8.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin minun on vaikea ymmärtää, miten me saatoimme antaa anteeksi toisillemme ja käyttäytyä tuon väkivallanpurkauksen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sillä sitä seurasivat aivan tavallinen kevättalvi ja kevät. Kun me olimme yhdessä kaikki neljä, emme koskaan puhuneet metsikössä tapahtuneesta pahoinpitelystä, ja Krister ihaili edelleen Alexia eikä näyttänyt myöskään pelkäävän Jan-Rogeria. Siinä hän erosi Klasu Hjeltistä ja Sundelinista, sillä he lähtivät nykyään joukosta heti kun Jan-Roger ilmaantui paikalle. Lisäksi Jan-Roger lakkasi kiusaamasta Kristeriä sen päivän jälkeen, tai ainakin hän vähensi pilkantekoa ja herjauksia: mitään anteeksipyyntöä tapahtuneesta ei koskaan kuulunut, mutta Jan-Roger näytti kuitenkin ymmärtävän että oli mennyt liian pitkälle. Muuten me teeskentelimme ettei mitään ollut tapahtunut, aivan kuten Alex ja minä teeskentelimme etten ollut koskaan työntänyt sormeani hänen silmäänsä ja kuristanut häntä kurkusta hänen huoneessaan Ramsvikissä.

Kerran huhtikuussa kun me olimme kahden hänen luonaan Ehrensvärdintiellä, keräsin kuitenkin rohkeuteni ja kysyin Alexilta miksi hän oli toivonut Kristerille pahaa: ei kai ollut niin vaarallista, jos joku korjasi hänen käsityksiään Mussolinin kuolemasta.

Mäkö? Alex väisti. Jajohan sen kimppuun kävi.

Älä viitsi, minä sanoin. Sä sitä yllytit.

Ai mä yllytin, Alex matki. Olet ihan kuin Kride, miksi sun täytyy kuulostaa kirjalta kun puhut?

Mä saan kai kuulostaa ihan miltä mä haluan, minä sanoin. Vai ajattelitko tehdä sille jotain? Ajattelitko lähettää Johanssonin hakkaamaan mun naamani mössöksi, niin kuin meinasit tehdä Kridelle?

Alex katsoi minua silmiin ja vakavoitui. Hän ei vastannut mitään heti, tuijotti vain ulos olohuoneen ikkunasta josta näkyi harmaa meri. Katseemme seurasivat matkustajalaivaa, joka oli päässyt Kustaanmiekan läpi ja purjehti kohti Harmajaa etelämyrskyn pärskyessä keulan ympärillä. Sitten Alex sanoi:

Okei. Se meni pieleen sinä päivänä. Mä olin idiootti.

Ensin minä hämmästyin, sillä Alex ei koskaan myöntänyt erehtyneensä. Sitten huomasin tilaisuuden puhua pahaa vihollisestani ja sanoin varovasti:

Sä et ole tuntenut Johanssonia yhtä kauan kuin mä. Et tiennyt miten vaarallinen se on.

Ei, Alex sanoi. Tiesin täsmälleen millainen se on. Siinä se virhe oli. Mun olisi pitänyt tajuta että Jajo käyttää liian kovia otteita.

Se nyrkinisku, minä sanoin.

Niin, Alex sanoi. Onni ettei Kriden tarvinnut mennä nenäleikkaukseen. Mutta nyt unohdetaan koko juttu.

Eikä. Mä haluan tietää miksi usutit Johanssonin Kriden kimppuun. Kride on joutunut kestämään siltä jo niin paljon paskaa.

Mähän sanoin etten halua puhua siitä enää.

Niin mutta mä tahdon tietää, minä jankutin. Kridehän on reilu. Melkein kiltein mitä tiedän.

Juuri siksi, Alex mutisi. Mä niin väsyn siihen aina joskus.

Ai koska se on sellainen nynny vai?

Niin, koska se on sellainen nynny, Alex sanoi.

Hän katsoi minua, ja hänen katseensa oli nyt erilainen, nyt siinä oli lämpöä. Hän sanoi:

Säkin pelkäät. Pelkäät aivan liikaa.

Enkä pelkää, minä sanoin. Mä en pelkää mitään. En tippaakaan.

Kyllä pelkäät, Alex sanoi. Ja sun täytyy oppia peittämään se. Muuten sä oot kusessa.

Yritin keksiä miten voisin todistaa hänelle etten pelännyt, että osasin pitää puoleni. Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, Alex jatkoi:

Sinä päivänä oli muutakin. Ei se johtunut pelkästään siitä että Krister on nynny.

Mitä muuta?

Olin tosi paskalla tuulella. Olin riidellyt kotona. Äidin ja Stellan kanssa.

Mistä?

Se ei kuulu sulle. Eikä sillä ole väliäkään. Huomaan ettet tajua koko juttua.

Mitä mä en muka tajua? Sitäkö, että jos on paskalla tuulella, saa tehdä mitä vaan?

Ei, Alex sanoi. Mä tein sen koska voin. Pelkästään siksi. Joskus se on niin yksinkertaista. Ja nyt riitti tästä aiheesta tai saat lähteä ratikalla kotiin.

