Miehet heräsivät viideltä aamulla kylmyyteen.
– Täällähän paleltaa niin kuin ryssän helvetissä, Hyvönen kiroili.
– Odotapa kun tulee talvi, Paukkunen totesi.
– Silloin on enemmän vaatetta päällä ja nukutaan nuotion äärellä. Nyt se oli sammunut.
– Sehän se on syksyssä vikana, Paukkunen myönsi. – Päivällä tulee liian kuuma jos on paljon vaatetta ja yöllä kylmä jos vaatteita ei lisää.
– Tottuneita erämiehiä tässä ollaan, Hyvönen sanoi. – Vuodenajat seuraavat toisiaan, mutta vitutus pysyy samana!
Miehet sytyttivät nuotion ja keittivät teetä lämmikkeeksi ja söivät säilykelihaa ja leipää.
Seitsemältä Hyvönen määräsi partion jatkamaan matkaa. Miehet marssivat itää kohti hyvässä maastossa, joten heidän kulkunsa oli nopeaa.
– Eiköhän pysähdytä syömään, Hyvönen sanoi heidän ehdittyään kahden suuren männyn viereen.
Sappinen katsoi kelloaan. Se oli 9.40.
– Syömistä varten me täydennys saatiin, hän sitten totesi. – Ei sitä kannata repussa kotiinkaan kantaa.
Miehet sytyttivät nuotion ja alkoivat syödä.
– Oletko ajatellut paluumatkaa? Suoranta kysyi Hyvöseltä.
– Kyllä se on mielessäni käynyt.
– Hakevatkohan meidät koneella?
– Niin oli ennen matkaa alustavasti puhetta. Tuovat ja hakevat meidät valtion kyydillä.
– Entä jos eivät hae?
– Olen miettinyt sitäkin.
Hyvönen vilkaisi Villeä ja jatkoi:
– Omalla porukalla kävelisimme linjojen yli omalle puolelle. Pyytäisimme täydennyksen sopivaan paikkaan tarvittaessa. Ville ei jaksa kävellä niin pitkälle, joten haku on ainoa vaihtoehto.
– Entä jos on pakko kävellä?
– Sitten kävellään hitaammin. Matka kestää kauemmin ja vaara paljastua lisääntyy. En tiedä, selviääkö Ville linjojen ylityksestä.
– Kyllä minä jaksan, Ville ilmoitti kuultuaan keskustelun.
– Ajattelin henkistä kanttia, Hyvönen totesi. – Ryssien välistä ryömiessä pitää olla rautaiset hermot ja vakaa asekäsi tarvittaessa.
– Anna konepistooli, niin taistelen tarvittaessa itseni linjojen läpi!
Partiomiehet naurahtivat.
– Ei sinulta ainakaan sisua puutu, Paukkunen naurahti. – Taidatkin olla suomalaisuuden perikuva!
Syönnin jälkeen Sappinen lähetti sanoman, jossa hän kertoi lyhyesti partion sijainnin.
Partio jatkoi matkaa keskipäivällä. Miehet pitivät vain muutaman pienen tauon ja he saapuivat kello 19.15 Annenskij Hostista johtavalle maantielle.
– Tarkkaillaanko liikennettä, vai loikataanko yli? Paukkunen kysyi Hyvöseltä.
– Ei tätä loikkaamalla ylitetä.
Paukkunen silmäili tietä.
– Taitaa olla kahdeksan metriä leveä.
– Sitä luokkaa, Hyvönen myönsi.
– Niin mitä tehdään?
– Ei täällä väkeä liiku, joten mennään yli, mutta kuljetaan tien suuntaisesti metsässä, niin nähdään tai ainakin kuullaan kulkijat.
Miehet ylittivät tien. Sorassa näkyi muutaman auton jäljet. Tien eteläpuolella oli kuusijohtoinen puhelinlinja.
Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen partio tuli kivikkoiseen kohtaan.
– Tässähän on mukava pirunpelto, Hyvönen totesi. – Mistähän piru on entisinä aikoina niin suuttunut, että on viskellyt suuria kiviä tänne.
