2.

Sunnuntaina 26. lokakuuta vuonna 2003, kello puoli yhden ja yhden välillä iltapäivällä, minä istuin mikrofoni edessäni yhdellä Helsingin kirjamessujen isommista esiintymislavoista. Messut olivat vain muutaman vuoden ikäiset mutta ne olivat löytäneet yleisönsä, käytävillä ja myyntiosastoilla liikkui runsaasti väkeä. Mutta tuolimeri minun esiintymislavani edessä oli lähes tyhjä, siellä istui korkeintaan kolmekymmentä ihmistä, ja kun vastailin haastattelijan kysymyksiin, näin sivusilmällä Regina Fricken seisovan lavan vieressä ja juttelevan kustantaja Heimo Torstilan kanssa, joka julkaisi kirjojani suomeksi. Regina ja Torstila näyttivät vakavilta, ja tiesin heidän puhuvan siitä että oli ollut virhe ­sijoittaa minut niin suurelle lavalle.

Alkusyksystä minulta oli julkaistu Jälkiä hiekassa, kauan odotettu seuraaja Sepänpuiston uneksijalle. Jälkiä hiekassa oli toisenlainen romaani kuin Uneksija: tiukka ja modernistinen ­nykyaikatrilleri, jossa oli film noirin sävyjä. Se oli saanut viileän vastaanoton arvostelijoilta, joiden mielestä kertomus oli hatara ja lajinvaihdokseni opportunistinen. Myyntiraportit olivat olleet masentavia sekä ruotsiksi että suomeksi, ja kun näin Heimo Torstilan alaspäin suuntautuneet suupielet kolmensadan tyhjän tuolin edessä, aavistin ettei seuraavasta romaanistani julkaistaisi suomenkielistä versiota, ei ainakaan Torstilan kustantamossa.

Muutamaa minuuttia ennen yhtä vastasin niin epämääräisesti kuin pystyin viimeiseen kysymykseen tulevista kirjoitussuunnitelmistani. Sitten nousin tuolista ja nyökkäsin lyhyesti Jari Tervolle, kun hän ja hänen haastattelijansa astuivat lavalle. Joka ikinen tuoli oli nyt varattu, satoja ihmisiä oli virrannut paikalle viimeisten viiden minuutin aikana, väkeä seisoi keskikäytävällä ja viimeisen tuolirivin takana ja rivien sivuilla. Menin Reginan ja Torstilan luo ja yritin pitää ilmeeni tyynenä. Me vetäydyimme pois esiintymislavan tuntumasta ja seisoimme eräässä nurkassa puhelemassa hetkisen niitä näitä, sitten Torstila pyysi anteeksi ja lähti. Raapustin nimikirjoitukseni Uneksijan taskukirjaversioon, jonka ohikulkeva lukija oli ojentanut, ja kun lukija oli mennyt, kysyin Reginalta:

Onko kukaan koskaan onnistunut tulemaan eilisen tähdeksi yhtä nopeasti kuin minä?

Regina hymyili anteeksipyytävästi:

Yksi floppi ei tee sinusta eilisen tähteä. Mutta Jälkiä on vaikea pelastaa. En usko että sen hetki enää tulee, kaikkialla on vain ­vastatuulta.

Me juttelimme hetken, Regina ja minä, lupasin kirjoittaa ensi kerralla lukijaystävällisemmän kirjan ja Regina sanoi että minun piti löytää takaisin tunteideni luo, sillä olin parhaimmillani kun teksti tuli suoraan sisimmästäni, ja juuri tunnelataus oli tehnyt Uneksijasta niin suositun.

Yritän parhaani, minä sanoin tottelevaisesti.

Jutellessamme olin hämärästi tietoinen siitä, että aivan näkökenttäni ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä, mutta en tiennyt odottivatko he Reginaa vai minua. Kun Regina oli halannut minua jäähyväisiksi ja sanonut älä nyt murjota, sinun pitää vain jatkaa kirjoittamista, käänsin päätäni ja näin kahden naisen lähestyvän minua.

Me tervehdimme, ja kuudentoista vuoden jälkeen katsoin jälleen Stella Rabellin sinisiin silmiin. Ja jo ennen kuin sanoimme mitään, näin että aurinko ja kimallus olivat tallella. Näin myös että silmien ympärillä oli ryppyjä ja että suun tienoille oli tullut jotain kireää. Minä olin neljäkymmentäneljä sinä syksynä, Stella oli vastikään täyttänyt neljäkymmentäkolme. Silti minun tarvitsi katsoa niihin silmiin vain yhden ainoan kerran ja luukku avautui sisälläni: minä olin taas Stellan huoneessa Ehrensvärdintiellä, sekä jouluöinä että valoisina kevätpäivinä, olin Rams­vikissä heinäkuun auringossa ja helmikuun pimeydessä, tuskailin yhdessä Stellan kanssa Kristianinkadun hämärässä asunnossa ja olin juhlissa joissa me riitelimme keskenämme ja flirttailimme muiden kanssa vain saadaksemme tehdä sovinnon ja lähteä kotiin yhdessä.