Kevät oli sinä vuonna myöhässä, ja eräänä keskiviikkona toukokuun alussa me matkustimme junalla muutamaksi päiväksi Kuusamoon hotelliin, hiihtelemään auringossa, isä ja äiti ja minä. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta miniloma oli isän ja äidin viimeinen yritys pelastaa avioliittonsa. Minä kieltäydyin lähtemästä maastoon ja pyysin sen sijaan kolikoita ja hankkiuduin niistä eroon peliautomaateissa ja yritin lyöttäytyä puheisiin orkesterin kanssa, joka harjoitteli uusia kappaleita illan tansseihin. Ja se oli ehkä hyväkin, ehkä laiskuuteni antoi isälle ja äidille kaivatun tilaisuuden keskustella asioista ulkona hiihtoladulla.

Kun me palasimme Kuusamosta, Jakob Rabell oli ollut pikaisella läpikulkumatkalla Helsingissä mutta ei palannut enää kevään aikana, ja kun kesä tuli ja aloin roikkua Ramsvikissä, häntä ei edelleenkään näkynyt. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paljon merkillisempää oli ettei äiti enää tullut Metsätorppaan: saimme viettää juhannusta kahden, isä ja minä. Vaikka oikeastaan vietin suurimman osan pyhästä Ramsvikissä, sillä isä oli kutsunut muutamia työtovereitaan Träskman & Antellilta Torpalle vetämään uistinta ja grillaamaan makkaraa ja ryyppäämään. Heinäkuun alussa isä sitten kertoi että hän muuttaisi elokuussa Lapinlahdenkadulla sijaitsevaan asuntoon. Äiti jäisi Messeniuksenkadulle ja minä puolestani saisin asua missä halusin: myös Lapinlahden­kadulla olisi huone ja sänky minua varten, isä lupasi.

Ja sittenhän meillä on Torppa, hän sanoi. Täällä me voimme aina olla yhdessä.

Hän katsoi minua surullisesti ja lisäsi:

Meidän pitäisi käydä kalassa vähän useammin. Tai käydä jääkiekko-otteluissa. Mutta sinä olet äitisi poika, mieluiten sinä kuljeksit ja uneksit.

Mä tuun mielelläni katsomaan jääkiekkoa, minä sanoin ja yritin kuulostaa lohduttavalta, vaikka sillä hetkellä isä vähän nolotti minua.

Isä oli vienyt minut muutaman kerran HIFK:n otteluihin. Kiekkoseura eli silloin kultaisia vuosia, jäähalli oli usein viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty ja täynnä miehiä jotka kiljuivat kuin mielipuolet pelin aikana ja seisoivat käytävillä, kittasivat kahvia ja polttivat ketjussa kun oli väliaika. Se oli viihdyttävää mutta pitkän päälle yksitoikkoista. Minulla oli usein huono omatunto siitä että pidin tylsinä asioita, joista minun oletettiin innostuvan – urheilua, partiota, jouluaattoa, isänmaata – ja yritin lohduttautua Alexin kertomalla tarinalla, jonka hän oli kuullut Poalta. Siinä skorpioni pyysi kilpikonnan apua, jotta pääsisi syvän ja vuolaan virran yli. Ei mitään vaaraa, skorpioni sanoi, minä istun aivan hiljaa selässäsi. Kilpikonna hermoili ja kysyi: Mistä voin tietää ettet pure minua? Älä ole tyhmä, skorpioni sanoi, enhän minä osaa uida, jos puren sinua, me hukumme molemmat. Puolivälissä virtaa skorpioni puri kilpikonnaa kuolettavasti niskaan, ja henkitoreissaan kilpikonna kysyi syyttävästi skorpionilta: Miksi teit noin, nythän me kuolemme molemmat. En voi sille mitään, skorpioni vastasi, luontoni on sellainen. Alex oli kertonut tarinan lopun englanniksi, ja vuosikaudet minä mutisin skorpionin vastausta kuin mantrana kun minulle tuli jostain huono omatunto: it’s in my nature, it’s in my nature.

Isän optimismi Torpan suhteen oli ollut perusteetonta. Me emme koskaan ehtineet viettää siellä aikaa toistemme seurassa, sillä juuri sinä kesänä, jota jälkeenpäin ajattelin kesänä jolloin lapsuuteni loppui, olin Alexin luona Ramsvikin kartanossa enemmän kuin koskaan.