– Yhteen kohtaan on heitellyt, Sappinen myönsi. – Tässä olisi hyvä istua.
– Kyllähän me se voidaan tehdä, Hyvönen myönsi. – Ei meitä täällä kukaan komenna.
Miehet istuivat ja alkoivat poltella tupakkaa.
– Voitaisiin istua tässä ja katsoa samalla liikennettä, Sappinen mietti.
– Sopiihan se, Hyvönen myöntyi. – Meidän ja tien välissä on harvaa puustoa, joten meitä ei näe, mutta me näemme tielle.
Miehet olivat istuneet alle kymmenen minuuttia, kun tieltä alkoi kuulua auton ääntä.
– Kuulostaa tulevan vain yksi auto, Sappinen kuulosteli. – Kannattaisikohan ottaa vanki?
– Jos kuski on yksin, niin se painaisi kaasua ja joutuisimme ampumaan sen. Mikäli kyydissä olisi joku muu, jonka haluaisimme ottaa, niin joutuisimme ampumaan kuskin silti.
– Niin, turha paljastaa partiota näin lähellä kotiin paluuta, varsinkin kun Ville on mukana.
Auto tuli miesten kohdalle.
– Hyvä, ettei yritetty vankia, Hyvönen totesi nähtyään auton.
– Kuorma-auton kyydissä on pari siviiliä ja niiden tavaroita, Sappinen myönsi.
– Ihan kuin olisivat evakuoineet väkeä, Lehtinen mietti.
– Siltähän tuo näyttää, Hyvönen myönsi. – Tuskin ne lystikseenkään niitä kuskaavat.
– Luulisi siviileitä olevan enemmänkin, Pietiäinen mietti. – Ja miksi ne olisivat evakuoineet?
– Tiedä häntä, Hyvönen totesi. – Ehkä ne veivät vain niiden tavaroita ja kyydissä olijat olivat niitä lastaamassa.
– Ryssän touhut ovat niin merkillisiä, ettei niistä ota pirukaan selvää!
Partio oli tien varressa yhdeksään saakka. Tiellä ei liikkunut enempää kulkijoita, joten partio vetäytyi pohjoiseen puolen kilometrin päähän yöksi.
Miehet lähtivät jälleen liikkeelle viideltä aamulla.
– Olo on kuin matelijalla, Paukkunen totesi ottaessaan ensimmäisiä askeliaan.
– Ei me nyt niin hitaasti olla edetty, Hyvönen tuumi.
– Tarkoitinkin sitä, että matelijat ovat nopeita ja notkeita lämpimässä ja hitaita ja kankeita kylmässä.
– Olihan se jälleen kylmä yö, mutta pian se lämpiää.
– Ei se näin elokuun lopussa enää hellettä pidä.
– Kävellään reippaasti, niin jalat notkistuu, Hyvönen totesi. – Otetaan suunnaksi 55–00.
Oli elokuun 29. päivä. Aamu oli vielä kylmän yön jäljiltä sumuinen ja kolea. Miehet kävelivät yhdeksään saakka, jolloin he kääntyivät marssimaan pohjoiseen. Tunnin kuluttua Hyvönen määräsi tauon Kovahsjärven kaakkoiskulmassa.
– Olisimme menneet vielä vähän matkaa, Hyvönen kuiskasi Sappiselle. – Mutta näin, ettei Ville enää jaksa.
– Rankkaa se on keskenkasvuiselle pojalle täällä ryteikössä marssia.
– Niin ajattelin. Ei täällä moni suomalainen sotilaskaan pärjää.
Miehet söivät, ja sen jälkeen Sappinen lähetti sanoman. Siihen ei tullut vastausta, tai edes kuittausta, että se olisi tullut perille.
Partio jatkoi yhdeltä iltapäivällä matkaa. Melko helppokulkuinen maasto muuttui ryteiköksi ja suoksi. Miehet pitivät usein tupakkatauon säästääkseen Villen voimia.
Viideltä he tulivat Davidovaojan länsipäähän.
