Kaksi päivää myöhemmin söin palasia epätavallisen isosta hauesta, jonka isä oli sinä aamuna pyydystänyt ja tappanut ja fileoinut ja sitten paistanut paksuina puisevina kimpaleina, joiden alapuolelle oli jäänyt osia kellanvihreästä nahasta. Kun olimme syöneet, pyöräilin ensimmäistä kertaa elämässäni ne kuusi kilometriä Metsätorpasta Ramsvikin kartanoon. Syd-Ollasin Lindqvist oli sinä päivänä puimassa vehnää kaislalahtien vieressä, leikkuupuimuri halkoi kolisten isoa kullankeltaista peltoa ja ääni pauhasi hiljaisessa illassa kun nousin pyörälleni ja poljin pois. Siitä päivästä on tätä kirjoittaessani kulunut neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta muistan sen kuin eilispäivän. Aivan kuin koko elämäni olisi ollut tuon Rabelleille suuntautuneen pyörämatkan seurausta ja jatkoa. Laidunhaat, lampi, korkeat männyt, punertava valo: sisimmässäni olen edelleen se poika, joka nousee satulasta ja polkee seisoviltaan Ramslandetin halki ilta-auringon kuumottaessa hänen oikeaa poskeaan.
Isän mielestä lähdin matkaan aika myöhään, ja kun sanoin että jäisin yöksi, hän kysyi oliko minulla Ramsvikin kartanon puhelinnumeroa. Sanoin että ei, mutta lisäsin että äiti oli nimeltään Clara Rabell. Isä katsoi minua miettiväisesti mutta nyökkäsi sitten ja sanoi että minun piti ottaa hammasharja mukaani ja että hän etsisi numeron, hän oli tuonut edellisen vuoden puhelinluettelot torpalle.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin minä käännyin oikealle Ramsvikiin sen sijaan että olisin lähtenyt vasemmalle Ramsnäsuddiin. Vatsassa myllersi jännityksestä, ja viimeistä kilometriä ajaessani olin koko ajan kuulevinani moottorin hurinaa takanani ja odotin että tuikea jäntevä mies tummansinisessä Saabissaan sujahtaisi ohi. Mutta Rabellin miehet eivät olleet Ramsvikissä sinä iltana. Siellä olivat vain Clara Rabell ja lapset, ja talonmies Lahtinen, joka asui portinvartijan mökissä, ja pohjalainen lastenhoitaja Barbro, joka hoiti ja viihdytti Alexia ja Stellaa silloin kun Claran piti soittaa liikepuheluja tai kirjoittaa kirjeitä tai tehdä jotain muuta tärkeää.
Ramsvikin kartano sijaitsi Ramslandetin lounaiskulmassa. Jyrkkä kallioranta laski länsiluoteeseen ja kaislan ympäröimästä poukamasta aukeni kapea vesitie etelään. Suojaisen lahden pohjukassa oli leveä laituri ja venevaja ja sauna. Kun kartanoa lähestyi koillisesta autolla tai polkupyörällä, hiekkatie kapeni mutta ei muuttunut puistokujanteeksi vaan sitä reunustivat villinä kasvavat puut melkein perille asti: Lahtisen asuttama portinvartijan mökki oli oikeastaan keskellä metsää.
Metsästä huolimatta päärakennus näkyi monen sadan metrin päähän. Se oli iso ja valkoiseksi rapattu ja seisoi pienellä kukkulalla ympärillään perennapenkkejä ja hyvinhoidettu nurmikko, joka vietti rantaa kohden. Talon pohjoispuolella oli kääntöpaikka, jonka hiekka oli haravoitu ja jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja sillä puolella olivat myös jyhkeät graniittiportaat, musta ovi ja kullanvärinen kolkutin. Ja se oli kuitenkin vain takasisäänkäynti. Talon paraatipuoli avautui etelään, poukamaan ja vesiväylälle päin. Eteläpuolen toisessa kerroksessa oli musta valurautainen parveke vanhempien makuuhuoneen yhteydessä ja kirkkaanvihreät markiisit, jotka sopivat niin kauniisti valkoisiin seiniin. Siellä oli valtava veranta korihuonekaluineen, divaaneineen ja tyynyineen, siellä oli terassi köynnösruusuineen ja ruusunätkelmineen, ja siellä oli liuskekivinen käytävä joka kulki vinosti rinteen yli ja ohi pienen päärynäpuuryhmän ja laskeutui sitten rantavaahteroiden, venevajan ja saunan luo.
Alex oli sinä iltana huomaavainen mutta itsetietoinen isäntä. Ja minuun ei varmaankaan ollut vaikea tehdä vaikutusta. Kaikki oli niin kaunista ja loisteliasta, ja talossa oli niin paljon huoneita että sekosin laskuissa jo ennen kuin nousimme puisia kierreportaita ylempään kerrokseen, missä suurin osa makuuhuoneista oli.
