee, kuinka pienestä on sotilaan onni kiinni, Paukkunen sanoi. – Äsken oltiin iloisia muonasta ja nyt vituttaa kun sitä ei saatu!
– Olemme sentään hengissä, Hyvönen totesi. – Muonaa saadaan kyllä lisää!
Miehet kävelivät suolle ja etsivät muonatorpedoja. Niitä ei kuitenkaan löytynyt.
– Tietäähän nuo pommarilentäjät, Sappinen kirosi. – Pelasivat tietenkin korttia koneessa eivätkä nähneet meitä!
– Kas kun eivät olleet lottien kanssa korvikkeella, Paukkunen vastasi.
– Ehkä tiedustelulentäjät osaavat katsoa maisemia tarkemmin, Pietiäinen mietti. – Fokkeri-lentäjät näkevät meidät, mutta pommikoneiden kuskit pudottavat lastinsa korvakuulolta.
– Kyllä nekin asiansa osaavat, Hyvönen puolusti. – Nyt eivät jostakin syystä nähneet meitä.
Miehet etsivät vielä, mutta kun torpedoja ei löytynyt, Hyvönen määräsi miehet lepoon suon koillispäähän.
Aamulla miehet heräsivät harmistuneina.
– Vituttaa saatanasti, Sappinen purki kaikkien ajatukset kuulolle.
– Älä nyt, Hyvönen lohdutti. – Tilataan uusi täydennys.
Paukkunen avasi reppunsa.
– Ei täällä enää paljoa ole, mutta syödään murusia.
Miehillä oli vielä hieman teetä jäljellä. Juotuaan ja syötyään vähäisiä ruokiaan Sappinen viritti Kyyneleen ja lähetti kotitukikohtaan sanoman.
– Mitä ne vastasi? Hyvönen kysyi Sappisen kirjoitettua vastauksen ylös.
– Kertoivat lentäjien pudottaneen muonat, vaikka he eivät olleetkaan nähneet merkkiämme!
– Järkevää, Paukkunen puuskahti. – Entä jos emme olisikaan päässeet jostakin syystä tänne, tai täällä olisi ollut vihollisia?
– Eipä niitä ole näkynyt, Hyvönen puolusti lentäjiä. – Ne varmaan etsivät meitä ja kun eivät nähneet, luulivat meidän olevan vielä matkalla ja pudottivat torpedot meille valmiiksi, jotta löytäisimme ne kun tulemme tänne.
Hyvönen oli oikeassa. Lentolaivue 44:n kaksimoottorinen Blenheim-pommikone tunnukseltaan BL–120 lähti matkaan Nurmoilasta kello 18.00 ja se oli partion luona kello 18.43. Koneen miehistö etsi partiomiehiä, mutta kun heitä ei havaittu, miehistö pudotti muonatorpedot suolle.
– Mitä me tässä aikaillaan, Sappinen tuumi. – Muonat ovat jossakin suolla, joten haetaan ne.
– Ei niitä löytynyt illallakaan, Paukkunen tuumi. – Mutta nyt on valoisampaa ja pakkohan meidän on yrittää etsiä ne.
Miehet kiersivät suolla ja sen ympäristössä, mutta muonatorpedoja ei löytynyt koko päivän etsinnöistä huolimatta.
Viiden aikoihin iltapäivällä miehet palasivat leiriin, jossa Sappinen yritti ottaa yhteyden kello 17.30. Sanomaa ei kuitenkaan kuitattu vastaanotetuksi, joten yhteys epäonnistui. Ilmassa tuntui olevan muutenkin häiriöitä, joten Sappinen ei lähettänyt uutta sanomaa.
– Lienevätköhän lentäjät pudottaneet muonan edes tälle suolle, Paukkunen epäili Sappisen kasattua Kyyneleensä.
– Ainakin ne kierteli täällä, Hyvönen totesi.
– Jos etsivät täältä ja pudottivat muonat sitten jonnekin muualle.
– Niin, Jürgenskin myönsi. – Luulisi, että torpedojen laskuvarjot olisivat näkyneet.
– Onhan se mahdollista, että torpedot putosivat suutareina suohon, Hyvönen mietti. – Useinhan kahdesta torpedosta toinen putoaa suutarina. Sekin löydetään koska paikalla olijat näkevät mihin se putosi.
– Etsinnöissä kuluu turhaa energiaa, Sappinen sanoi. – Säästetään voimiamme ja tilataan aamulla uudet muonat.
– Niin lienee järkevintä, Hyvönen myönsi. – Meillä on vähän sokeria ja suolaa sekä teetä. Kyllä niillä ja marjoilla ja sienillä muutaman päivän pärjää.
Muonatorpedojen etsimisen osoittauduttua turhaksi miehet poimivat lähimaastosta sieniä, jotka he keittivät pakeissaan.
Sienikeiton jälkeen miehet asettuivat levolle vartiomiehen vartioidessa vuorollaan muiden unta. Miehet saivat nukuttua hyvin, vaikka muonituksen epäonnistuminen kalvoikin heidän mieliään.
Aamulla Hyvönen, Paukkunen ja Jürgens kävivät ajan kuluksi kiertelemässä Markov Ugolista etelään ja kaakkoon johtavilla poluilla. Viiden tunnin vaelluksen aikana miehet eivät havainneet mitään erikoista.
Leiriin jääneet Pietiäinen ja Sappinen kuluttivat aikaansa loikoilemalla kauniissa säässä ja poimimalla marjoja. Sappinen lähetti myös sanoman, jossa hän pyysi täydennystä seuraavalle päivälle. Se luvattiin.
Sappinen lähetti uuden sanoman kello 17.30. Silloin hän tiedusteli muonituslennon tarkkaa aikaa. Se luvattiin suoritettavan puolen päivän aikaan.