Tämä tuntuu oudolta, minä sanoin. Siitä on hemmetin kauan.

Stella hymyili, se oli sama hymy joka hänellä aina oli huulillaan kun hän hiipi viereeni ja tarttui käsivarrestani ja nyki sitä merkkinä siitä että meidän piti lähteä.

Minusta oli jo aika, hän sanoi. Ei kai me aiota kuolla tapaamatta toisiamme taas.

Ja tämä on varmaankin…, minä aloitin typerästi, ja Stella jatkoi.

Sandrine. Olen kertonut meistä hänelle.

Sandrine oli pitkä luiseva tyttö, jolla oli nyrpeä ilme ja kampaamattomat mustat hiukset. Hänellä oli raskaat mustat nauhakengät ja haalistuneet farkut ja duffelintapainen vihreä takki, mutta hän ei onnistunut peittämään sitä että oli sievä. Hän oli perinyt Liamin hiukset ja tämän hintelyyden, mutta kasvonpiirteet olivat Stellan ja niin myös sininen katse kaiken sen tumman keskellä. Sandrine oli vetäytynyt metrin päähän Stellasta kuin korostaakseen että oli oman elämänsä sankari eikä hänellä ollut mitään tekemistä äitinsä tai tämän tylsän kirjailijaystävän kanssa.

Hei, Sandrine, minä sanoin ja ojensin käteni.

Sandrine tarttui siihen, hänen kätensä oli ohut ja viileä.

Hei, hän sanoi värittömästi.

Minkä ikäinen sinä olet nyt, minä kysyin.

Esitin kysymyksen lähinnä jotain sanoakseni ja kuulin heti miten väärältä se kuulosti neljäkymmentäneljävuotiaan miehen teinitytölle sanomana.

Sandrinen otsa menikin ryppyyn. Hän yritti työntää kädet housuntaskuihin, mutta housut olivat liian kireät, joten hän antoi käsiensä roikkua velttoina sivuilla ja muistutti hetken ajan hyvin paljon Liamia. Hän vilkuili alta kulmain äitiään, joka tuli avuksi:

Sandi täytti juuri kuusitoista, Stella sanoi ja hymyili minulle vakuuttavasti.

Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen ja jatkoi:

Ajatella, sä olet kohta aikuinen, kulta, eikö ole kummallista?

Äiti kiltti, Sandrine sanoi.

Joimme huonoa kahvia ja minä söin kuivan juustovoileivän yhdessä Messukeskuksen kahviloista, ja siellä Stella kertoi että nyt oli syysloma ja Sandrine aikoi lähteä bussilla Fagerkullaan ja asua muutaman päivän Fagerkullan kartanossa Claran ja Hans Höghetin luona. Minun Celicani oli Messukeskuksen pysäköintitalossa ja sanoin että ajaisin heidät mielelläni linja-autoasemalle: esiintymiseni olivat ohi ja olin vapaa lähtemään messuilta. Kun olimme vilkuttaneet hyvästit Sandrinelle, Stella ja minä katsoimme epävarmoina toisiimme. Tunsin että halusin enemmän, että Sandrinen läsnäolo oli hillinnyt kysymyksiä ja että Stella ja minä olimme ehtineet puhua vain vähän siitä mitä meillä oli puhuttavana. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Stella huomautti että olisi mielellään pyytänyt minut syömään – hän oli jo ehtinyt kertoa että hän ja Sandrine asuivat omakotitalossa Mankkaalla – mutta että keittiö ja yksi kylpyhuoneista olivat parhaillaan remontissa: siellä oli täysi kaaos. Hämmästyin sitä että Stella puhui niin avoimesti ja oli periaatteessa niin vieraanvarainen, vaikka välillämme oli kulunut niin monta vuotta ilman mitään yhteyttä. Myöhemmin ajattelin että minun olisi pitänyt ymmärtää mihin suuntaan asiat olivat menossa, mutta olin pyörällä päästäni tapaamisen takia enkä ymmärtänyt että olin rakastumassa. Ehdotin että ajaisimme Lauttasaareen ja kävelisimme merenrannalla, oli kuulas ja kirkas syyspäivä eikä tulisi pimeää moneen tuntiin. Vasta kun olimme ajaneet sinne, ­pysäköineet auton ja kävelleet etelärannalle, muistin että olimme kävelleet samaa rantaa pitkin viimeisenä surullisena yönä ennen kuin Stella muutti Berliiniin. En muistuttanut Stellaa asiasta, hän olisi vain nauranut ja sanonut että minua vaivasi toistamisen pakko. Sen sijaan pyysin häntä kertomaan konsultti­­yrityksestä, jota hän oli ollut perustamassa, ja Stella kyseli minulta kiireisistä vuosista Uneksijan jälkeen ja hän kyseli isästä ja äidistä, ja hyvin pian keskustelu muuttui intiimiksi ja minä keräsin rohkeuteni ja kysyin Stellalta Ystävä menneisyydestä -filmistä ja muista elokuvista ja miksi hän oli luopunut näyttelijänurasta?

