3.

Minun täytyy miettiä. Minä vain sanoin niin. Ehkä siksi koska ajattelin että juuri Stella oli aikoinaan pannut jutullemme lopullisen pisteen muuttamalla Berliiniin ja tapaamalla Liamin ja saamalla lapsen hänen kanssaan. Halusin esittää vaikeasti saatavaa, mutta oikeastaan en epäröinyt ollenkaan. Lauantaina Stella kutsui minut isoon valkoiseksi rapattuun funkistaloonsa Mankkaalle, keittiöremontti oli nyt melkein valmis ja istuimme tilavassa ruokasalissa ja söimme ruokaa, jonka Stella oli tilannut eräästä ravintolasta Helsingin keskustasta: ruokaa ei tuonut lähetti vaan taksi. Kuinka rikas sinusta on oikein tullut, olisin halunnut kysyä, mutta ei sellaista kysytä kun tavataan toinen ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen. Me olimme kahden sinä iltana, Sandrine oli juhlissa Helsingissä ja aikoi yöpyä ystävättärensä luona. Jäin yöksi, ja me rakastelimme monta kertaa. Sunnuntaiaamiaisella meidän ei tarvinnut sanoa mitään. Me istuimme ja lueskelimme toisiamme vastapäätä, ja joskus nostimme katseemme ja hymyilimme, me olimme nyt me. Olin myös valmistautunut käymällä pitkiä jäähyväiskeskusteluja tyttöystäväni Niken kanssa, asiaa oli puitu kolmena perättäisenä iltana alkuviikosta.

Mitä sä sanoit hänelle? Stella kysyi.

Tunsin itseni kiusaantuneeksi enkä vastannut heti, ja Stella lisäsi:

Sanoitko että sä haluat olla Stella Rabellin kanssa?

Se oli ensimmäinen kerta kun huomasin että Stellan käsitys itsestään oli muuttunut. Hänessä oli uudenlaista itseluottamusta, ja vaikka sitä ei tapahtunut usein, tämä ei ollut myöskään viimeinen kerta kun hän puhui itsestään kolmannessa persoonassa: nuorena Stella ei koskaan puhunut itsestään siihen tyyliin. Mietin mikä oli muuttanut häntä eniten, elokuvaroolit vai se että hän oli nopeasti kasvavan Stellar Business Solutions -yrityksen toinen perustaja – Stella oli esiintynyt tiedotusvälineissä myös siinä ominaisuudessa – mutta en tietenkään voinut kysyä.

En sanonut nimeä, minä sanoin. Vain että olen tavannut jonkun toisen.

Ja sitten sä tietysti sanoit että Nike on niin hieno ihminen, Stella sanoi. Ja että rakastat häntä kovasti, mutta et sillä tavalla.

Jotain sinnepäin, niin, minä sanoin ja yritin olla välittämättä sarkasmista Stellan äänessä.

Miten hän otti sen? Stella kysyi.

Hyvin, minä sanoin. Lähetti kaikki alushousuni minulle takaisin. Ne jotka mulla oli hänen luonaan.

Kuulostaa anaalilta.

Voi olla. Ne oli leikattu kahden sentin suikaleiksi.

Oho! Stella sanoi.

Hän oli rypistävinään otsaansa ja lisäsi sitten:

Kai sä ymmärrät, että ne suikaleet symboloi penistäsi?

En viitsinyt edes vastata, sen sijaan menin jääpalakoneen luo ja annoin muutaman palan pudota mehulasiini. Mehu oli vastapuristettua, Stella oli noussut ennen minua ja nähnyt sen vaivan.

Eikö sulla ollut muita vaatteita sen luona? Stella kysyi kun en sanonut mitään. Pelkkiä alushousuja?

Oli siellä muutakin, minä sanoin. Vaikkapa mokkainen pikkutakki, jonka ostin kun sain Runeberg-palkinnon. Armanin.

Ja? Stella kysyi.

Nike lahjoitti kaiken Punaiselle Ristille.

