Juhannusaattoaamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Ilma oli juuri niin kaunis kuin vain keskikesän juhlana voi olla. Päivästäkin tulisi hieno: Heidät kaikki oli kutsuttu ensin Patterisen luo Hummeriin nyyttikesteihin. Illalla he soutaisivat Hutille katsomaan juhannuskokkoa.
Isä ja Pekka pakkasivat soutuveneen täyteen ruokaa. Vene oli pieni, ja Raparperikin mahtui mukaan viime hetkellä. Hän piti sylissään kahta kylmälaukkua, limupullopakkia, raparperipiirakkaa ja suurta paistettua joulukinkkua. Se oli isän tukiostojen saalista, ostettu alennusaltaasta.
Pekka tosin ihmetteli, olikohan se edellisen joulun jämiä vai tulevan joulun ennakkoja.
Isä olisi halunnut tuoda myös lanttulaatikkoa, mutta siihen Raparperi ei ollut suostunut.
“Kyllä kaikki varmasti yllättyvät”, isä sanoi odottavana.
Hummerin lyhyt ranta oli täynnä veneitä. Pekka parkkeerasi veneen saaren taakse ja alkoi kantaa eväitä mökkiin.
Toiset vieraat olivat jo saaressa: Geoetsivät, heidän ystävänsä mopojengin Jone, Patterisen ystävät Jouni ja Johannes sekä tuoreimpana kasvona toimittaja Tuulia, joka oli hänkin paljastunut Patterisen vanhaksi ystäväksi. Patterinen tunsi koko kaupungin. Kaiken keskellä hääri Pax antamassa auliita suukkoja kaikille halukkaille.
Istumapaikkoja riitti kaikille, sillä Patterinen oli tuonut maista puupöllejä, joiden päällä saattoi istua.
“Voitteko kuvitella, meidän isä on ilmoittanut olevansa käytettävissä kaupunginjohtajaksi, jos on tarpeen”, Raparperi kertoi Geoetsiville. “Sillä on heti juhannuksen jälkeen kaupunginhallituksen haastattelu.”
Ystävien kasvoille ilmaantui osaa ottava ilme. Jostain syystä he näyttivät aina sääliviltä, kun isästä tuli puhe.
“Mitä se tarkoittaa? Olla käytettävissä?” Salli kysyi.
“Voisinko minäkin olla käytettävissä?” Petteri kysyi.
Raparperi kohautti hartioitaan.
“Kai se tarkoittaa, että hakee töitä, vaikkei haekaan”, hän sanoi.
“Lapset tuskin voivat olla käytettävissä kaupunginjohtajaksi”, Pasi-Antero arveli.
“Kai lapsetkin voi, jos koiratkin”, Raparperi sanoi ja kertoi toisille Paxin haastattelusta.
“Aikuiset on outoja”, Salli sanoi.
“Varsinkin isät”, Raparperi sanoi.
Petterilläkin oli uutisia. Ensin hän kertoi aloittaneensa juuri blogin. Sitten hän tunnusti kirjoittaneensa sitä jo pitkään. Hän kertoi toisille osoitteen ja pyysi heitä kommentoimaan. Oli niin masentavaa, kun kukaan ei koskaan kommentoinut juttuja.
Kun Raparperi kuuli osoitteen, hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
Emmi ja Salli eivät vielä olleet ymmärtäneet asiaa, mutta huomaisivat yhteyden pian.
Petterin blogin nimi oli Liukusrannan Liuhuparta.
Mokomallakin maitoparralla, Raparperi ajatteli.
Kun kinkku oli syöty, oli juhannuskahvin aika. Petteri oli keittänyt mökin pienessä keittiössä kaasulevyllä kahvia ja touhotti tarjottimen kanssa pihalle. Tarjotin vaappui huolestuttavasti, mutta Petteri sai kuin saikin lasketuksi portaille kaksi suurta mukia kahvia ja mehulasit lopuille.
Paxille oli varattuna puolikas lihapulla. Patterinen oli määrännyt sen laihdutuskuurille. Hän ei onneksi huomannut, että Petterillä oli toinen puolikas piilossa kourassaan. Petterin mielestä puolikas lihapulla oli pelkkää härnäämistä.
Emmi kertoili tarinoita uudesta huulikiillostaan ja sen huulia ihmeen luonnollisesti turvottavasta vaikutuksesta. Muut eivät jaksaneet täydellä vatsalla innostua.
Petteri oli jo pitkään opetellut kahvin juomista. Kaikki oli alkanut siitä, kun hän oli Luodossa selittänyt toisille, miten nuotiolla juodut nokikahvit ovat parasta maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan muistanut Petterin koskaan tarttuneen kahvimukiin. Pasi-Antero kysyi:
“Montako kuppia kahvia juot päivässä?”
Petteri puhui ensin kahdeksasta, sitten viidestä. Lopulta hän tunnusti, ettei ollut juonut vielä koskaan yhtään kupillista.
Sen jälkeen Petteri oli aina tarjoamassa sumpit, kun vain tuli sopiva tilaisuus. Hän selvästi piti enemmän kahvin keittämisestä kuin sen juomisesta.
Nyt Petteri nosti urheasti kupin huulilleen ja maistoi varovaisesti mustaa juomaa. Patterinen otti kupistaan samanaikaisesti pitkän hörpyn.
Kahvi purskahti yhtä aikaa molempien suusta ulos.
Patterinen pudisteli päätään niin kuin Pax silloin, kun se oli nuuskinut kuononsa päähän jotain ällöttävää.
“Kuulin, että Lapin miehet panevat kahviin suolaa”, Petteri sanoi ja syljeskeli päälle.
“Ei tämä aivan parasta nyt ollut”, Patterinen sanoi ja ojensi kuppinsa takaisin Petterille. “Voisin ottaa mehua.”
Sivusilmällä Raparperi huomasi, kuinka isä avuliaasti kaatoi Patteris-paralle lasillisen iloisen punaista punajuurimehua.