Alexin huone oli viimeisenä lännenpuoleisessa siivessä, ja sieltä tulin näkemään ajan mittaan monia upeita auringonlaskuja. Mutta ensimmäisenä iltana en nähnyt auringon laskevan enkä taivaan muuttuvan rikinkeltaiseksi pimeyden laskeutuessa, sillä oli alkanut tihuuttaa, ja kesä oli muutenkin liian pitkällä. Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu alku- ja sydänkesään, elokuun lopussa pimeys laskeutuu jo nopeasti kuin musta samettinen säkki, eikä silloin voi nähdä edes omaa kättään ellei sytytä valoa tai taskulamppua.
Kuvittelen että Stella asui jo silloin huoneessa, jossa oli lehmuksenvihreät tapetit. Mutta minä tuskin näin häntä, sillä Alex oli ärsyyntynyt pikkusiskoonsa ja halusi pitää tämän leikkiemme ulkopuolella. Me ehdimme pelata erän sulkapalloa tihkusateessa ennen kuin alkoi hämärtää. Alex voitti 15–11, hän ei ollut hyvä mutta minä olin häntäkin huonompi. Sitten menimme iltauinnille ja hyppäsimme veteen laiturin päästä vaikka Clara oli kieltänyt meitä hyppäämästä, ja sitten söimme. Saimme paistettua fasaania kermakastikkeen ja pihlajanmarjahyytelön kera, se oli satumaisen hyvää, ja Clara kertoi ystävällisesti että se oli vanha sukuresepti ja että Lahtinen oli ampunut fasaanin, hän hoiti myös metsänvartijan tehtäviä ja osana korvausta hänellä oli lupa ampua lintuja ja muuta pienriistaa.
Alex oli iloinen ja puhelias, ja ainoa kerta jolloin hänen äänensävynsä muuttui oli kun kysyin, oliko se jäntevä mies tummansinisessä Saabissa hänen isänsä. Me olimme silloin vetäytyneet taas hänen huoneeseensa ja Alex sanoi lyhyesti että mies oli Poa, hänen isoisänsä, joka omisti Ramsvikin ja asuikin siellä aina joskus, ja sitten hän kertoi että hänen isänsä nimi oli Jakob ja että tämä oli äskettäin joutunut lähtemään Englantiin saadakseen jonkin ison kaupan hoidettua.
Isällä on oma firma, Alex jatkoi. Ja äidillä myös. Vaikka isän on paljon isompi, äidin firma tuo vain meikkejä maahan. Se on niin pieni että äiti voi hoitaa sitä täältä käsin.
Ja sitten hän lisäsi, ja muistan että sana oli omituinen, se oli omituinen jo sinällään mutta kuulosti vieläkin omituisemmalta kymmenvuotiaan pojan suusta:
Me ollaan liikemiessukua. Isoisän isä rakensi tän talon ja se oli ensimmäinen jolla oli oma firma.
Terassi. Valurautaparveke. Metsänvartijan tehtävät. Pienriistaa. Kotiapulainen. Ja nyt liikemiessuku. Olin kuullut niin monta uutta ja erikoista sanaa sinä iltana, etten voinut muuta kuin nyökätä mykkänä.
Isoisän isä on siinä takkahuoneen maalauksessa, jatkoi Alex kun minä en sanonut mitään. Se äijä turkislakissa ja univormussa.
Alex istui jalat ristissä sängyllään ne asiat sanoessaan, hän istui sängyn jalkopäässä syvänmerensinisessä kuviollisessa pyjamassaan, jonka lahkeet oli kääritty ylös niin että ruskeat laihat pohkeet näkyivät, ja näytti tärkeältä siinä puhuessaan. Minä nyökkäsin sävyisästi ja ajattelin isää joka vain myi pesukoneita ja äitiä joka vain työskenteli seurakunnan kansliassa, ja sitten sammutin lamppuni. Alexkaan ei sanonut enää muuta, hänkin sammutti lamppunsa, ja sitten minä nukahdin heti vierassänkyyn, jonka aputyttö Barbro oli kantanut Alexin huoneeseen ja sijannut silein ja tuoksuvin lakanoin.
Kun heräsin aamulla, sadealue oli kulkenut ohi yön aikana. Oli säteilevä, kastepisarainen elokuun aamu, ja kun menin vessaan – talossa oli useampi sisä-wc – alakerrasta tulvi kahvin tuoksua ja merelle antavasta ikkunasta näin, kuinka Clara Rabell käveli aamutakissa ja tohveleissa laiturille uimaan ilmeisen vastahakoinen Stella perässään löntystellen.