1.

Tuon vuoden 1971 heinäkuisen illan loppuosa on ääriviivoiltaan hämärämpi kuin se hetki, jolloin Jakob Rabell makasi nurmikolla ja nauroi herjaten taivasta kohti. Muistan että Stella itki lohduttomasti ainakin tunnin ja että Alexin kasvot olivat kireät ja hikiset ja että hän oli kalpea rusketuksestaan huolimatta. Jonkun oli täytynyt juosta taloon ja soittaa, tai sitten Lahtinen oli soittanut jo ennen kuin hän ryntäsi paikalle portinvartijan mökistä, sillä hyvin pian iltaa leikkasivat sireenien äänet, ensin hiljaisina ja etäältä ja sitten yhä kimeämpinä ja terävämpinä kunnes ambulanssi syöksähti kääntöpaikalle. Paikalle tuli myös poliisiauto, mutta se saapui hiukan myöhemmin ja huudattamatta sireeniä. Valkotakkiset ambulanssimiehet kiertelivät ensin varovaisina maassa makaavaa Jakobia ja puhuttelivat häntä sekä suomeksi että ruotsiksi. Mutta pian he ymmärsivät ettei hänestä ollut vaaraa, ja silloin he pakottivat hänet ylös, asettuivat hänen sivuilleen, ottivat kumpikin yhden käsivarren tylyyn kahden käden otteeseen ja veivät hänet ambulanssiin. Lääkäri – sain myöhemmin tietää että hän oli psykiatri ja oli hoitanut Jakobia jo monta vuotta – ja yksi poliiseista seisoivat pitkään puhumassa Claran ja Poan kanssa, mutta sitten sekä ambulanssi että poliisiauto ajoivat pois. Kun ambulanssi kiersi suihkulähteen, olin näkevinäni tyhjän ja mustan katseen tuijottavan minua takaikkunasta. Mutta olin poissa tolaltani ja peloissani, ja se saattoi hyvin olla vain toinen hoitajista. Hetken päästä me saimme iltateetä ja lämpimiä voileipiä, Clara kutsui niitä nimellä krok mösjöö, ja tee maistui bergamotilta ja takkahuoneessa rätisivät koivuklapit ja kaikki oli aivan kuten korkealuokkaisessa kesähuvilassa pitikin, vaikka ei ollutkaan. Sillä parhaiten muistan sen, miten mykkiä kaikki olivat ja ettei kukaan edes yrittänyt selittää sitä syöveriä, jonka olimme juuri nähneet avautuvan edessämme. Oli hiljaista kuin haudassa, ainoa joka puhui oli Clara, joka yritti aina välillä lohduttaa nyyhkyttävää Stellaa.

Ja kaikkein hiljaisin oli Alex. Hän ei sanonut juuri mitään koko iltana, ei vielä sittenkään kun me vetäydyimme hänen huoneeseensa ja vaihdoimme pyjamat ylle. Tein pari kömpelöä yritystä saada hänet innostumaan huomisesta – lasketaanko kampelaverkot? poljetaanko Ramsnäsiin katsomaan onko Kride kotona? – mutta kun Alex ei vastannut, kun hän ei edes mumissut tai murahtanut, minä luovutin. Ei käynyt mitenkään päinsä sanoa tai kysyä mitään siitä mitä äsken oli tapahtunut, sillä Alexin silmissä oli edelleen se kova harmaa valo, se sammui vasta monta päivää myöhemmin. Menin hiljaa sänkyyni ikkunan viereen. Talitintti istui kuusiruutuisen ikkunan puitteella ja katseli uteliaasti huoneeseen, ja linnun takana kohosi rikinkeltainen taivaankansi aivan kuten edellisenäkin iltana. Mutta tällä kertaa en tuntenut mitään halua masturboida. Olin jälleen eksynyt lapsi, pelästynyt poikanen joka ei ymmärtänyt maailman mysteerejä, ja suurin mysteeri olivat aikuiset ihmiset. Ja jo silloin mielessäni ­vilahti, että Alexissa täytyi olla jotain erikoista. Hänhän oli vasta lapsi kuten minäkin, miten hän oli pystynyt kehittämään sellaisen kertomuksen? Miten hän oli pystynyt pitämään kaikki langat käsissään, miten hän oli ohjaillut minua ja Kristeriä ja muita ystäviään, niin ettemme koskaan ilmestyneet Ramsvikiin tai Ehrensvärdintielle silloin kun valhe oli vaarassa paljastua?

Yhtäkkiä tajusin: postikortti! Se ei ollut väärennetty, olin itse nähnyt sen. Olin nähnyt postimerkin ja leiman, ja kortti oli lähetetty New Yorkista.

Ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa.

Clara.

Clara oli varmasti tiennyt. Alex oli liittoutunut äitinsä kanssa näinä vuosina, ja Clara oli auttanut häntä ylläpitämään valhetta Jakobista.

Vai oliko Clara keksinyt kaiken, ja Alex oli auttanut häntä koska oli lapsista vanhempi?

Käänsin päätäni puolipimeässä huoneessa, teroitin katseeni ja katselin Alexin sänkyä. Hän makasi selällään, kasvot puoliksi pois käännettyinä, ja kuvittelin hänen tuijottavan kattoon, mutta en nähnyt olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni.

Nukutko sä? minä kysyin. Alex? Nukutko vai oletko valveilla?

Vastausta ei kuulunut. Huoneessa oli aivan hiljaista, en kuullut edes hänen hengitystään.

En voinut lopettaa pohtimista. Seinä ikkunan ulkopuolella pysyi keltaisena monta tuntia tai siltä minusta ainakin tuntui, sinä yönä taivas tuntui kieltäytyvän tummumasta. Ajatukseni pyörivät, kuva nauravasta mutta tyhjäsilmäisestä Jakob Rabellista oli kuin kaiverrettu muistiini, ja aivoni kääntelivät ja vääntelivät illan tapahtumia vaikka toivoin että ne lopettaisivat. Vasta monen tunnin kuluttua vajosin levottomaan puolihorrokseen jossa en ollut varma näinkö unta vai olinko hereillä, ja kun nousin ylös – ­Alexin sänky oli tyhjä eikä hän ollut huoneessa – kysymykset ­ku­hisivat edelleen päässäni. Aamu oli kirkas ja kaunis, aurinko oli jo korkealla, ja sen säteet saivat nurmikkorinteen hohtelemaan ­smaragdinvihreänä, meri oli edelleen peilityyni, vastakeitetyn kahvin tuoksu leijaili alhaalta keittiöstä. Mutta minä näin varjoja kaikkialla. Näin niitä orapihlaja-aidassa suihkulähteen edessä, näin niitä kuusien matalalla roikkuvien oksien alla talon pohjoispuolella, näin niitä terassin kukoistavien ruusujen ja liljojen takana ja näin niitä rannan syvänvihreiden vaahteroiden luona. Ja varjot puhuivat minulle ja sanoivat ettei mikään maailmassa ole sitä miltä se näyttää, ja kun levitin marmeladia paahtoleivilleni, vilkuilin salaa kireää ja vaiteliasta Alexia ja tiesin että minun olisi pakko uskaltaa puhua hänen kanssaan tapahtuneesta, miten vastahankainen hän sitten olisikin.

Alex ei kääntänyt minulle selkäänsä. Hän ei torjunut minua kuten oli tehnyt edellisenä syksynä, kun olin voittanut hänet tappelussa. Hän pyysi minua edelleen Ehrensvärdintielle ja Ramsvikiin, hän oli ystävällinen ja vieraanvarainen, monella tapaa mukavampikin minua kohtaan kuin ennen, sillä oikukkuus ja diivanelkeet olivat poissa ja pysyivätkin poissa monta vuotta. Ensimmäisinä kuukausina hän vastasi suoraan ja rehellisesti moniin kysymyksiini, mutta toisia hän ei ollut kuulevinaankaan tai sitten hän antoi niin vältteleviä vastauksia, että koko keskustelunaihe katosi hänen epäselvän muminansa taakse. Mutta hän ei enää näyttänyt häpeävän tapahtunutta, eikä hän aluksi osoittanut ärtymystä silloinkaan kun kysymykseni kävivät tunkeileviksi.

