Raparperi oli varma, että rosvot tulivat takaisin tarkistamaan tilanteen leirissä. He vilkaisivat nopeasti, ettei näkyvillä ollut mitään epäilyttävää. Petteri kaivoi valmiiksi taskustaan mustekynäkameran.
Polkua asteleva hahmo yllätti heidät täysin. Kyseessä oli vaaleatukkainen, hemaiseva nainen, joka kiroili kuin tukkimies.
“Arvasin, ipanoita”, hän manasi tullessaan.
Nainen esittäytyi paikallislehden toimittajaksi, Tuuliaksi. Hän oli tullut Luotoon varastetun tietokoneen perässä.
“Mun tabletti vietiin kun ne idiootit murtautuivat meille”, hän puhui uskomattoman nopeasti. “Siinä on päällä jäljitys. Aamulla mulle tuli tieto, että kone on käynnistetty täällä. Vähän mä tietysti ihmettelin, mutta ajattelin kuitenkin tulla tsekkaan.Ja tässä sitä nyt ollaan. Ipanoiden kanssa telttaretkellä.”
Tuulia puhahti ja istuutui kannon nokkaan.
“Onko sulla vene?” Petteri kysyi.
“Tai kännykkä?” Emmi täydensi.
Kaikkien pettymykseksi nainen pudisti päätään.
“Törmäsin pariin ääliöön matkalla. Ne otti koko mun käsilaukun. Ja oli tosi kiitollisia veneestä. Saavat kuulemma roudatuksi kamat paljon nopeammin maihin kahdella veneellä.”
Tuulia puhui taas niin nopeasti, että Geoetsivillä oli ongelmia pysyä perässä. He kertoivat, miten olivat itse päätyneet samaan kännykättömään ja veneettömään tilanteeseen.
“Aika säälittävää”, Tuulia sanoi ja tuikkasi suuhunsa purukumityynyn.
He istuivat pitkään hiljaa. Kukaan ei puhunut, mutta Raparperi tiesi, että kaikkien päässä pyöri sama kysymys. Miten he saisivat viestin Patteriselle?
Aurinko oli vielä korkealla, mutta he tiesivät sen jo kulkevan kohti horisonttia. Iltaaurinko värjäsi mäntyjen rungot punaisiksi. Oli upea, lämmin ilta, ja samalla harmitti vietävästi.
Yhtäkkiä Tuulia kiroili taas.
“Piilolinssi hiertää”, hän sanoi ja alkoi haparoida kädellä ympärilleen.
Hän etsi käsilaukkuaan, joka tavallisesti oli aina aivan vieressä.
“Eikä kenelläkään tietenkään ole peiliä?” hän sanoi kiukkuisesti, kun huomasi virheensä.
Silloin tuli Emmin hetki. Hän nousi juhlavasti seisomaan ja kaivoi repustaan peilin. Hän katsoi Tuuliaa vaativan näköisenä.
Raparperi arvasi, että Emmi odotti ystävällisempää käytöstä.
Silloin tuli Petterin hetki. Juuri kun Tuulia ojensi kätensä ottaakseen peilin Emmin kädestä, Petteri tuli väliin. Hän nappasi peilin Emmiltä ja näytti voitonriemuiselta.
Kesti hetken, ennen kuin Geoetsivät ymmärsivät, mitä Petteri ajoi takaa.
Sitten asiat alkoivat edetä vauhdilla. Odottaminen oli ohitse. Tuulia katseli ihmetellen ympärillään puuhaavia lapsia.
Petteri kiillotti peiliä housunlahjettaan vasten.
Raparperi ja Emmi pyörittivät pallina käytettyä tukkipölliä lähemmäs rantaa.
Salli polki rantapuskia alas auringon tieltä.
Pasi-Antero laati viestiä.
Petteri valikoitui automaattisesti viestin lähettäjäksi. Hänen isänsä oli radioamatööri, ja Petterikin oli opetellut sähköttämistä. Hän siis osasi morseaakkoset melkein yhtä hyvin kuin tavalliset. Hänen suuri haaveensa oli läpäistä radioamatööritutkinto ennen rippikoulua. Petterin isällä oli Lapissa Parkala-niminen hamiasema, jolla isä kävi poikansa kanssa ottamassa kusoja.
Radioamatööritoimintaan liittyi paljon omituisia termejä.
Pieni jännitys liittyi vielä siihen, olisiko Patterinen saaressa. Ja jos olisi, ymmärtäisikö hän sähkötystä.
“SOS-merkin tuntevat kaikki”, Petteri rauhoitteli toisia.
Tuuliasta ei ollut koko operaatiossa mitään hyötyä. Hän oli napannut maasta Petterin kynän ja lehtiön ja näytti kirjoittavan kovaa vauhtia.
Petteri nojasi kyynärpäänsä pölkkyyn ja etsi peilille oikeaa kulmaa.
Sitten hän aloitti. Auringon valo heijastui peilistä ja sai aikaan väläyksiä. Raparperi tiesi, miltä vilkautukset näyttivät, sillä he olivat harjoitelleet peilimorsetusta partiossa.
Lyhyt, lyhyt, lyhyt. Pitkä, pitkä, pitkä. Lyhyt, lyhyt, lyhyt.
SOS. Kansainvälinen hätämerkki.
Hummerissa ei tapahtunut mitään. Myöskään saaren ympäri soutajaa ei näkynyt. Yhtään kalavenettä ei lipunut järvellä silloin, kun niitä olisi kipeästi kaivattu.
Petteri toisti sarjan.
Ei edelleenkään mitään.