Suorannan osapartio oli yöpynyt 500 metrin päässä Tagažmajoesta. Miehet lähtivät kuudelta aamulla liikkeelle ja he saapuivat puolen tunnin hitaan kävelyn jälkeen joen varteen.
Oli elokuun 21. päivä. Rauhallinen hiljaisuus vallitsi joen ja koko tienoon yllä. Sodan julmuuksista ei ollut mitään merkkejä. Ohut sumu leijui joen ja pienen rantaniityn yllä. Linnutkaan eivät laulaneet. Joen solina kertoi ainoastaan, ettei aika ollut pysähtynyt jonnekin ihmistä edeltäneelle ajalle.
Miehet katselivat vaiteliaina jokea.
– Yli pitäisi mennä, Suoranta rikkoi vihdoin hiljaisuuden.
– Paras mennä kumiveneellä, Hipeli esitti. – Joen yli ei ole kaatunut puita ainakaan tässä lähellä, eikä rannalla kasva puita, jotka voisi kaataa joen yli.
– Niin taitaa olla parasta, Suoranta myönsi. – Virta on kuitenkin voimakas.
– Ei tämä ole kuin normaali 5–6 metriä leveä joki, Hipeli tuumi. – Eiköhän tämän yli veneellä pääse.
– Ryssät ovat käyttäneet tätä uittojokena, Loponen päätteli. – Rannalla on puunsälää uiton jäljiltä ja tuossa on rantakiviin kiilautunut tukki.
– Hieman kanavamainen jokihan tämä on, Suoranta myönsi. – Hyvä tätä on uittoon käyttää.
– Lieneekö syvyyttä paljon? Lehtinen mietti.
– Laitetaan vene vesille ja soudetaan yli, Suoranta kehotti. – Vedetään se sitten köydestä takaisin seuraavalle, niin kuin ennenkin.
Miehet ylittivät joen. Lehtinen tunnusteli kuusen oksasta tehdyllä airolla joen syvyyttä ja totesi vettä olevan metrin verran.
Muut miehet ylittivät joen yksitellen, mutta Loponen asettui Villen kaveriksi, jottei nuoren pojan tarvitsisi yksin meloa itseään vastarannalle.
Joen ylityksen jälkeen miehet kulkivat yhdeksään saakka, jolloin he pitivät tunnin ruokatauon. Partion matka jatkui heti syönnin jälkeen, kunnes Suoranta pysähtyi kello 11.30.
– Täällä laajassa ryssän maassa kesäkin on kuumempi ja pidempi kuin koti-Suomessa, Suoranta totesi. Hän otti lakin päästää ja pyyhki otsaansa.
– Pirun kuuma on, Hipeli myönsi. – Aamulla oli sumuista ja kylmää. Nyt on kuuma ja hiostavaa.
– Jos olisi kesä, niin se tekisi ukkosen, Lehtinen totesi.
– Voi se tehdä nytkin.
– Mukavampi se on kesästä ja lämmöstä nauttia kuin rämpiä metrisessä lumessa kovalla pakkasella, Suoranta mietti.
– Nautitaan nyt kerrankin, kun luontoäiti tekee olomme mukavaksi, Loponen totesi.
– Ryssän maatuskat tekisivät olomme mukavaksi, Hipeli naurahti. – Mutta täytyy tyytyä sinun luontoäitiisi.
Miehet lepäsivät kello 13.15 saakka.
– Eiköhän pahin kuumuus ole takana, Suoranta arveli sitten. – Jokainen ukko on nyt vetreä, joten askel ei paina, vaikka edessä olisi millaista suota tai ryteikköä tahansa.
– Tiedä siitä vetreydestä, Hipeli totesi. – Mutta ei tähänkään voida sodan loppuun jäädä.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen miehet tulivat kolmiomittaustornin juurelle.
– Tähänkin ovat ryssät torninsa pystyttäneet, Lehtinen totesi tuijottaen tornia.
– Eivät ne silti saa karttojaan kohdalleen maaston kanssa, vaikka kuinka tiheään torninsa rakentavat, Suoranta mietti.
– Kyllä tämä käytössä on, Loponen huomasi. – Tornin yläosa on vasta uusittu.
– Niinhän nuo puut kiiltelevät uutuuttaan, Suoranta myönsi. – Minä käyn vilkaisemassa, mitä sieltä näkyy.
Suoranta kiipesi torniin, mutta viipyi siellä vain hetken.
– Laskin, että tämä on 24 metriä korkea, hän sanoi tultuaan tornista alas.
– Mitä siellä näkyi? Hipeli kysyi.
– Suota ja metsää.
– On tämä käytössä ollut, Loponen sanoi. – Tornin ympäristön polut ovat aivan kovat. Täällä on ravannut ryssiä enemmänkin.
– Lieneekö käyttäneet ilmatähystykseen, vai mihin?