Sen sijaan tapahtui jotain muuta. Olin jo nähnyt (tällekään minulla ei ollut sanoja, mutta tiesin sen vaistomaisesti) että Alex oli taitava melkein kaikessa mihin ryhtyi, ja aivan erityisesti kaikessa mikä koski ihmisiä ja sitä miten heitä piti käsitellä. Ja hän oli niin taitava, että uhri huomasi mitä oli tapahtumassa vasta kun oli ollut käsittelyn kohteena jo kauan ja häntä oli ohjailtu jo pitkän aikaa tiettyyn suuntaan. Vasta useiden kuukausien kuluttua, ehkä jopa vuoden, ymmärsin mitä oli tapahtumassa. Hitaasti, hitaasti, Alex lukitsi ovensa, vetäytyi pois, työnsi minua hiukan kauemmas jokaisen tulevan ja menevän vuodenajan myötä. Silti puhuimme edelleen melkein kaikesta. Me puhuimme musiikista ja urheilusta, vaikka kiinnostuksemme kumpaankin oli lai­meaa, me puhuimme tv:ssä ja elokuvateatterissa näkemistämme elokuvista ja me puhuimme miten selviytyisimme matematiikan ja biologian ja muiden vaikeiden aineiden kokeista. Me puhuimme tietysti myös tytöistä, mutta emme yhtä usein ja avoimesti kuin aiemmin. Pelkkä yhdessä runkkaamisen ajatuskin oli mahdoton. Luulen että me molemmat häpesimme sen muistoakin, ainakin minä häpesin, ja sinä vuonna kun täytimme neljätoista, ilmassa oli myös selviä merkkejä siitä että Alexin ja Linda Vogtin välillä tapahtui jotain. Minäkin pidin edelleen Lindasta, mutta pettymyksekseni hän ei katsonut minua samalla tavoin kuin hän katsoi Alexia ja Klasu Hjeltiä ja muita poikia joista oli kiinnostunut.

Vuosien kuluessa minä ymmärsin ne ehdot, joilla ystävyytemme saattoi jatkua: etten enää kysellyt Alexilta asioista, ettemme enää keskustelleet elämän syvällisistä arvoituksista ja etten koskaan asettanut hänen reaktioitaan ja tekojaan kyseenalaisiksi, en edes silloin kun ne olivat minusta tylyjä ja vastenmielisiä tai vain ylipäätään outoja. Ja tärkein asia oli tietysti se, etten ikinä maininnut Jakobia sanallakaan.

Alexin ei tarvinnut uhkailla minua millään. Tällä kertaa me viestitimme toisillemme hiljaisuudella, ja minä vaikenin yhtä stoa­laisesti kuin hänkin: en koskaan vahvistanut että olin ymmärtänyt ystävyytemme ehdot. Me vain tiesimme molemmat. Tiesin etten ikinä saanut sanoa kellekään ulkopuoliselle että Alexin isä oli sielultaan sairas, ja jos olisin puhunut sivu suuni, Alex ei olisi tietenkään tappanut minua tai lähettänyt Jan-Roger­ Johanssonia kimppuuni, vaan hän olisi vain yksinkertaisesti ­lakannut kutsumasta minua kotiinsa eikä olisi enää koskaan puhunut kanssani. Ja Alex puolestaan tiesi että tarvitsin hänen ­ystävyyttään: olin ollut yksinäinen lapsi jolla oli vähän ystäviä, ja olin yksinäinen edelleen.

Pinnalta katsoen kaikki näytti tavalliselta, mutta sisimmässäni tiesin että Alexilla ja minulla oli yhteinen kohtalokas salaisuus, jollaisiin törmää tietyntyyppisissä kirjoissa ja elokuvissa. Niissä salaisuuttaan varjeleva päähenkilö joskus surmaa liittolaisensa pelkästä paljastumisen pelosta ja hankkiutuu ruumiista eroon joko heittämällä sen happoa täynnä olevaan tynnyriin tai upottamalla etäiseen suohon. Ajattelin sitä aina joskus kun se kova harmaa valo syttyi Alexin silmiin: että olin saanut klassisen sivuroolin jonka haltija saattoi kadota noin vain, ilman että jäännöksiä koskaan löydettiin.

Muutamia kysymyksiä joihin Alex vastasi ennen kuin sulkeutui kuin simpukka:

Kyllä, Clara ja hän olivat olleet liitossa keskenään, mutta nimenomaan Alex oli keksinyt kertomuksen Jakobista, menestyvästä liikemiehestä kansainvälisine yrityksineen. Clara oli sattunut seisomaan Alexin oven takana kun tämä oli kahdeksanvuotias ja kertoili Krister Tuomiselle satuja Jakobin suuruudesta. Se oli tapahtunut ennen kuin Alex ja minä tapasimme, eikä Alex enää muistanut milloin Clara oli paljastanut tietävänsä hänen valheistaan, eikä myöskään milloin tämä oli alkanut tukea niitä. Sinä kesänä kun Alexista ja minusta tuli ystäviä, yhteistyö äidin ja pojan välillä oli arkipäivää, ja seuraavana talvena se oli jo niin luistavaa että he olivat jopa uskaltautuneet tekemään postikorttitempun. Kortin oli kirjoittanut ja lähettänyt Claran serkku, nuori nainen joka työskenteli sihteerinä Suomen lähetystössä Washingtonissa ja kävi New Yorkissa viikonloppuisin jazzia kuuntelemassa.