Stellalla oli tapana myöhemmin kiusata minua ja sanoa olevansa varma siitä, että minun ja Alexin leikeissä ennen murrosikää oli ollut homoeroottisia sävyjä. Minä kielsin sen aina ja sanoin ettei se pitänyt paikkaansa, Alex ja minä olimme tavallisia urheilullisia poikia, me pelasimme sulkapalloa, laskimme kampelaverkkoja ja puhelimme luokan tytöistä ennen kuin sammutimme lampun, ja joskus sen jälkeenkin. Se ei ollut valetta, me teimme kaikkea sitä, mutta en koskaan kertonut Stellalle että juuri sinä kesänä me aloimme masturboida kun makasimme valveilla valoisassa yössä ja juttelimme tytöistä. Alex oli puoli vuotta minua vanhempi enkä tiennyt miten pitkään hän oli masturboinut, mutta minä olin aloittanut toukokuussa ja keksintööni ihastuneena runkkasin joka päivä. Ramsvikissä me tietysti makasimme eri sängyissä, ne olivat kumpikin omalla seinustallaan Alexin isossa huoneessa, ja vaikka huoneessa ei ollut suoranaisesti pimeää, siellä oli kuitenkin hyvin hämärää. Mutta oli se silti kiusallista, sillä me katselimme tietenkin salaa toistemme kaluja ja vertailimme, ja minun päässäni kaikuivat Jan-Roger Johanssonin sanat: minä olin surkea hintti joka pitäisi viedä nurkan taakse ja lopettaa niskalaukauksella.

Alex ja minä makasimme sängyissämme ja harrastimme itsetyydytystä myös viimeisenä iltana ennen kuin kaikki muuttui lopullisesti. Oli heinäkuun loppupuoli, minä olin nyt täyttänyt kaksitoista minäkin, me olimme käyneet iltauinnilla laiturilla ja sukellelleet näkinkenkiä, ja sitten aurinko oli laskenut ja olimme juosseet rannalta ylös pyyhkeet vyötärölle kiedottuina. Sitten me makasimme siinä vasemman siiven huoneessa, vihreävarjostiminen pöytälamppu paloi ja muodosti kirjoituspöydälle pienen valo­keilan, ja meidän siinä maatessamme ja jutellessamme oman luokkamme tai rinnakkaisluokan tytöistä läntinen taivas sai hitaasti sen rikinkeltaisen vivahteen, jonka olin jo silloin oppinut yhdistämään kesiin Ramsvikissä. Oli tuuletonta, ja lehtipuut ikkunan ulkopuolella tummuivat silueteiksi, ja pian niiden lehdet näyttäisivät mustasta metallista valetuilta.

Ketä sä ajattelet? Alex kysyi kun oli ollut hetken hiljaista, niin hiljaista ettei kuulunut muuta kuin meidän hengityksemme ja heikko mutta rytmikäs kahina siitä mitä parhaillaan puuhasimme.

Miten niin ajattelen? minä heitin kysymyksen takaisin. Makasin sängyssäni ikkunan luona ulkopuolella taivaan keltainen seinä, ajattelin Linda Vogtia ja tunsin kutkutuksen lähestyvän. Mutta en halunnut sanoa hänen nimeään, sillä aavistin että myös Alex piti Lindasta enkä halunnut välillemme riitaa nyt, kun kaikki oli niin onnellista ja hyvin.

Mikset sä vastaa, Alex sanoi. Et kai sä mua ajattele, senkin homo?

No en helvetissä, minä sanoin ja päästin sylkäisyn äänen sylkäisemättä.

Epäröin hetken ja lisäsin sitten:

Mä ajattelen Linda Veetä.

Kun olin sanonut sen, suljin silmäni ja hieroin kiivaammin ylhäältä kärjestä, ja juuri kun käytävältä kuului askelia, tunsin kouristusten tulevan. Clara Rabell koputti ovelle mutta ei odottanut vaan astui heti sisälle. Kouristukset olivat juuri silloin voimakkaimmillaan, mutta olin irrottanut otteen kalustani ja vetänyt polvet koukkuun, asettanut kädet peiton päälle ja pidin kasvo­lihakseni kurissa. Ehdin nähdä että Alexkin makasi polvet koukussa ja oli vetänyt peiton rintaansa asti.

Kello on paljon, Clara sanoi lyhyesti. Teidän pitää alkaa nukkua.

Hän katseli lempeästi Alexia, meni tämän luo ja pörrötti tukkaa. Sitten hän vilkaisi minua nopeasti ja oli sanomaisillaan hyvää yötä, mutta hänen otsansa meni ryppyyn ja hän kysyi:

Mikä sinulla on? Miksi irvistät?

Tunsin kuinka häpeä kuumotti poskiani mutta selvisin nopeasti:

Se oli se iltaruoka, mun mahani kuplii vähän.

Voi, Clara sanoi hämmästyneenä. Minä luulin että kaikkien poikien vatsat pitävät kylkipaistista.

Niin minä pidänkin, minä vakuuttelin.

Kouristukset olivat nyt ohi ja aloin jo toivoa että kaikesta huolimatta selviäisin kiinni jäämättä. Peiton alla oli märkää, mutta sitähän Clara ei nähnyt: minulta oli alkanut tulla nestettä vasta viime viikkoina ja olin ensin pelästynyt, mutta Alex oli sanonut että niin pitikin olla.

Alakerran kylpyhuoneessa on hiilitabletteja ja aspiriinia ja muita lääkkeitä, Clara sanoi. Jos se ei mene ohi, käy siellä ja ota mitä tarvitset.

Hän meni kirjoituspöydän luo ja sammutti vihreän lampun.

