Suorannan puolipartio keitti elokuun 15. päivän aamuna teetä Iljininjärven pohjoispäässä. Miehet olivat heränneet viideltä ja heidän mielensä olivat odottavaiset, koska heidän piti olla seuraavana päivänä täydennyspaikassa. Täydennyksen saaminen oli aina partiomatkan kohokohtia. Ruokalähetys oli tervehdys kotoa ja se oli myös eräänlainen viestinvälitys siitä, että omalla puolella oltiin valmiita huolehtimaan partion hyvinvoinnista eikä partiota ollut jätetty oman onnensa varaan.
Suoranta lähetti sanoman kello 8.45. Siinä hän ilmoitti partion odottavan täydennystä ja pyysi tuomaan muonan lisäksi jodia ja sukkia.
Suorannan partio lähti liikkeelle kello 9.30. Miehet matkasivat tavanomaista hitaammin, jotta Ville jaksaisi kävellä heidän mukanaan. Poika oli kävellyt urhoollisesti partion vauhdissa, mutta nyt matkan rasitus alkoi näkyä tauosta huolimatta.
– Ei tässä ole kiirettä, Suoranta lohdutti. – Kyllä me ehditään perille lyhyemmälläkin askeleella.
– Kyllä minä jaksan, Ville vakuutteli.
Nuori karjalaispoika tiesi, ettei hän voisi hidastaa liikaa partion marssinopeutta. Se voisi johtaa ongelmiin mahdollisessa partion takaa-ajotilanteessa.
Partio piti tavallista enemmän lyhyitä taukoja Villen vuoksi. Tämä jaksoi kuitenkin pysytellä marssin aikana muiden vauhdissa. Partio tuli lopulta täydennyspaikalle Kilämjärven pohjoispuolelle.
Suoranta katsoi kelloaan. Se oli 16.30.
– Lähetän saman tien sanoman, hän sanoi. – Ilmoitan, että olemme perillä odottamassa muonaa.
Suoranta naputti sanoman. Vastaus tuli pian. Suoranta kirosi.
– Mitä nyt? Lehtinen kysyi.
– Ilmoittivat, ettei kone ehdi tänään. Se tulee huomenna.
– Ei se mitään, Hipeli sanoi. – Tänään on lauantai.
– Mitä sitten? Suoranta ihmetteli.
– Mennään tansseihin.
– Mistä ajattelit morsiamen ottaa?
– En minä niin pitkälle riiustelua suunnitellut. Ajattelin vain, että voisimme tanssia polkkaa maatuskien kanssa, vaikkapa vain ajankuluksi!
– Taitaa mennä ne riiustelut ripaskan tanssimiseksi.
– Odotellaan sitten muonituskonetta ilman tanssimista!
Miehet lepäsivät illan ja nukkuivat seuraavan yön hyvin. Kuuden aikaa aamulla he joivat teetä. Päivä sujui odottamisen merkeissä. Taivaalta tihuutti välillä hieman vettä. Se veti miesten mieliä apeiksi, sillä sade saattaisi estää muonituslennon.
Iltapäivällä sää hieman parani.
– Kyllä ne tällaisella ilmalla näkee muonat pudottaa, Suoranta totesi, kuin vakuutellakseen muonituksen onnistumista.
– Niin luulisi, Lehtinen vahvisti. Sitten hän katsoi Villeä.
– Näet sinäkin, kuinka Suomi huolehtii pojistaan!
– Olen minä ennenkin lentokoneita nähnyt, mutta en, että ne tuovat ruokaa.
– Lentokone on nuori keksintö, Hipeli totesi. – Minkälaisilla koneilla lentelevätkään sadan vuoden kuluttua?
– Varmaankin seuraava maailmansota käydään avaruudessa, tai ainakin kuussa, Lehtinen mietti.
– Ketkä silloin sotivat? Suoranta kysyi.
– Kai Saksa on yhtenä osapuolena, niinhän se on aina. Tappeleeko sitten Amerikkaa vastaan, vai onko tullut erimielisyyksiä Japanin kanssa, vaikka se nyt onkin samalla puolella.