Poa ja Gerda eivät tienneet valheista. Mutta se ei ollut koskaan huolettanut Alexia, sillä Clara oli sanonut että Jakobin vanhemmat häpesivät hänen sairauttaan niin kovasti että halusivat kätkeä hänet maailmalta. Stella puolestaan tiesi jonkin verran, mutta vain siinä muodossa että hänen isänsä oli ”hiukan hermoheikko” ja ”tarvitsi lepoa”; hän ei tuntenut yksityiskohtia, ja Alex oli sanonut hänelle ettei hän saanut puhua isästä sellaisille kuin minä ja Krister Tuominen eikä myöskään omille ystävilleen.

Niin kauan kuin Alex ylipäätään suostui puhumaan Jakobista – hän teki sen vastahakoisesti ja verkkaisesti, ja hän saattoi olla minua kohtaan viileä päiväkausia, jopa viikkoja, jos olin kysynyt jotain – hänen oli vaikea puhua asioista niiden oikeilla nimillä, hän kaunisteli ja yritti esittää asiat parhain päin. Hän painotti sitä, että juttuun menestyvästä yrityksestä sisältyi totuuden siemen, sillä Jakobilla oli todellakin ollut pieni yritys nuorempana. Mutta Alex ei halunnut kertoa mitä yritys oli myynyt tai valmistanut, hän mutisi vain sellaisia sanoja kuin ”maahantuontia” ja ”jakelua” kun minä kysyin. Hän korosti myös että Jakob oli menestynyt opinnoissaan Handelshögskolanissa ja naiset olivat parveilleet hänen ympärillään. Jakob oli ollut hurjan komea, Alex sanoi, kuin filmitähti. Kun yritin kysyä milloin se ikävä asia oli alkanut, Alex ei halunnut sanoa muuta kuin että Jakob oli tullut hermosairaaksi ensimmäisen kerran silloin, kun Clara odotti ­Stellaa. ”Hermosairas”, sitä sanaa Alex aina käytti kuvatessaan ­Jakobin tilaa. Älysin tietysti olla käyttämättä sanaa mielisairas, mutta kerran kysyin tiesikö Alex oliko hermosairaus perinnöllistä ja kulkiko se suvussa. Kun esitin kysymyksen, oli kulunut jo puolitoista vuotta siitä kamalasta kesäillasta ja Alexin valmius vastata kysymyksiin oli ehtymässä. Hän ei sanonut muuta kuin että Poa ja Gerda olivat terveitä ja niin myös Clara ja tämän vanhemmat, eikä kummallakaan puolella sukua kellään muulla ollut hermo­sairautta. Sen kerran jälkeen hän kieltäytyi kokonaan vastaamasta kysymyksiin. Eräänä syysiltana kun istuimme hänen huoneessaan Ehrensvärdintiellä ja katselimme yli vaahtoavan meren ja minä yritin kysellä Ramsvikin historiasta, hän väsyi ja sanoi tiukasti että minun täytyi nyt lakata kyselemästä hänen suvustaan. Me olimme nuoria, hän sanoi irrottamatta silmiään ulkona raivoavasta myrskystä, ja meillä oli elämä edessämme ja kaikki voitettavana. Kaikki, aivan kaikki oli meidän ulottuvillamme, ja Alex aikoi nauttia elämästään täysillä ilman pienintäkään aikomusta vajota sukuhistoriansa ja isänsä hermosairauden suohon.

Tämän hän sanoi sinä syksynä kun olimme viisitoista, ja silloin emme kumpikaan enää olleet mitään pinkoja. Me olimme alkaneet juoda viikonloppuisin, ja Alexilla oli siipeilijöitä, laiskoja pitkätukkaisia poikia, jotka puhuivat omahyväisellä laahaavalla äänellä eivätkä koskaan innostuneet mistään, ja nämä pojat tiesivät mistä sai ostaa marihuanaa ja hasista. Tiedettiin myös että Alex ja Linda Vogt seurustelivat, ja sinä talvena kun Alex täytti kuusitoista, Tredje Svenskan viitosluokkalaisten keskuudessa levisi juoru, että Alex ja Linda olivat varakkaassa lähiössä pidetyissä kotibileissä harrastaneet seksiä uima-altaassa: yhden version mukaan se oli tapahtunut Kuusisaaressa, toinen versio väitti oma­kotitalon sijainneen Marjaniemessä kaupungin itäpuolella. Minua ei koskaan kutsuttu noihin juhliin, mutta minulla ei ollut mitään syytä olla uskomatta juorua. Elämä oli toden teolla alkanut, rohkeat kokeilivat noina vuosina kaikenlaista, eikä juuri kukaan hallinnut itseään täysin.