Selvä, minä sanoin. Hyvää yötä.

Hyvää yötä, pojat, Clara sanoi.

Makasimme hiljaa jonkin aikaa hänen lähdettyään. Nauru oli murtautumassa esiin, mutta pidättelin sitä sillä en tiennyt miten Alex suhtautui.

Jos ikinä kerrot kellekään mitä me puuhataan, mä tapan sinut, Alex sanoi.

Älä naurata, minä sanoin.

Ihan totta, sanoi Alex karheasti. Lähetän Jajon sun kimppuusi ja käsken sen panna sua perseeseen.

Lopeta jo, minä sanoin. En kai mä mikään idiootti ole. Miksi mä kertoisin että me käyttäydytään kuin kaksi hinttiä. Enkä mä pidä siitä että sä puhut tollasia. Mä paskat välitän, jos uhkailet muita. Mutta mut jätät rauhaan.

Haluan että lupaat, Alex sanoi samalla karhealla äänellä kuin äsken.

Minä luovutin ja sanoin:

Mä lupaan. Mä en kerro koskaan kellekään.

Olimme aina kiusaantuneita kun olimme masturboineet yhdessä, eikä se aamu ollut mikään poikkeus. Alex ja minä istuimme aamiaispöydässä isossa salissa keittiön ja verannan välissä ja puhuimme tuskin mitään syödessämme paahdettuja ranskanleipäviipaleita marmeladin kanssa. Ja kun maleksimme rantaan uimaan, Alex toisti edellisen yön uhkauksensa: jos ikinä puhuisin sivu suuni, hän lähettäisi Jan-Roger Johanssonin tappamaan minut.

Isä toivoi näkevänsä minua aina silloin tällöin kotonakin, joten pian uimisen jälkeen ajoin pyörällä Torpalle vievät kuusi kilometriä. Kun matkaa oli jäljellä vajaa kilometri, ajoin terävään kiveen ja rengas puhkesi. Isä yritti korjata sitä, mutta sisärengas oli riekaleina eikä meillä ollut vararengasta. Sen takia isä käynnisti Simcan­ myöhään iltapäivällä ajaakseen minut takaisin Ramsvikiin: aamun kiusaantuneesta tunnelmasta huolimatta Alex ja minä olimme sopineet että viettäisin seuraavat yöt siellä, ja Krister Tuominen tulisi hänkin pyörällä Ramsnäsuddista.

Isä soitti My Sweet Lordia kasettisoittimella Torpassa ennen lähtöämme. Isä ei ollut uskonnollinen eikä uskonut Jumalaan, hän uskoi ihmisen moraaliin ja järkeen. Häneltä olen perinyt ajattelutapani, en äidiltä tai mummulta tai isoisältä tai isoäidiltä tai muilta enemmän tai vähemmän uskovaisilta sukulaisilta. Mutta Georgen haikea jumalien etsiskely ei tuntunut haittaavan isää. Hän soitti kappaletta yhä uudestaan ja lauloi mukana, ja minulle tuli mieleen että My Sweet Lord muistutti häntä äidistä: he olivat kuunnelleet Georgen uutta kolmoisalbumia joulun ja uudenvuoden tienoilla, kun he vielä olivat yhdessä. Itse pidin kappaleen alun leikkisistä kitarasävelistä ja mietin oliko Alex jo oppinut soittamaan isältään saamaansa kitaraa. Hän ei ollut maininnut soitinta sanallakaan sen jälkeen kun oli saanut sen, enkä ollut ikinä nähnyt sitä hänen huoneessaan Ehrensvärdintiellä tai Ramsvikissä.

Me ajoimme lujaa Ramslandetin poikki, aivan kuin isä olisi lähtenyt hoitamaan asiaa josta halusi suoriutua niin nopeasti kuin mahdollista. Minä siristelin silmiäni vasten auringonvaloa joka siivilöityi männynrunkojen lomitse, Torpassa kuultu kappale yhä korvissani kaikuen. Kun pääsimme perille, isä ja Clara tervehtivät toisiaan lyhyesti ja ilman lämpöä. Alex ja Stella olivat alhaalla laiturin luona uimassa au pair -tyttö Kerstinin kanssa, ja isoisä Poa oli tullut autolla Helsingistä vain hetken ennen meitä. Hän tuli ulos talosta juuri kun isä ja Clara olivat aloittaneet haparoivan keskustelun, ja minusta näytti että isän ja Poan kättely oli vieläkin lyhyempi ja jäykempi kuin isän ja Claran. Isä oli aina kiusaantunut kun hänen piti olla tekemisissä Rabellien kanssa. Hän yritti kätkeä vastahakoisuutensa niin hyvin kuin pystyi, mutta hän ei ollut hyvä näyttelijä. Olin nähnyt isän epäluulon ja haluttomuuden alusta asti, aina siitä kun olin alkanut käydä Ramsvikissä, ja tiesin että isä halusi palata Torpalle niin pian kuin mahdollista. Pari minuuttia viileää jutustelua säästä ja tuulesta ja Ramsnäs­uddin­ vierassataman laajennussuunnitelmista, ja sitten isä jo istui Simcassa, joka näytti pieneltä ja surkealta Poan tummansinisen Saabin ja Claran kullanvärisen Peugeotin vieressä. Kohotin käteni hyvästelläkseni, ja isä ajoi tyhjän suihkulähteen ympäri ja katosi pihatietä pitkin pölypilvessä: keskikesä oli ollut kuiva.