– Jos me käydäänkin uusintaottelu ryssien kanssa kuussa, Loponen naurahti. – Lapsenlapsemme suorittavat kaukopartiomatkoja kuun vuoristojen varjoissa.
– Soditaan me vain täällä maapallolla, Suoranta naurahti. – Aletaan valmistautua muonanhakuun.
Miehet kävelivät suolle hyvissä ajoin ennen koneen tuloa.
– Heti kun koneen ääni alkaa kuulua, sytytetään nuotio, ja kun kone näkyy, aletaan huitoa, Suoranta määräsi.
– Katsotaan kuitenkin ennen huitomista, että se on oma kone, Loponen totesi. – Vaikka huonoa tuuriahan se olisi, jos samaan aikaan ryssien kone ilmestyisi näkyviin.
Juuri ennen kello seitsemää alkoi taivaalta kuulua surinaa.
– Sytytetään nuotio, Suoranta määräsi.
Valmiiksi kasatut tuohet sytyttivät nopeasti puut palamaan. Nuotio savutti vahvasti.
– Sieltä se tulee, Suoranta iloitsi. – Kohta saadaan reppuihin täytettä.
Koneen ääni voimistui ja lopulta näkyviin tuli kaksimoottorinen pommikone.
– Tuovat pommikoneella, Suoranta sanoi. – Se lentää suoraan suon päältä.
– Huiskutetaan, että näkevät! Loponen huusi.
Miehet heiluttivat käsiään ja pari miestä huitoi lakeillaan ilmaan.
– Ei se ainakaan vaaputa, Hipeli huomasi.
– Iso kone, niin ei lentäjä ala sen siipiä heiluttaan, Suoranta sanoi.
Kone lensi suon yltä, mutta ei pudottanut muonatorpedoja.
– Varmaan lentäjät katsoivat, olemmeko täällä, Loponen arveli. – Kaartavat sitten ja pudottavat lastin.
Kone häipyi näkyvistä, eikä kaartanut takaisin.
– Mitä ne meinaa, Suoranta ihmetteli. – Eikö ne muka huomanneet meitä?
– Siltä näyttää, Hipeli harmitteli. – Koneen ääni häipyy. Ei se tule takaisin.
– Näkikö kukaan, että ne olisivat vaaputtaneet tai muuten osoittaneet, että huomasivat meidät? Loponen kysyi.
– Fokkerin taka-ampumossa oleva konekivääriä käyttävä tähystäjä heiluttaa tavallisesti takaisin, Suoranta totesi. – Tämä oli Blenheim ja siinä tähystäjä on edessä. En huomannut katsoa sitä tai ohjaajaa, mutta rungon päällä ampumossa olevaa konekiväärinampujaa katsoin. Se katseli koneen taakse.
– Ei ne huomanneet, Hipeli totesi. – Jos ne lensivät toiselle suolle?
– Tämä täydennyspaikka numero viisi me sovittiin täydennyspaikaksi, Suoranta sanoi. – Käydään katsomassa jos ne pudottivat kuitenkin.
– Olisi me se nähty, Loponen sanoi. – Ei tässä muutakaan tekemistä ole, joten rämmitään suolle.
Miehet kävelivät suolle ja etsivät pudotettuja torpedoja, mutta mitään ei löytynyt.
– Nukutaan ja otetaan aamulla yhteys kotiin, Suoranta sanoi lopulta.
– Turhaa on köyhän työ, Hipeli totesi. – Ei siitä tule kuin perse ruvelle.
– On siitä jotain iloa silti, Suoranta sanoi. – Herrat saa köyhän työstä ruokaa. Me ei saada nyt sitäkään!
Miehet nukkuivat yön. Suoranta otti aamulla kello 8.45 yhteyden, mutta eetterissä kuului vain rätinää.
– Tämäkin vielä, Suoranta tuskaili. – Ruoka loppuu ja yhteydet eivät pelaa.
– Jos kaikki olisi hyvin, ei me sotaa käytäisikään, Hipeli hymähti.
– Silloin olisimme paratiisissa, Loponen sanoi.
– En tiedä siitä, Suoranta sanoi. – Mutta sota on yhtä helvettiä nälkäisenä.