– Ota yhteys kotiin, Hyvönen sanoi Sappiselle. – Ilmoita sijainti ja odota vastausta.
Sappinen vilkaisi väsynyttä Villeä.
– Pyydänkö samalla hakua?
– Niin se on parasta.
– Mistä?
Hyvönen otti kartan.
– Mahdollisimman läheltä, hän sanoi. – Täydennyspaikka neljä olisi sopiva ja se on melko lähellä.
– Ehtisimme sinne huomiseksi, Sappinen myönsi. – Kokeillaan, mitä tuumivat asiasta.
Sappinen lähetti sanoman:
HAKU HUOMENNA NELOSESTA.
Vastaus tuli nopeasti:
REPE ANNA SÄÄTIEDOT ILTAISIN.
– Lupasivatko lähettää koneen? Hyvönen kysyi, kun Sappinen laittoi Kyyneleen reppuunsa.
– Eivät ainakaan kieltäneet. Käskivät ilmoittaa säätiedot.
– Se on hyvä merkki. Tarvitsevat säätietoja hakua varten.
– Jatketaanko matkaa hakujärvelle? Paukkunen kysyi.
Hyvönen mietti hetken.
– Kohta alkaa hämärtää ja pimeässä ryteikössä ei kannata rämpiä. Jäädään tähän yöksi.
Osa miehistä haki kaikille vettä järvestä teen keittoa varten. Miehet lepäsivät ja söivät.
Sappinen lähetti kello 19.40 uuden sanoman, jossa hän ilmoitti säätiedot. Kuittauksen tilalla oli vain rätinää.
Sappinen odotti kuitenkin vastausta.
– Pitäisiköhän sinun lähettää omalla koneellasi, Hyvönen sanoi Suorannalle.
– Taitaa ilmassa olla häiriöitä. Ei se konetta vaihtamalla muuksi muutu.
Sappisen Kyynel oli mallia M 10 ja Suorannan M 5/7. Kun partio oli yhdessä, toimi Sappinen radistina. Hänen Kyyneleensä lähetystaajuus oli 4300 kj/s ja Suorannalla 4800 kj/s.
– Eipä kai, Hyvönen myönsi. – Ajattelin, että jos koneessa on vikaa.
Samassa Sappinen alkoi kirjoittaa vastaanottamaansa sanomaa ylös. Hän käänsi sen sitten salakieleltä selväkielelle ja meni muiden luokse.
– Tuli vastaus.
– Lupasivatko hakea?
Sappinen luki sanoman:
HUOMINEN EI KÄY ODOTTAKAA STOP KUINKA PITKÄ ON JÄRVI STOP PÄÄSEEKÖ LÄHELLE RANTAA STOP ONKO MUUTEN SOPIVA LASKEUTUMISPAIKKA.
– Onkohan kone rikki, vai sillä muita tehtäviä, Hyvönen mietti.
– Heinkelillä tultiin, Sappinen totesi. – Mutta on meillä Junkersejakin. Hakisivat niillä.
– Kunhan ei kävisi niin, Paukkunen sanoi. – Että siirtävät hakua päivästä päivään ja lopulta joudumme kävelemään kotiin.
– Kyllä ne hakee, Hyvönen lohdutti. – Kerta kyselevät järven mittojakin.
– Kai meidän täytyy lähteä mittaamaan järvi, Pietiäinen sanoi. – Ei tullut mitta mukaan, joten mitataanko askelilla?
Hyvönen tiesi Pietiäisen pelleilevän ja naurahti:
– Onhan meillä konetta odotellessa aikaa harppoa järven ympäri ja laskea askeleet.
Sitten Hyvönen kohensi reppuaan päänsä alle ja kävi makaamaan.
– Jos ei sentään yön selkään lähdetä rymistelemään. Otetaan muutaman tunnin kauneusunet ja lähdetään sitten.
Miehet nukkuivat neljään saakka. Teen juonnin jälkeen Hyvönen nosti repun selkäänsä ja laittoi konepistoolin roikkumaan kaulastaan.
– Eiköhän lähdetä katsomaan, miltä hakujärvi näyttää.