Sanoin Claralle ja Poalle että menisin rantaan muiden luo, ja Clara nyökkäsi lyhyesti ja sanoi että tunnin kuluttua syötäisiin päivällistä. Hän heitti Poaan nopean ja oudon katseen, ja minä mietin olinko sanonut jotain epäkohteliasta, vai oliko hän kaikesta huolimatta tajunnut mitä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun hän oli tullut Alexin huoneeseen. Mutta sitten päätin olla välittämättä aikuisista. Käännyin kannoillani ja juoksin kevein askelin vastaleikattua nurmikkorinnettä laiturille, kiidin ohi päärynäpuiden ja huudahdin päivää! Lahtiselle joka karsi niistä kuivia oksia, pingoin rantavaahteroiden ohi suoraan laiturille ja tunsin itseni järjettömän onnelliseksi: kuin elämä olisi vihdoin alkamassa oikeasti.

Koska Kride tulee? oli ensimmäinen asia mitä kysyin Alexilta vaihdettuani uimahousuihin ja heittäydyttyäni lämpimään veteen.

Äh, ei se tulekaan, Alex sanoi. Sille tuli este.

Mikä este? minä kysyin.

Jotkut sukujuhlat, Alex sanoi. Se oli unohtanut ne. Joko sun faijasi lähti?

Joo.

Miksei se koskaan jää? Äitikin on ihmetellyt sitä. Se sanoo että sun faijas kieltäytyy aina jäämästä päivälliselle.

Se haluaa kai mennä kotiin kalastamaan.

Tiesin että valehtelin tai että se oli korkeintaan puolitotuus, joten lisäsin nopeasti:

Hauet kutsuvat.

Kotitorppaan haukien ja hyttysten luo, Alex sanoi ja yritti kuulostaa viattomalta vaikka tiesi että nuoli osui.

Minulla oli kielen päällä turpa kiinni! ja luulen että Alex ymmärsi sen, sillä hän osoitti punaista poijua jonka Poa oli kiinnittänyt edellisellä viikolla, se oli lähellä kapeaa lahdensuuta ja sinne oli matkaa nelisenkymmentä metriä, ja Alex kuulosti innostuneelta hihkaistessaan:

Kuka ehtii ensin poijulle ja takaisin saa nussia Linda Vogtia ens talvena!

Hän kiiruhti matkaan ja alkoi kroolata jo ennen kuin oli sanonut lauseensa loppuun, enkä minä saanut häntä kiinni vaikka lähdin uimaan kaikin voimin.

Otit varaslähdön, minä sanoin nyreänä kun olimme taas laiturilla. Sä varastat aina koska pelkäät häviäväsi.

Päivälliseksi saimme häränpyitä ja jälkiruoaksi omenapiirakkaa, ja kun kannoin lautaseni keittiöön – niin äiti oli opettanut minut tekemään – Clara ja Poa seisoivat eteisessä. He puhelivat matalalla äänellä ja Kerstin kolisteli tiskejä, mutta laskiämpäri oli kaapissa eteisen oven vieressä ja minä kuulin osia heidän keskustelustaan kun kaavin piirakkani jäänteitä ämpäriin.

Kohta on jo pimeää, Poa sanoi. Jos hän aikoisi tulla tänne, hänen olisi pitänyt jo tulla.

Niin, Clara sanoi. Mutta ei sitä voi tietää.

Juuri silloin Kerstin kolisteli kattiloiden kanssa, ja vaikka kuulin Poan syvän äänen, en erottanut mitä se sanoi, sen sijaan kuulin kyllä Claran vastauksen:

Tämä ei voi jatkua näin. Minä en jaksa enää.

Poa vastasi taas jotakin, mutta nyt Kerstin laski vettä keittiön hanasta ja sanat hukkuivat kohinaan. Annoin jälkiruokalautaseni Kerstinille ja kävelin verannan läpi, terassin yli ja pitkin rinnettä Alexia etsien. Etsiessäni pohdiskelin sitä mitä olin kuullut. Poa oli kuulostanut rauhalliselta mutta Claran ääni oli ollut paksu, ehkä huolesta, ehkä väsymyksestä. Ajattelin, että koko sen ajan kun olin ollut Alexin kaveri, Clara oli hoitanut periaatteessa yksin kahta lastaan ja valtavaa Ramsvikiä, ja mieleeni juolahti että Jakob Rabellilla oli ehkä muita naisia New Yorkissa ja Lontoossa ja Amsterdamissa ja kaikissa kaupungeissa joissa hän kävi.