Stella näytti siltä kuin ei olisi tiennyt pitäisikö hänen nauraa vai suhtautua nöyrän vakavasti naiseen, jota ei ollut koskaan tavannut.

Sun ei tarvitse sanoa mitään, minä sanoin. Tajuan lukeneeni Nikeä väärin.

Ensimmäinen talvi oli ankara: vanhan ajan talvi korkeine kinoksineen ja kylmine öineen ja vaimeine äänineen. Kun ajoin raitiovaunulla kaupungin läpi tai istuin Celicaan ja ajoin Stellan ja Sandrinen luo Mankkaalle, illat kimalsivat huurteesta ja lumesta samaan tapaan kuin matkustaessani raitiovaunulla Taka-Töölöstä Ehrensvärdintielle kun olin lapsi ja Alex ja minä olimme vasta ystävystyneet. Mutta nyt ne eivät kimallelleet yksinäisyydestä. En ollut koskaan aiemmin kokenut sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja se tuli siitä ihmeestä, että Stella ja minä olimme löytäneet toisemme taas. Eräänä talvi-iltana me seisoimme Tavastian lattialla satojen muiden ihmisten kanssa ja kuuntelimme Jayhawkseja, eikä salissa ollut muita kuin me ja bändi. Kun Gary Louris lauloi All The Right Reasons, Stella nojasi päänsä olkaani ja seisoi sitten niin koko kappaleen ajan, enkä minäkään liikkunut, keinahtelin vain hiljaa musiikin tahdissa ja pidin käsivarttani Stellan vyötäröllä ja hän minun, ja kun All The Right Reasons huomaamatta vaihtui Save It For A Rainy Dayksi, katsoimme toisiamme silmiin ja minä ajattelin etten ollut eläessäni ollut yhtä onnellinen toisen ihmisen kanssa.

Sopeuduin nopeasti Stellan ja Sandrinen luo. Sandrine oli kypsä ikäisekseen ja osasi jo pitää huolta asioistaan: hän hoiti koulunsa hyvin, hänellä oli paljon harrastuksia – hänen suuri intohimonsa oli valokuvaus – hän osasi laittaa ruokaa, ja ansaitsi rahaa erilaisilla pikkuhommilla, puhelinmyynnillä ja sen sellaisella, ja selviytyi melkein ilman apua. Stellan yrityksen toimitilat olivat Kaisaniemessä, ja hän oli nyt täyttänyt yhden hyllyn kylpyhuoneenkaapistani erilaisilla purnukoilla. Hänellä oli myös kaksi hyllyä makuuhuoneeni vaatekaapissa, ja minulla oli yksi Mankkaan talossa. Stella yöpyi luonani silloin kun voi, ja minä vietin pitkiä viikonloppuja Mankkaan talossa, ja välillä, kun meillä oli paljon töitä, me asuimme kumpikin tahoillamme.

Eräänä kevättalven iltana me istuimme Stellan Audiin kaikki kolme, kun Sandrine halusi ajelulle. Hän ei matkustanut mielellään Celicassani, hänellä oli pitkät sääret ja takapenkillä oli ahdasta ja sitä paitsi auto oli hänestä tacky – Sandrine käytti sentyyppisiä sanoja ilmaistessaan mielipiteitään, hän puhui englantia yhtä hyvin kuin ruotsia. Lähdimme kehälle ja ajoimme valtavaan kauppakeskukseen lentokentän lähellä, ja siellä Stella halusi ostaa Converse-tossut meille kaikille. Jätimme tossut jalkaan kaupassa, Stellan olivat punaiset ja Sandrinen keltaiset ja minun tummansiniset, ja kun nousimme taas autoon, Sandrine vaikutti iloiselta ja sanoi:

Me näytetään ihan perheeltä.