– Ei se ole herkkua vatsa täynnäkään!
Lehtinen katsoi Villeä.
– Ei Suomi huolehtinutkaan pojistaan!
Ville huokaisi.
– Ei Neuvostoliittokaan piittaa kansalaisistaan. Karjalaisista ei senkään vertaa!
Suoranta katsoi Villeä.
– Älä poika huoli. Kyllä me vielä muonaa saadaan ja päästään täältä omalle puolelle!
– Etsitään vielä suolta, Hipeli sanoi. – Jos ne pudottivat sen jonnekin suon etureunalle.
– Ei tässä muukaan auta, Suoranta sanoi. – Otetaan iltapäivällä uusi yhteys ja kysytään, pudottivatko ne, jos ei sitä ennen löydetä.
Miehet etsivät torpedoja useita tunteja.
– Ei ne pudottaneet, Suoranta joutui myöntämään. – Pyydän uuden täydennyksen.
Miehet kävelivät leiripaikkaan, jossa Suoranta lähetti uuden sanoman kello 17.48.
SAAMMEKO ILLALLA TÄYDENNYKSEN?
Vastaus tuli tasan kello 18.00.
RUOKA VIITOSESSA HAKEKAA STOP MERKKIÄNNE EI NÄHTY STOP MAASTO SATEIDEN TAKIA MUUTTUNUT NÄKÖJÄÄN VAIKEA LÖYTÄÄ OIKEAA PAIKKAA VALKOSEN VAATTEEN HEILUTUS VÄLTTÄMÄTÖN.
– Mitä ne vastasivat? Hipeli kysyi nähtyään Suorannan lopettavan yhteyden.
– Ilmoittivat, että pudottivat muonat vaikka eivät nähneet edes meidän merkkejä!
– Nehän sällejä olivat!
– Käskivät heiluttaa kunnolla merkkiä.
– Ampuako niitä olisi pitänyt, Hipeli ihmetteli. – Luulisi niiden nähneen nuotion ja heilutuksemme!
– Eivät varmaan hoksanneet edes katsoa, vaikka pudottivat torpedot.
– Etsitäänkö vielä?
– Niin ne kehottivat.
Miehet palasivat jälleen suolle. He etsivät yhteentoista saakka, jolloin tuli hämärää.
– Ei ne tälle suolle ole niitä pudottaneet, Suoranta lopulta joutui myöntämään.
– Turha täältä on niitä enää hakea, Hipeli myönsi. – Haetaan metsästä sieniä ja keitetään ne.
– Vaikea niitäkään on tässä pimeydessä löytää.
– Leirin lähellä näkyi tatteja.
Miehet poimivat sieniä, keittivät ne ja rupesivat sitten nukkumaan.
Suoranta lähetti aamulla kiukkuisen sanoman:
TÄÄLLÄ ETP 5 EMME SAANEET RUOKAA KORKEA AIKA TUODA TÄYDENNYS STOP TÄÄLLÄ ETP 5 KAI LOPPUIKÄMME STOP LENTÄJÄN ON PAREMMIN ETSITTÄVÄ EI SAA PUDOTTAA ENNEN KUIN ON NÄHNYT MEIDÄT TEEMME VIELÄ NUOTION.
– Lupasivatko lähettää vielä tänään muonaa? Hipeli kysyi Suorannan tultua muiden viereen.
– Eivät kuitanneet edes sanomaa vastaanotetuksi. Koneessa tuntuu olevan häiriöitä.
– Sekin vielä.
– Lähetän iltalähetyksessä saman sanoman uudelleen.
– Eivät ne sitten tuo muonaa ainakaan ennen iltaa.
– Tuskin ehtivät silloinkaan, Lehtinen epäili. – Minä lähden aikani kuluksi etsimään vielä suon laitamilta ja metsästä.
Muutkin nousivat ja lähtivät kävelemään suon reunaa etsien katseisiinsa muonatorpedoja.
Mitään ei löytynyt. Miehet alkoivat epäillä, että torpedot oli pudotettu väärälle suolle ja kone oli silti lentänyt oikean täydennyssuon yli. Tai torpedot olivat pudonneet suutareina suohon ja olivat nyt jossakin syvällä suossa.