Sitten me pelasimme sulkapalloa auringon laskiessa, ja Alex oli hapan koska Clara oli käskenyt meitä ottamaan Stellan mukaan ja antamaan hänen pelata. Apulainen Kerstin oli saanut kaksi päivää vapaata ja Poa oli kyydinnyt hänet maantien varteen, mistä hän jatkoi bussilla Helsinkiin. Stella oli melkein kaksi vuotta nuorempi kuin Alex mutta hän ei ollut huono sulkapallossa, ja oletettavasti juuri se Alexia häiritsikin. Alexin ei pelkästään tarvinnut raahata pikkusiskoa mukanaan, hän oli myös vaarassa hävitä tälle pelissä. Ja juuri niin tapahtui. Ensin minä olin voittamaisillani Alexin ensimmäistä kertaa koskaan, minä johdin pitkään, mutta lopulta Alex voitti 17–15. Mutta sitten Stella hakkasi hänet selvästi, 15–10, ja sitten Stella hakkasi minut vielä selvemmillä luvuilla eikä todellakaan suhtautunut voittoihinsa nöyrästi vaan otti niistä kaiken irti ja irvaili meille kaikin keinoin. Lopulta Alex sai tarpeekseen ja ärähti Stellalle että tämä oli lapsellinen idiootti ja että jos Stella ei pitäisi turpaansa kiinni, hän heittäisi Stellan laiturilta veteen ja pitelisi pinnan alla kunnes tämä hukkuisi. Me olimme kaikki hiljaisia ja juroja laahustaessamme ylös kentältä mailat kädessä. Jälkeenpäin sain tietää, että Alexille oli kerrottu mitä oli tapahtunut mutta ei Stellalle. Alex ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia mutta hän tiesi tärkeimmän, ja ehkä juuri siksi hän pelasi niin huonosti ja oli niin arvaamaton ja paha suustaan sinä iltana. Mutta kun me nousimme nurmikkorinnettä ylös sinisenä hetkenä, minä en tiennyt yhtään mitään, olin vain surullinen siitä että tunnelma Ramsvikissä oli huono, ja kuvittelin että Alex oli edelleen poissa tolaltaan koska Clara oli ollut vähällä saada meidät kiinni edellisenä iltana.

Kun me olimme päärynäpuiden kohdalla, Alex höristi yhtäkkiä korviaan.

Sshh, pysähtykää!

Me seisoimme hiljaa ja kuulimme saman kaikki kolme: moottorin äänen pihatieltä, auton joka lähestyi kovaa vauhtia. Ääni voimistui voimistumistaan ja se kuulosti epäluonnolliselta ja ­pelottavalta hiljaisessa illassa, ja vasta myöhäisessä vaiheessa, kun auto oli varmasti jo ohittanut portinvartijan mökin, kuljettaja jarrutti ja vaihtoi pienemmälle ja jarrutti uudestaan niin että ääni vaimeni. Mutta auton oli silti täytynyt ajaa lujaa kun se tuli kääntöpaikalle talon pohjoispuolelle: me kuulimme hiekan ratinan ­siihen missä seisoimme, ja sitten kuului lyhyt ja kirskuva ääni, kun kuljettaja teki äkkijarrutuksen ja moottorin ääni sammui.

Sitten seurasi avautuvien ja sulkeutuvien auton ja talon ovien pamahduksia, eikä kestänyt kauankaan kun kiihtyneet äänet leikkasivat iltaa. Ja viimeistään silloin – tajusin jälkeenpäin – minun olisi pitänyt ymmärtää että Alex tiesi jotain ja että Stellallakin oli omat aavistuksensa. Sillä kumpikaan, ei Alex eikä Stella, ei halunnut juosta ylös katsomaan kuka oli tullut, kumpikaan ei osoittanut pienintäkään merkkiä että minun pitäisi tulla mukaan saadakseni osallistua johonkin hauskaan, kumpikaan ei vaikuttanut tippaakaan uteliaalta tai toiveikkaalta. Sen sijaan he seisoivat katse taloa kohti suunnattuna, ja näin molempien kuuntelevan tarkasti lihastakaan liikuttamatta, he seisoivat aivan hiljaa siinä päärynäpuiden luona, puiden joista pidin niin paljon ja jotka olivat minulle yksi kymmenistä syistä rakastaa Ramsvikiä. Mutta juuri sillä hetkellä ei ollut mitään mitä rakastaa, sillä aavistin jo että jokin oli kauhealla tavalla hullusti. Joten minäkin seisoin kuin paikoilleni jähmettyneenä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä, minä olin vieras kartanossa eikä minulla ollut puhevaltaa, minä katsoin kivettyneitä Rabellin sisaruksia jotka seisoivat ja tuijottivat talolle ja tulin ajatelleeksi Lootia ja Lootin vaimoa, lapsena olin korvia myöten täynnä sellaisia kertomuksia: isoäiti ja isoisä ja mummu ja muut sukulaiset olivat tupanneet minut täyteen Raamattua vaikka olin vasta kaksitoistavuotias.

Miksi sinä karkaat tuolla tavoin! Ja miksi tulet tänne? Etkö tajua mitä teet? Etkö voisi ajatella lapsia! Ole kiltti!