– Kaunishan se on, mikäli meidät haetaan, Jürgens tuumi. – Ruma, jos eivät nouda.
– Kyllähän järvellä ja naisillakin on yhteyttä, Paukkunen tuumi.
– Mitä irstasta sinä nyt ajattelet? Hyvönen kysyi.
– Ajatteletko, että ne ovat molemmat lempeitä, kauniita ja tyyniä, Pietiäinen naurahti.
– Saattavat ne olla sitäkin. Ajattelin vain, että järvi on kaunis jos se antaa kalastajalle kalaa ja nainen on kaunis, jos se antaa muuten vain!
– Arvasinhan minä, että kyllä te saatte puheen kääntymään järvestäkin naisiin, Hyvönen naurahti.
– Mieli on vain iloinen, kun partiomatka alkaa olla takana.
– Saahan sitä olla, mutta lähdetään marssimaan.
Hyvönen katsoi kelloaan. Se oli 5.35.
Miehet kävelivät yhteen kyytiin Lokaojalle. Heikko aamusumu oli jo hälvennyt joen rannalta.
– Kaunis joki, mutta outo nimi, Hipeli ihmetteli.
– Viemäriin nimi viittaa, Loponen myönsi. – Tuskinpa tähän minkään kylän paskat valuvat.
– Ei niissä ole viemäröintiä, niin kuin kaupungeissa, Sappinen tuumi. – Veden ottavat kaivosta ja likaveden kaatavat tunkiolle, elleivät heitä sitä heti portailta pihalle.
Lehtinen asteli jyrkkää rinnettä alas joen viereen ja kouraisi vettä kouraansa.
– Hyvältä tämä maistuu, hän sanoi juotuaan kouransa tyhjäksi.
Hyvönen kumartui pesemään kasvonsa. Pian muut tekivät samoin perässä.
– Kahlataan yli, Hyvönen sanoi sitten.
Joki oli noin neljä metriä leveä ja vain puoli metriä syvä. Silti se oli vuolasvirtainen.
Ylityksen jälkeen miehet polttivat tupakat ja väänsivät kuiviksi hieman kostuneita vaatteitaan. Sitten he jatkoivat matkaa Tugašjärvelle, jonne he saapuivat kello 9.45.
– Rauhalliselta vaikuttaa, Hyvönen totesi katsellessaan järveä.
– Ei edes vesilinnut tai lokit lennä, Paukkunen tuumi.
– Niistä ei ole niin väliä, kunhan ryssät eivät hääri täällä estämässä hakua, Loponen muistutti.
– Katsellaan järveä sillä silmällä, Hyvönen sanoi. – Tutkitaan sitä ajankuluksi myöhemmin tarkemmin, jos siihen on tarvetta.
Miehet kävelivät hieman rantaa pitkin. Kaikki vaikutti rauhalliselta.
– Ei täällä ole edes kalastettu, Hipeli totesi. – Rantahiekka on täysin koskematon.
– Hyvä niin. Ei tänne ryssiä kaivata.
Miehet kävelivät rannalla kasvavien puiden luokse.
– Ei meitä tässä kukaan yllätä, Hyvönen mietti. – Mukavampi tässä on olla kuin metsässä.
– Järveltä käy pieni tuulenvire, joka pitää itikat loitolla, Hipeli totesi. – Ihme, että pusikossa vielä riittää sääskiä ja paarmoja.
– Niillä on kiire hyökätä vielä veren kimppuun, ennen talvea.
Miehet istuivat ja katselivat järvelle. He pitivät kuitenkin aseensa käsiensä ulottuvilla.
– Kaunis järvi, Paukkunen totesi. – Ja hyvin hakuun sopiva.
– Laitetaan sanoma kotiin ja toivotetaan kone tervetulleeksi, Sappinen totesi. Hän nousi ja alkoi virittää Kyyneleen antennia viereiseen puuhun. Sitten hän viritti Kyyneleen ja kirjoitti sanoman lehtiöönsä.
– Kelpaako tämä?
Hyvönen katsoi Sappisen ojentaman sanoman.