Stella hymyili minulle ja sanoi:

On vain yksi hyvä syy luopua jostain, minkä tekemisestä nauttii. Ja se on, ettei ole tarpeeksi hyvä siinä.

Tuo ei pidä paikkaansa, minä sanoin. Sä olit hyvä niissä elokuvissa. Ja sä olit hyvä näyttämöllä jo ennen kuin muutit Berliiniin.

Niin, Stella sanoi. Olin melko hyvä. Mutta melko ei riitä.

Okei, minä sanoin. Siinä tapauksessa mun täytyy lopettaa kirjoittaminen.

Ei täydy, Stella sanoi. Uneksija on hieno kirja. Mutta tämä uusi on vähän… se on väsynyt, se ei nouse lentoon.

Se kirveli, mutta en näyttänyt sitä vaan vaihdoin aihetta:

Mitä… Liamille kuuluu? Tapaako Sandrine isäänsä?

Oli alkanut hämärtää, ja Stellan kasvonpiirteet olivat pehmeät jäljelle jääneessä punertavassa valossa. Mutta ääni oli terävä kun hän vastasi:

Liam asuu edelleen Berliinissä ja Sandi käy siellä aina joskus. Mutta me ollaan yhteydessä vain sen verran kuin on pakko. Enkä halua puhua hänestä. On… asioita jotka mä haluan unohtaa.

Mietin oliko hän muuttunut, vai aiheuttivatko erilaiset kokemukset vain erilaisia reaktioita. Nuori Stella oli vatvonut Jakobin kuolemaa kokonaisen vuoden, mutta ehkä oli eri asia tulla sen ihmisen pahoinpitelemäksi, jota eniten rakasti ja johon eniten luotti, ehkä sellaisen kokemuksen jälkeen halusi vain sulkea oven ja unohtaa. Hämärä tiheni nyt nopeasti, käännyimme pois rannalta ja aloimme kävellä kohti parkkipaikkaa. Mieleeni juolahti että olimme viettäneet nyt yhdessä monta tuntia mainitsematta Alexia kertaakaan. Ymmärsin myös etten halunnut sen päivän loppuvan, minulla oli vielä niin paljon kysymyksiä esitettävänä, niin paljon asioita kerrottavana.

Mennäänkö syömään? Stella kysyi kuin olisi lukenut ajatuksiani. Kaupungille jonnekin. Mä olen nykyään juntti enkä tunne ­ravintoloita, joten saat viedä mut minne haluat.

Otin puhelimen taskustani ja kokeilin Vespaa ja Farougea. Mutta oli sunnuntai ja useimmat ravintolat olivat kiinni, joten päädyimme Kynsilaukkaan Fredrikinkadulle. Jälkeenpäin ymmärsin että molempien toiminnassa oli ollut tiedostamatonta suunnitelmallisuutta, Stellan vihjailevissa repliikeissä ja siinä tosiasiassa että kaikki ehdottamani ravintolat – Vespa, Farouge, Tapasta, Kynsilaukka – sijaitsivat lähellä asuntoani. Stella ja minä söimme pitkään ja joimme paljon viiniä, me puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä mutta välttelimme surullisia ja raskaita asioita, ja kun ateria oli lopussa, haisimme molemmat valkosipulille ja olimme iloisia ja juopuneita, ja sitten otimme vielä viimeiset lasilliset minun parvekkeellani Sinebrychoffinkadulla katsellen öiseen puistoon, missä sataa tihuutti ja syksyn lehdet lojuivat keltaisina kinoksina märässä ruohossa. Oli lokakuun yö uuden vuosituhannen alussa, Stella ja minä emme olleet enää nuoria, mutta elämä oli edelleen jännittävää ja melankolista ja houkuttelevaa, ja seistessämme siinä päällystakeissamme ja juodessamme viiniä sain vastustamattoman mielijohteen ja annoin käteni haroa Stellan hiuksia, ja hetkeä myöhemmin sivelin kevyesti hänen olkapäätään. Stella katsoi minuun ja kysyi haluatko että mä jään? ja minä sanoin haluan, eikä siitä mennyt kauan hetkeen, jolloin Stella huikkasi kylpyhuoneesta joku on jättänyt meikinpoistoaineensa tänne, saanko mä lainata sitä ja minä huusin ole hyvä vain, ja siitä hetkestä ei mennyt kauan siihen hetkeen, jolloin makasin selälläni ja pitelin kiinni Stellan nilkoista jotka olivat kapeat kuten ennenkin, eikä siitä mennyt kauan siihen, kun kuulin äänen jota en ollut kuullut seitsemääntoista vuoteen. Se ääni pääsi Stellalta vain kun hän sai oikein syvän orgasmin, se oli huokaus ja voihkaisu ja helpottunut huudahdus ja pitkä henkäisy, kaikkea samalla kertaa. Enkä voi kieltää etteikö se ääni olisi muistuttanut varsin paljon hänen äitinsä Claran muinaista rakkauden­ääntä, mutta sitä en olisi ikinä uskaltanut sanoa Stellalle, en silloin kun olimme nuoria enkä nytkään.