Se oli Clara Rabellin ääni, mutta tuollaisena en ollut koskaan Claraa kuullut. Poissa oli kaikki se ylhäinen ja ylpeä ja kova, jota sekä ihailin että pelkäsin ja joka häpeäkseni myös vaivihkaa kiihotti minua. Tuo Clara kuulosti väsyneeltä ja pelästyneeltä, ja minä satuin katsahtamaan Alexia juuri kun Claran sanat kuuluivat ja näin että Alex katsoi maahan ja näytti siltä kuin olisi taistellut itkua vastaan. Se oli lumoava ilta, ilmassa leijui jo loppukesän makea tuoksu, avomerellä vesi lepäsi peilityynenä ja viimeisten auringonsäteiden hohde viipyili kuin punertava muisto mäntyjen latvoissa vaikka ilta tummui jo. Mutta epätoivoiset äänet viilsivät illan tyyneyttä, minä ajattelen lapsia joka päivä, juuri tehän olette kääntäneet heidät minua vastaan! ärähti miehen ääni, ja ­Claran ääni vastasi lopeta Jacke, se sattuu! ja miehen ääni huusi etkö usko että minuunkin sattuu tämähän on MINUN LAPSUUDENKOTINI SAATANA! ja samalla hetkellä talon itäisen päädyn viereen ilmaantui pitkä hahmo, joka jatkoi matkaansa terassin yli, näki meidät siellä päärynäpuiden luona ja muutti heti suuntaa lähtien tulemaan rinnettä alas. Ja horjahtelevan hahmon takana juoksi Clara, ja hänen perässään Poa ja Poan perässä vielä yksi muukalainen, mies jolla oli kuluneet vaatteet ja repaleinen hattu päälaella. Etummaisena juokseva mies oli hänkin huonoissa vaatteissa, ja Clara oli nyt aivan hänen kannoillaan, hän sai otteen miehen käsivarresta ja yritti pysäyttää tämän, mutta mies riistäytyi irti ja lisäsi vauhtia ja jatkoi mutkittelevaa matkaansa meitä kohti, ja Clara­ luovutti, hän pysähtyi mäen harjalla ja huusi miehen­ perään:­

Anna lasten olla! Ole niin hyvä ja jätä lapset rauhaan!

Mies jatkoi meitä kohti ja kääntymättä tai katsomatta Claraa hän vastasi äänellä, joka oli hyökkäävä mutta samalla sammaltava ja sortunut:

He ovat minunkin lapsiani! Tajuatko sen? TAJUATKO SEN! Vai ovatko he, Clara? Vai ovatko he jonkun toisen? Oletko hässinyt jonkun toisen kanssa?

Jakob! Jakob-kiltti! Clara huusi epätoivoisesti hänen peräänsä.

Poa oli nyt juossut Claran ohitse, hän juoksi yllättävän lujaa ikäisekseen ja oli jättänyt hattupäisen muukalaisen kauas taakseen. Myös Lahtinen oli ilmaantunut talon vierustalle ja juoksi meitä kohti niin kovaa kuin pääsi. Mutta molemmat olivat aivan liian kaukana ehtiäkseen pysäyttää etummaisen tunkeilijan joka oli vain kymmenen metrin päässä meistä. Katsoin hämmästyneenä miestä kun hän lähestyi, päähäni ei edes pälkähtänyt että minulla olisi voinut olla syytä pelätä. Mies oli pitkä, jopa hyvin pitkä, varmasti yli metri yhdeksänkymmentä. Muuten hän oli hyvin paljon Alexin näköinen. Tai pikemminkin: Alex oli hänen näköisensä. Samanlainen hontelo, melkeinpä hento olemus, sama suora nenä, sama otsalla kihartuva tumma tukka.

Poa huusi miehelle juostessaan:

Sinun pitää ensin rauhoittua. Kuuletko, Jakob! Saat jutella heidän kanssaan kunhan olet rauhoittunut ensin.

Koko tämän ajan Alex seisoi edelleen hiljaa, katse maahan suunnattuna, hän vaikutti epätoivoiselta ja liikutteli suutaan: mitään ääntä hänen kurkustaan ei kuulunut, mutta hän pudisti päätään ja näytti toistelevan monotonisesti eieieieieieiei. Stella sen sijaan piti ääntä. Hän katsoi avuttomana lähestyvää miestä ja huusi:

Isä, älä!

Clara seisoi ylhäällä talon luona, samalla paikalla missä Jakob oli riuhtaissut itsensä irti hänen otteestaan. Näkyi aina päärynäpuille asti että hän itki, hänen koko vartalonsa vapisi mutta nyyhkytyksiä ei kuulunut: hänen kauhunsa oli yhtä äänetöntä kuin hänen poikansakin kauhu. Mutta toinen tunkeilija – näin nyt että se oli punakka vanhempi mies – oli pysähtynyt rinteen puoliväliin ja alkanut nauraa, kimeää naurua joka kuulosti rumalta ja vieraalta kesäillassa. Ja nyt alkoi Jakob Rabellkin nauraa, ja sitten hän huusi vaimolleen:

Miten on, Clara, hässitkö sinä jonkun toisen kanssa? Niin sinä tietysti teit! Oliko se mukavaa, Clara? Eivät he ole minun lapsiani, näkeehän sen, he muistuttavat jotakuta muuta! Senkin perkele! Faija ja sinä Clara, te olette samanlaisia saatanan paskiaisia molemmat!