Miehet söivät metsästä löytämiään marjoja. Suolla kasvoi muutamia hilloja ja karpaloita, mutta eivät ne paljoa ravinneet nälkäisiä miehiä.
Suoranta lähetti kello 16.30 uudelleen saman sanoman kuin aamulla. Hän ei tiennyt, että se oli otettu vastaan, vaikka Suoranta ei ollutkaan saanut sanomaan kuittausta.
Nyt tuli vastauskin:
HUOMENNA TULEE STOP NUOTIO MERKIKSI.
– Lupasivat huomiseksi, Suoranta kertoi muille.
Seuraava päivä tuntui miesten mielestä pitkältä. Miehet vilkuilivat taivaalle ja kuuntelivat koneen ääntä, vaikka sen ei vielä pitänyt tullakaan.
– Tällaista tämä partiointi on, Suoranta selitti Villelle. – Välillä painellaan vauhdilla pusikossa ja rämmitään suossa. Joskus istutaan ja odotetaan ikuisuudelta tuntuvan ajan.
– Kyllä tämä silti ryssän olot voittaa, Ville tuumi. – Ja pääsenhän minä täältä pian parempaan elämään.
– Ei tämä odottaminenkaan mitään herkkua ole, Loponen totesi. – Joku ötökkä on pistänyt minua. Käsi on turvoksissa.
– Milloin se pisti? Suoranta kysyi.
– En minä tiedä. Aamulla se oli pirun kipeä.
– Näytä sitä.
Loponen riisui ylävartalonsa paljaaksi. Muut tulivat katsomaan kättä.
– Saatana, minkä näköinen, Hipeli kirosi.
– Sitä sarvipäätä en ole nähnyt, Lehtinen totesi. – Mutta käsi näyttää pahalta.
– Siltä se tuntuukin, Loponen sanoi. – Miltä se näyttää?
– Koko käsi on hieman turvonnut, mutta kyynärpään alapuolelta se on ajettunut ihan paksuksi, Suoranta ilmoitti. – Ja käsi tulehtunut.
– Eihän siihen ole käärme tuikannut, Hipeli kysyi.
– En nähnyt sitä, enkä tuntenut pistoa. Käsi oli vain aamulla kipeä.
– Joku ihme ötökkä sinua on pistänyt, Suoranta tuumi. – Siitä lähtee punainen juovakin, joten kädessä on verenmyrkytys!
– On se pirullista, jos ryssän luoti ei tapa, niin joku ötökkä sen tekee!
– Et sinä tähän kuole, Suoranta tyynnytteli.
– Sivellään kättä jodilla, Lehtinen sanoi. Hän otti repustaan jodipullon.
– Näkyykö siinä pistokohtaa?
– Sitä yritin katsoa, Suoranta sanoi. – Yksi reikä tarkoittaisi jotakin ötökkää ja kaksi käärmettä.
– Saattaa tuossa reikä olla, Hipeli totesi. – Sivelläänkö siihen jodia, vai puhkaistaanko puukolla reikä ja valutetaan myrkyllistä verta pois?
– Ei puhkaista, Loponen kielsi. – Tulehtuu pian entisestään ja silloin olen täällä kusessa!
Lehtinen ojensi jodipullon Loposelle, joka siveli käteensä jodia.
– Kirveleekö? Suoranta kysyi katsoen Loposen irvistäviä kasvoja.
– Polttaapahan myrkyt pois!
– Sano, jos olosi huononee.
– Eiköhän se tästä.
– Syödään marjoja ja aletaan valmistautua koneen tuloon, Suoranta sitten käski.
– Tehdään suolle sellainen roihu, että se näkyy Moskovaan saakka, Hipeli uhosi. – Luulisi sen näkyvän sitten omille lentäjillekin!
Miehet kuluttivat aikaansa marjoja syöden ja taivaalle katsellen. Kello 15.30 alkoi kuulua koneen ääntä.
– Nyt se tulee, Suoranta huusi. – Kaikki suolle!