Se meikinpoistoaine…, Stella sanoi aamulla kun istuimme keittiönpöytäni ääressä edessämme lattemukit ja croissantit. Hän katsoi minua ironisesti ja sanoi:

Sulla on joku.

Niin, minä sanoin. Saattaa ollakin. Mutta ei se ole vakavaa.

Siis ei sinun puoleltasi, Stella sanoi. Mutta entä hänen? Ja mikä sen nimi on? Oletteko te olleet kauan yhdessä?

Puolisen vuotta kai, minä sanoin. Enkä usko että hän on sen ­sitoutuneempi kuin minäkään.

Stellan silmiin tuli jotain mietteliästä:

Ei kai se vain ole Linda?

Ei, se ei ole Linda. Linda on mennyt uudestaan naimisiin. Me ollaan ystäviä mutta tavataan hyvin harvoin.

Kuka se sitten on?

Se on nimeltään Nike, minä sanoin.

Samothraken Nike? Stella sanoi hymyillen. Tai ehkä Nike Just-do-it?

Oulunkylän Nike, minä sanoin. Elämäni on paljon proosallisempaa kuin osaat kuvitellakaan. Entä sinä?

Mä olen omistautunut Sandrinelle, Stella sanoi. Teini-ikäiset on hankalia.

Hän levitti vadelmamarmeladia croissantilleen, haukkasi ahnaasti, huuhteli sen alas kahvilla ja lisäsi:

Mä olen kaivannut rakastajaa. Mutta ei tullut mieleen että se olisit sinä.

Hmm, minä sanoin. Sä etsit minut käsiisi messuilla.

Niin etsin. Ja sä veit minut ravintolaan, joka sijaitsee sadan metrin päässä sun asunnostasi.

Oli sunnuntai ja useimmat olivat kiinni, minä yritin.

Stella kumartui pöydän yli ja hyväili kättäni:

Ei sillä ole väliä. Mulla on ollut ikävä sua. Ei silloin alussa, mutta viime vuosina.

Mä olen ikävöinyt sinua seitsemäntoista vuotta, minä sanoin. Se on säälittävää ja noloa enkä kuitenkaan voi sille mitään. Mutta…

Vaikenin, sillä tunsin itseni yhtäkkiä epävarmaksi siitä mitä halusin ja uskalsin sanoa. Stella piteli kahvimukia molemmin käsin ja nosti sen huulilleen samalla kun hänen katseensa kohtasi omani väistelemättä.

Mutta mitä? hän kysyi.

Kysymys kuuluu, mitä me oikeastaan kaivataan kun me kaivataan toisiamme, minä sanoin.

Siis kaivataanko me itseämme sellaisina kuin me kerran oltiin? Eikä ollenkaan toisiamme?

Esimerkiksi, minä sanoin. Tai vetääkö meitä puoleensa se mikä jo kerran teki kauhean kipeää?

Stella räväytti silmänsä auki hämmästystä teeskennellen mutta ei sanonut mitään.

Ihmiset on sellaisia, minä sanoin. Ei tietoisesti mutta…

Niin, tiedän kyllä, Stella sanoi. Mutta kokeillaanko kuitenkin?

Kokeillaanko mitä?

Sitä, onko meitä vielä.

Minun täytyy miettiä, minä sanoin. Anna mulle viikko aikaa. Ensi lauantaina on pyhäinpäivä. Tavataanko silloin?

Siitä tulee täydellistä, Stella sanoi. Voiko meitä parempia pyhimyksiä ollakaan?