Jakob Rabell oli nyt ehtinyt meidän luoksemme, ja läheltä näin vielä selvemmin miten samannäköisiä hän ja Alex olivat. Mutta näin muutakin. Näin että Jakobin kasvot olivat turvoksissa ja että hänen kasvonpiirteissään oli jotain vääristynyttä ja vinoa, näin miten nykivästi hän liikkui ja että hänen silmänsä olivat aivan mustat ja tyhjät. Ne silmät piirtyivät minuun sinä lyhyenä hetkenä kun katseemme kohtasivat nurmikolla, ja olen kantanut sitä muistoa mukanani siitä lähtien. Se elää niin vahvasti mielessäni, että kun luen kuvauksia tunnetuista ihmisistä jotka ovat kadottaneet sielunsa ja läsnäolonsa maailmassa melkein yhdessä yössä, kuten esimerkiksi Pink Floydin Syd Barrett, näen yhä edessäni­ ­Jakob Rabellin.

Ja vaikka olinkin vasta lapsi, ymmärsin jo siitä paikasta: ei ollut mitenkään mahdollista että tuo mies edessäni, tuo sekopää jolla oli tyhjät kraatterit silmien tilalla, olisi kansainvälinen liikemies, asuisi pilvenpiirtäjässä Manhattanilla ja pyörittelisi miljoonia.

Kun Jakob pääsi luoksemme, hänen musta katseensa ei ollut kiinnittynyt Alexiin vaan Stellaan, mutta Stella käänsi nopeasti silmänsä pois epätoivon ja pelon vallassa, ja niin teki myös Alex. Alex katseli neuvottomana mäen päälle, missä Clara seisoi yhä talon ulkopuolella, ja hän katseli Poaa, joka oli lakannut juoksemasta ja seisoi kymmenen metrin päässä meistä ja tuntui tarkkailevan mitä Jakob aikoi tehdä. Vain talonmies Lahtisella oli toimintakykynsä jäljellä ja hän päätti tähdätä häntä lähimpänä olevaan tunkeilijaan: hän heittäytyi hattupäisen miehen kimppuun, kaatoi tämän maahan ja saattoi vaarattomaksi painiotteella. Kimeä nauru loppui kuin leikaten kun mies kaatui, ja syntynyt hiljaisuus oli aavemainen. Mutta juuri silloin Jakob astui harhaan, kompastui, kaatui avuttomana ja vieri muutaman metrin alas rantaa kohti, niin että hän makasi äkkiä vain parin metrin päässä Alexista ja minusta, aivan Stellan vieressä, joka vaistomaisesti astui muutaman askeleen kauemmas Jakobista ja lähemmäs meitä. Ja mitään ajattelematta Stella tarttui, ei Alexin käteen vaan minun, ja niin me seisoimme käsi kädessä, Stella ja minä, ja näin miten hänen isänsä makasi selällään päärynäpuun alla ja tämän särkynyt musta katse katsoi lävitsemme ja ohitsemme, se oli kiinnittynyt hämärään taivaaseen, ja yhtäkkiä Jakob Rabell alkoi uudestaan nauraa, hän nauroi hillittömästi siinä maassa maatessaan ja sitten hän huusi:

Iltatähti! Venus! Minä näen kaikkeuden alkuperän ja universumin pillun!

Käänsin silmäni ylöspäin ja katselin taivasta minäkin ja huomasin että Alex teki samoin. Mutta en nähnyt mitään, siellä ei ollut tähtiä sillä iltataivas oli yhä vaalea.

Katsoin Alexia uudestaan ja näin hänen silmissään jotain mitä en ollut nähnyt aiemmin. Tiesin että Alex oli sisäisesti vahva, olin saanut siitä todistuksen monta kertaa, esimerkiksi silloin kun hän ei ollut ollut tietävinään minusta lähes kokonaisena syyslukukautena ja oli samaan aikaan ja näennäisen vaivattomasti kesyttänyt Jan-Roger Johanssonin. Mutta nyt näin jotain muuta. Näin häpeää, koska hänen vaivoin rakentamansa sankaritaru paljastui valheeksi, mutta näin paljon muutakin kuin vain häpeää. Syvällä Alexin katseessa oli peräänantamattomuutta ja kovaa harmaata valoa, jota en osannut silloin tulkita mutta jonka tulin näkemään hänen silmissään myöhemminkin: vuosien ja vuosikymmenten kuluessa Stella ja minä olimme ainoat, jotka osasimme nähdä ja tulkita kovan valon Alexissa, valon joka syttyi hänessä sinä kesä­iltana kun hän joutui häpeämään isäänsä.