– Polkujen suunnat ovat Sarajärveltä Karovoon, Suoranta totesi. – Ilmeisesti kylissä on sotilaita, jotka käyvät täällä tähystämässä.
Partio jatkoi matkaa kello 14.40 saakka, jolloin Suoranta määräsi uudeksi suunnaksi 50–00. Tunnin kuluttua he tulivat Hailiojalle, jonka he ylittivät nopeasti kahlaamalla.
– Tässä on melko kirkasta vettä sapuskan laittoon, Suoranta totesi. – Eiköhän tehdä nuotio ja anneta hampaille puremisen aihetta.
– Onhan tuota syömisen eteen kävelty, Loponen myönsi. – Nyt on mistä syödä.
Ville otti säilykepurkin repustaan.
– Kyllä Suomi pojistaan huolehtii!
– Siitä ei ole epäilystäkään, Lehtinen naurahti. – Huolehti ne äskenkin. Eivät tuoneet heti muonaa, että ruokahalumme kasvaa!
– Kyllä elämä hymyilee joskus sodassakin, Suoranta totesi. – Ei siihen tarvita kuin repullinen ruokaa ja ryssiltä ruokarauha.
– Jätit vielä sanomatta hyvän seuran ja kauniit maisemat, Hipeli naurahti.
Muutkin naurahtivat. Matkan aikana maasto oli ollut synkkää kuusikkoa ja välillä upottavaa suota.
– Se olisi jo ylellisyyttä. Vai tarkoitatko teitä hyvänä seurana ja tätä risukkoa kauniina maisemana?
– Mitäs luulisit?
– Kyllä teillä jäi pojat vielä kauniit naiset ja viina luettelematta, Loponen totesi.
– Ei tässä aleta nuoren Villen kuullen sellaisista haaveilemaan, Suoranta toppuutteli.
– Haaveitahan ne täällä korvessa ovat, Lehtinen totesi. – Se vain on niin, ettei suomalainen mies pärjää ilman naisia ja leipää. Ja jos joku ei tarvitse naisia muuhun, niin ainakin leivän tekoon!
– Leipää ja erotiikkaa, sitä jokainen rakastaa, Loponen vahvisti.
Suoranta katsoi Lehtistä ja Loposta.
– Tehän runollisiksi aloitte.
– Sellainen vaikutus leivällä ja naisilla on.
Syötyään miehet jatkoivat matkaa. Pian maasto muuttui kuivemmaksi. Suot katosivat ja niiden tilalle tuli niittyjä, joista heinä oli niitetty. Ryteikköinen kuusikko vaihtui myös matalaksi kasvustoksi, jonka puut olivat yhä tiheässä.
Partio ylitti Vytegorskij–Kudamosero-maantien kello 21.35. Tien ylityksen jälkeen partio jatkoi vielä kilometrin, jonka jälkeen he yöpyivät kello 23.05.
Partio lähti liikkeelle seuraavana aamuna kello 9.10. Puolen tunnin kävelyn jälkeen he kahlasivat notkelmassa olevan, vain metrin leveän Kudomaojan yli. Ojan rannat olivat pensaikkoiset ja vähän matkan päässä kasvoi niityillä luonnonheinää.
Ojan ylityksen jälkeen partio muutti suunnaksi 52–50. Kilometrin kävelyn jälkeen Suoranta katsoi taivaalle.
– Alkaa sataa.
– Sitä se eilinen helle ja tukala kosteus tiesi, Hipeli totesi.
Harvakseltaan tipahdelleet vesipisarat saivat väistyä nopeasti alkaneen rankkasateen tieltä.
– Mennään sateelta suojaan, Suoranta esitti. – Vaikka eihän me sokerista olla!
Miehet menivät kuusten alle ja levittivät vielä sadeviitat ylleen.
– Toivottavasti ei salama sivalla kuuseen, Hipeli mietti.
– Tuuristahan elämä on aina kiinni, Suoranta totesi. – Siirrytään kuusten alta pois, jos alkaa ukkostaa.
Puolen tunnin kuluttua kaatosade vaimeni tihuutukseksi ja loppui sitten kokonaan.
– Syödään samalla kun kerta pysähdyttiin, Suoranta sanoi.
Miehet tekivät nuotion. Märät puut miettivät ensin syttymistään, mutta roihahtivat sitten liekkeihin savuten vahvasti.
Syötyään partio jatkoi matkaa. Viiden kilometrin kävelyn jälkeen Suoranta määräsi partion kääntymään pohjoiseen. Miehet eivät pitäneet kiirettä pensaikkoisessa maastossa. Lisäksi mukana ollut Ville ei jaksanut pysytellä kovakuntoisten partiomiesten vauhdissa. Tämän vuoksi Suoranta määräsi partion lepoon jo kolmen kilometrin vaelluksen jälkeen.