Syyskuun 2. päivän vastainen yö oli kylmä. Hyvönen nousi ylös ja haki metsästä puita, palasi sitten takaisin ja sytytti nuotion. Tällä välin muutkin olivat kohottautuneet istumaan.
– Hyvää huomenta, Hyvönen pelleili. – Kuinka herrojen yö sujui?
– Lähinnä vitutuksen merkeissä, Paukkunen totesi.
– Minä en nähnyt naisista unta, Pietiäinen naurahti. – Mutta palelin kovasti ja vatsa huusi ruokaa.
– En minä sitä tarkoittanut, Paukkunen sanoi. – Voi sitä vituttaa, vaikka naiset eivät olekaan mielessä!
Hipeli katsoi reppuaan.
– Söisin, jos olisi jotakin mitä syödä!
– Teetä on vähän, mutta ei sokeria, Sappinen totesi.
– Juodaan loput teet lämmikkeeksi, Hyvönen sanoi.
– Eipä tässä muutakaan enää ole, Loponen totesi katsellessaan tyhjän reppunsa pohjaa.
Kymmenen jälkeen Sappinen laittoi Kyyneleen lähetyskuntoon.
– Mitenkähän haun kanssa käy, Loponen mietti katsellessaan Sappisen touhuja.
– Taitaa olla parasta tilata täydennys tänne illaksi, Hyvönen tuumi.
– Luuletko, ettei meitä haeta tänään?
– Ei näissä hommissa luulo mitään auta, pelkästään tieto. Ja sitä minulla ei ole.
– Tilataanko viideksi? Sappinen kysyi.
– Tilaa vain, Hyvönen myöntyi. – Jos eivät hae meitä pois, niin saadaanpa ainakin muonaa.
– Kiroile niille vielä sitä, kun kone oli rikki, eivätkä hakeneet meitä, Hipeli naurahti.
– Sehän onnistuu.
Sappinen lähetti sanoman kello 10.45:
ERINÄISIÄ PAHOLAISIA STOP TÄYDENNYS TÄNÄÄN KLO 17.
Sappinen odotti vastausta. Se tuli kello 11.10:
HAKU TÄNÄ ILTANA.
Sappinen laittoi Kyyneleen reppuunsa ja käveli muutaman metrin päässä olleiden partiomiesten luokse.
– Lupasivatko lähettää täydennyksen? Lehtinen kysyi.
– Eivät lähetä!
– No, johan on piru!
– Taitavatkin hakea meidät pois, Hyvönen arveli.
– Niin lupasivat, Sappinen totesi hyvillään.
– Milloin ne tulee?
– Illalla. Eivät kertoneet tarkempaa aikaa.
– Eivät ne sitten ainakaan päivällä tule, Suoranta arveli. – Otetaan illalla uusi yhteys. Silloin niiden luulisi jo varmistaneen ilmavoimilta koneen lähtöajan.
– Sitten taas odotetaan, Hipeli tuumi.
– Kuluuhan sota näinkin, Paukkunen mietti. – Jos ryssät eivät tule häiritsemään, niin mikäs meidän on täällä ollessa.
– Minä taidan mennä ajan kuluksi ongelle, Pietiäinen totesi ja kaivoi ongenkoukun ja siimaa reppunsa kätköistä.
– Mistä saat matoja? Hipeli kysyi.
– Etsin kantotoukkia vanhojen puiden kaarnan alta.
– Ne ovat huonoja syöttejä, Sappinen tuumi. – Kalat nypyttävät pari kertaa ja sylkäisevät sitten syötin suustaan.
– Ei täällä kermaleivoksiakaan ole kaloille tarjolla.
– Rannalla on hieman multaisempaa maata, Hyvönen totesi. – Sieltä voi löytyä kastematoja.
– Haetaan porukalla sinulle syöttejä, Loponen tuumi. – Kuluupahan aika paremmin.
Miehet etsivät matoja. Yhden kuusen kaarnan alta löytyi kaksi toukkaa ja rannalta kolme pientä kastematoa.
Pietiäinen katkaisi ohuen koivun vavaksi ja lähti järven rannalle ongelle. Kahden tunnin kuluttua hän palasi leiriin kantaen mukanaan pieniä ahvenia.
– Toriltako kävit ostamassa, Hipeli pelleili.
– Sieltähän näitä.
– Montako sait?
– Kuusitoista. Sitten loppuivat syötit.
– Olisit pyytänyt kalojen silmillä, Lehtinen sanoi.
– Yritin, mutta ei tuntunut kelpaavan.
Pietiäinen perkasi kalat.
– Keitetään kalaperunoita ilman perunoita, hän sitten naurahti.
Miehet keittivät kalat pakissa nuotiolla ja söivät ne sitten hyvällä ruokahalulla.
– Olisi niitä saanut olla enemmänkin ja isompia, Lehtinen pelleili.
– Sain minä valtavan hauen, mutta heitin sen takaisin, kun arvelin, että teet sen leuasta kanteleen ja rämpytät sitä niin kovaa, että ryssät kuulevat ja tulevat tänne!
