Puhelimen toisessa päässä Patterinen riemastui Petterin löydöstä.
Hän neuvoi Geoetsiville, mistä löytyivät kumihanskat ja todistepussit. Niitä tarvittiin esineen turvalliseen siirtämiseen. Oli tärkeää, että mahdolliset sormenjäljet eivät sotkeutuisi. Eikä esineeseen saisi myöskään tulla uusia jälkiä.
Ulospäin saalis ei näyttänyt erikoiselta: se oli vain vanha, metallinen karamellirasia, jonka kannessa leikki kolme kissanpoikaa. Sellaisten hinta nettihuutokaupassa oli korkeintaan parikymmentä euroa.
Rasiasta teki erityisen se, että Patterinen oli saanut sen pikkupoikana äidiltään.
Raparperia hymyilytti, kun hän ajatteli Patterista pikkupoikana. Hän oli valmis lyömään vaikka vetoa, että Patterisella oli ollut aina polvihousut. Kesät, talvet.
Purkki oli siis varmasti Patterisen. Lisäksi se oli hänelle niin tärkeä, että hän ei totisesti itse heittäisi purkkia rantakivikkoon edes vahingossa. Rasia oli mitä todennäköisimmin pudonnut ryöstäjiltä.
Emmi yritti kysyä, miksi ihmeessä kukaan haluaisi ryöstää ruosteisen peltipurkin. Toiset eivät välittäneet epäilyistä. Kaikki olivat niin helpottuneita siitä, että Patterinen puhelimen päässä kuulosti iloiselta.
Matka Hummeriin oli ylittänyt kaikkien odotukset. Tunnelma oli riemukas, sillä Patterisen mukaan peltirasia oli ensimmäinen todellinen todiste ryöstöaallon ratkaisemiseksi. Hyvällä tuurilla siitä löytyisi sormenjäljet.
Petteri vaati saada soutaa takaisin. Hän oli aloittanut kuntokuurin ja piti soutamista hyvänä voimaharjoituksena.
Hän souti ja souti, mutta vauhti ei kiihtynyt. Hiki alkoi valua. Yhtäkkiä hän näytti ärtyneeltä.
“Nämä airot on aivan liian pienet. En pääse ollenkaan niin lujaa kuin haluaisin”, hän motkotti.
Kotona Raparperi riensi ensimmäisenä tietokoneelle. Hänellä oli nimittäin salaisuus. Hän oli löytänyt netistä blogin, jossa seikkailtiin aivan Geoetsivien kotinurkilla. Kirjoittaja mainitsi teksteissään lähikaupan, Harakkakallion, Viinikanniemen ja Sorvantien. Hän oli selvästi myös innokas lenkkeilijä.
Aluksi Raparperi oli aikonut kertoa blogista toisillekin. Geoetsivät olisivat voineet ottaa tehtäväkseen selvittää, kuka kirjoittaja oli.
Mutta sitten asia olikin yhtäkkiä alkanut tuntua omalta, yksityiseltä. Hän ei halunnutkaan kertoa blogista kenellekään. Kai minullakin saa olla yksityisasioita, Raparperi mietti. Lisäksi oli jännittävää aivan itse tarkkailla kioskilla, olisiko kirjoittaja lenkkipukuinen mies peliautomaatin luona tai pururadalla venyttelevä vaari.
Sen Raparperi tiesi, että kyseessä oli mies. Blogin nimi oli nimittäin Liukuslahden liuhuparta.
Siitä asti Raparperi oli tarkkaillut kaikkien vastaan tulevien leukoja.