Miehet juoksivat nuotioiden luokse ja sytyttivät ne.
– Laittakaa märkää sammalta lisäksi, että se savuaa paljon!
– Savuttaa nämä ainakin riittävästi, Hipeli tuumi. – Luulisi niiden nyt näkevän meidät.
– Heti kun kone näkyy, aletaan huitoa, Suoranta käski. – Minä huidon aluspaidalla. Luulisi, että näkevät ainakin sen heiluvan ilmassa.
– Jos eivät nyt näe, niin voisivat mennä merivoimiin istumaan laivan kannelle, Hipeli totesi.
– Nyt se näkyy!
Loponen huomasi koneen ensin. Kaikki alkoivat huitoa. Pari miestä karjuikin ääneen, mutta ei ääni koneeseen kuulunut.
– Se tulee suoraan päältä, Suoranta iloitsi. – Kohta se pudottaa muonat!
Blenheim lensi suoraan miesten yltä.
– Eikö se saatana pudottanutkaan!
– No perkele, Hipeli kirosi. – Siellä se lentää pois!
Kone katosi näkyvistä. Sen ääni kuului kaartelevan ympäristössä.
– Tuleeko se sittenkin takaisin, vai mitä se kaartelee tuolla? Lehtinen mietti.
– Jos ne etsivät meitä toiselta suolta.
– Tänne se nimenomaan pyydettiin, Suoranta totesi.
– Onkohan Kallen osapartio saanut muonaa, Loponen mietti.
– Kyllä nekin ovat täydennyksen tarvinneet, Suoranta vastasi. – Eri juttu, ovatko saaneet.
– Ilman mekin jäätiin, taas!
Blenheim BL–106:n lentäjät luulivat tulleensa täydennyspaikkana olevan suon ylle kello 14.55. He eivät kuitenkaan havainneet partiomiehiä paikalla, joten he olettivat heidän olevan jossakin lähistöllä. Tämän vuoksi he kaartelivat tienoon yllä 45 minuuttia, mutta kun miehiä ei havaittu, he eivät pudottaneet muonatorpedoja.
– Väittävät, ettei salama iske samaan kohtaan kahta kertaa, Suoranta totesi. – Nyt se kuitenkin sivalsi toisenkin kerran!
– Niinhän tuo teki, Lehtinen myönsi. – Saksalaisilta lentäjiltä erehtymisen voisi ymmärtääkin, mutta ei suomalaisilta.
– Tietysti täällä on hieman sumua, mutta olisivat ne voineet lähettää matkaan oikeita lentäjiäkin, eivätkä mitään tihrusilmiä, jotka eivät erota suolta nousevaa paksua savua ohuesta sumusta.
– Luulivatko ne, että täällä tontut hyppelee suolla, vai mitä ajattelivat, kun eivät meitä nähneet, Loponen ihmetteli.
– Turha tuonne suolle on mennä etsimäänkään, Suoranta tuumi. – Kaikki näkivät, ettei sinne mitään pudotettu.
Loponen katsoi kelloaan.
– Eikö se ole sanoman lähettämisen aika. Lähetä sanoma ja käske lähettämään heti muonaa.
– Lähetysaika on pian, joten kyllä siellä kuulolla ovat.
Suoranta lähetti sanoman.
– Lupasivatko?
– Avaruus oli häiriöitä täynnä. Tuskin sanoma meni läpi. Kyyneleen paristotkin alkavat loppua.
– Mitä nyt?
– Pidetään käräjät, Suoranta sanoi. – Lähdetäänkö kyliin ryöstöretkelle, vai odotetaanko vielä?
– Ei kylissäkään ole ruokaa, Lehtinen muistutti. – Siviilit elävät kurjuudessa muutenkin.
– Halusin vain teidänkin mielipiteenne asialle, Suoranta sanoi. – Odotetaan vielä viimeisen kerran. Jos muonaa ei tule, lähdetään eteenpäin. Kyllä me saadaan muonaa viimeistään silloin kun tapaamme Kallen partion.
– Tuleepahan taas vittumainen yö, Hipeli kirosi. – Harvoinpa sodassa mukavia öitä onkaan!