Sappinen lähetti uuden sanoman kello 17.30. Siinä hän ilmoitti sään oleva hyvän ja jäi odottamaan vastausta. Se tuli viisi minuuttia myöhemmin:
NOUTO TÄNÄÄN.
– Eikö muuta? Hyvönen kysyi Sappisen luettua vastauksen.
– Eivät varmaa tiedä itsekään, milloin kone lähtee.
– Jos se on vielä rikki ja ne yrittävät korjata sitä, Loponen mietti. – Heti kun saavat kuntoon, niin lähtevät.
– Niin kai, jos pimeä ei yllätä.
Miehet loikoilivat ja yrittivät kuluttaa aikaa. Joku yritti nukkuakin, mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkien mielessä oli kysymys, milloin kone tulisi.
Lopulta Paukkunen nousi seisomaan ja heitti tyhjän repun selkäänsä ja ripusti konepistoolin kaulaansa.
– Minä ainakin lähden rannalle odottamaan, hän sanoi. – Jos se ei pian tule, niin ei se enää tänään tänne lennä.
Loponen katsoi kelloaan. Se oli kymmenen yli kahdeksan.
– Joudan tästä minäkin.
– Enköhän minäkin sitten lähde, Hipeli totesi ja lähti Paukkusen ja Loposen perään.
Sappinen katsoi rantaan käveleviä miehiä. Sitten hän katsoi Hyvöstä.
– Taidanpa kysyä kotoa, missä kone viipyy.
– Eipähän olla jännityksessä, mikäli vastaavat, ettei se tule tänäänkään.
Sappinen lähetti sanoman kello 20.35:
EI SUMUA.
Viiden minuutin kuluttua tuli vastaus:
KONE MATKALLA.
Sappinen pakkasi Kyyneleen reppuunsa ja varmisti, että kaikki oli pakattu huolellisesti.
– Mennään rantaan, hän sitten sanoi. – Kone on jo tulossa!
– Onko varma? Hyvönen kysyi.
– Niin ainakin sanoivat.
Loputkin miehet, jotka olivat maanneet, nousivat kiireesti jaloilleen ja alkoivat pakata tavaroitaan. Pian kaikki olivat rannassa merkkinuotioiden vieressä.
– Kone taitaa tulla, kun te tulitte tänne? Paukkunen kysyi.
– On jo matkalla. Onhan teillä kaikki tavarat mukana?
– Ei tätä omaisuutta paljoa olekaan. Kaikki on mukana.
– Sitten vain odotetaan, Hyvönen sanoi. – Kun koneen ääni kuuluu, niin tehdään heti tulet.
Miehet olivat ehtineet kuunnella ainoastaan kymmenen minuuttia, kun taivaalta alkoi kuulua vaimeaa koneen ääntä.
– Nytkö se jo tulee? Hipeli ihmetteli.
– Jos se on oma, niin se on ollut lennossa jo pitkään ja saimme siitä ilmoituksen vasta äsken, Sappinen mietti.
– Sytytetään nuotiot, Hyvönen käski.
– Jos se on ryssän kone ja oma tulee myöhemmin, Jürgens epäili.
– Ei niin huono onni voi olla, Hyvönen sanoi. – Nuotiot palamaan!
Miehet sytyttivät kuivat tuohet. Pian taivaalle kohosi musta savu tulen tarttuessa myös nuotioon kasattuihin puihin.
– Tuolla se tulee, Pietiäinen huomasi. – Se on oma Heinkel.
Vesitaso lähestyi matalalla lentäen. Hyvönen otti nopeasti repustaan vielä taskulampun ja alkoi näyttää silläkin merkkejä koneen lentäjille.
Kone muutti hieman suuntaa ja tuli alemmaksi. Sitten se lensi järven päältä miesten ohitse.
– Ei laskeutunut, Paukkunen totesi pettyneenä.
– Kyllä ne huomasivat, Hyvönen sanoi. – Käyvät vain kääntymässä. Eivät uskaltaneet laskeutua ennen kuin varmistavat, että olemme täällä.
– Sieltä se tulee takaisin!
Kone tuli matalalla järven suuntaisesti ja laskeutui veteen.
– Huomasivat, Sappinen iloitsi.
Heinkel kääntyi liukunsa päätteeksi ja lähti tulemaan miehiä kohti.
– Heti kun se pysähtyy, niin kahlatkaa koneeseen!
Kone pysähtyi vain viiden metrin päähän rannasta.
– Sitten mentiin!
Hyvönen katsoi vielä taakseen. Tienoo oli rauhallinen. Vain koneen moottorien meteli kaikui rantapuista.
Miehet pääsivät koneeseen.
– Lähdetään, Hyvönen huusi metelin yli lentäjille.
Kone kääntyi ja lähti liukumaan keskijärvelle. Siellä se kääntyi ja lähti kiitämään pitkin järven pintaa ponttonien hakatessa vaimeasti aaltoihin, kunnes kone kohosi ilmaan.
Ville katsoi hymyillen Hyvöstä ja huusi sitten koneen moottorien metelin yli:
– Kyllä Suomi pitää omistaan huolta!