– Hyvin kelpaa. Naputa se menemään.
Sappinen lähetti sanoman:
PÄÄSEE RANTAAN JA SOPIVA LASKEA STOP MILLOIN HAKU?
Vastaus tuli muutaman minuutin kuluttua:
EMME TIEDÄ VIELÄ.
– Ei tässä sitten voida muuta kuin odottaa, Hyvönen totesi.
– Saapa nähdä, meneekö kotimatka kävelyksi, Paukkunen mietti.
– Turha sitä on vielä murehtia, Hyvönen murahti. – Kyllä me ennen sodan loppumista takaisin ehditään kävelemälläkin.
– Oikeassa Olli on, Sappinen sanoi. – Linjojen ylitykset kävelemällä ovat retken vaarallisimmat vaiheet. Kun meidät kuljetetaan lentokoneella, vaara paljastua pienenee ja samalla kohdealueella oloaika kasvaa. Saadaan hankittua enemmän tietoja.
– Täällä Syvärin suunnalla ja muualla Laatokan pohjoispuolella se on mahdollista, Hyvönen totesi. – Kannaksella alue on niin pieni ja vahvasti miehitetty, ettei sinne voida meitä koneella viedä ja hakea. Ryssien hävittäjät tai ilmatorjunta ampuisi helposti koneen alas.
– Täällä on lääniä jonne lentää ilman, että ryssät tietävät mitään, Sappinen vahvisti.
– Eletään nyt herroiksi, kun meillä on kaunis maisemakin, Hyvönen sanoi. – Vaikka muonaa ei paljoa olekaan.
Miehet loikoilivat ja kävivät metsässä poimimassa vetisiksi käyneitä mustikoita. Samalla he myös tutkivat järveä mahdollisen noudon varalta.
Sappinen lähetti tiedot kello 17.30:
RANNASSA METRI VETTÄ.
Vastaus tuli kolmen minuutin kuluttua:
HAKU EI AINAKAAN ENNEN TIISTAITA STOP MILLÄ PUOLELLA JÄRVEÄ OLETTE STOP KATSOKAA ONKO KAREJA.
Sappinen jäi odottamaan vielä hetkeksi. Uusi sanoma tulikin 12 minuuttia myöhemmin:
REPE ANNA SÄÄTIETO JOKA ILTA KLO KAKSIKYMMENTÄ KOLMEKYMMENTÄ.
Sappinen jätti Kyyneleen maahan seuraavaa yhteydenpitoa varten ja antennin puuhun.
– Ei täältä kuitenkaan niin kusinen lähtö tule, ettei radiota ehdi ottaa mukaan, hän perusteli muille päätöstään.
– Kuka meitä täältä tulisi hätyyttämään, Paukkunen naurahti.
– Mitä ne sanoi? Hyvönen kysyi.
– Eivät tule ennen tiistaita.
– Tänään on sunnuntai, Hyvönen totesi. – Kone tulee vasta ylihuomenna!
– Niillä on tietenkin herrojen kiireitä koneensa kanssa muualla, Loponen mietti.
– Tai kone on romuna, Hipeli epäili.
– Pyytäisivät saksalaisilta lisää koneita.
– Saksalaisilla on itselläänkin pulaa vesikoneista, Hyvönen sanoi. – Kuulin yhdeltä ilmavoimien lentäjältä, että saksalaiset olisivat halunneet ostaa tämänkin Heinkelin itselleen.
– Onneksi ei myyty. Tarvitaan mekin sitä.
– Mihin ne sitä Keski-Euroopan sotakentillä tarvitsisivat, Hipeli ihmetteli. – Ei siellä ole järviä.
– Kai ne merellä lentelisi, Hyvönen päätteli. – Torpedokonehan tämä Heinkel on alun perin ollut. Siksihän se on hieman ahdas partion kuljetuksiin.
– Niinpä, Suoranta myönsi. – Rungon sisälle pitää ahtautua. Junkers on tilavampi, mutta vanhanaikainen ja hidas.
– Odotellaan sitten vain, Hyvönen totesi. – Aika näyttää, mitä tuleman pitää.