Muistan sen repliikin, sillä Sandrinella ei ollut tapana puhua meistä kolmesta siihen tapaan, se taisi olla ainoa kerta. Olin luokitellut Sandrinen pohdiskelijaksi heti kun näin hänet ensimmäistä kertaa, ja Stella oli kertonut juttuja jotka viittasivat siihen, että Sandi oli ollut vakava jo lapsena. Hän oli kehittynyt nopeasti sekä fyysisesti että henkisesti, hänellä oli hyvät arvosanat kaikissa lukuaineissa ja hän oli seurustellut jonkun pojan kanssa jo sinä syksynä kun täytti neljätoista. Stella korosti aina että suhde oli ollut romanttinen ja ”viaton”, ja minä ihmettelin mielessäni mistä hän saattoi sen tietää ja miksi hänelle oli niin tärkeää sanoa se.

Sinä iltana kun ajoimme kauppakeskukseen oli äkillinen kevätkylmyys yllättänyt ja maalannut iltataivaan verenpunaiseksi ja purppuraiseksi, ja tiedän että se oli kymmenes maaliskuuta, sillä seuraavana päivänä terroristit iskivät paikallisjunaan Madridissa ja tappoivat melkein kaksisataa ihmistä ja vahingoittivat vielä useampia. Asuin Stellan luona sen viikon ja terroriteko järkytti meitä molempia, me puhuimme siitä pitkään päivällisellä. Sandrinekin oli järkyttynyt, mutta hän näki asian toisin kuin me. Kun Stella ja minä vertasimme Madridin tapahtumia syyskuun 11. päivän hyökkäykseen USA:ssa, kuusitoistavuotias Sandrine huomautti että maailmassa oli paljon paikkoja, joissa ihmisiä kuoli terrori-iskuissa ilman että me reagoimme siihen mitenkään. Hän luetteli joukon kaupunkeja – Kabul, Bagdad, Peshawar, Beirut ja vielä muutamia – ja sitten hän katsoi meihin vakavasti ja lisäsi:

Haluatteko että mä jatkan? Mulla on vaikka kuinka paljon esimerkkejä.

Huolimatta mustista hiuksista ja Liamin kalpeasta ihosta Sandrine muistutti juuri silloin nuorta Stellaa, hän muistutti Stellaa hyvin paljon, se oli sinisessä katseessa ja tavassa nojautua eteenpäin ja äänen kiihkeydessä. Mutta Stella ei sitä nähnyt, Stellaa pelkästään ärsytti.

Sä olet lapsellinen! hän kivahti. Vain kuusitoistavuotias voi kuvitella, että on mahdollista syleillä koko maailmaa erottelematta.

Näin miten Sandrinen katse häilyi, miten hänen koko olemukseensa tuli jotain pelästynyttä. Tein tasoittavan eleen kädelläni jotta Stella rauhoittuisi, mutta turhaan.

Sä tiedät niin hirveän vähän, ja vain siksi sulla on varaa olla tuollainen besserwisser, Stella sanoi vihaisesti tyttärelleen. Mitä enemmän opit, sitä paremmin ymmärrät miten vähän tiedät. Vähän nöyryyttä, Sandi!

Sandrine katsoi ensin alas pöytään, sitten hän katsoi vihaisesti Stellaa ja huusi:

Sä itse et tiedä mitään! Et ole ikinä oppinut ajattelemaan muita! Aina vain SINÄ SINÄ SINÄ, ja sä paskat välität koko muusta maailmasta!

Sandrine nousi äkisti ja työnsi tuolin taaksepäin niin kiivaasti että se kaatui. Hän ryntäsi ulos keittiöstä, ja kuulin hänen askeltensa rummuttavan rappusia ylös ylimpään kerrokseen, missä hänen huoneensa oli. Stella katui välittömästi purkaustaan ja huusi pakenevan Sandrinen perään:

Mä en tarkoittanut sitä niin, Sandi! On vain hyvä, että otat selvää asioista ja että välität. Ja minäkin välitän!

Ylhäällä avattiin ovi ja paukautettiin kiinni, ja Stella katsoi minua anteeksipyytävästi:

Anteeksi. Hän saa mut aina raivostumaan, en voi sille mitään.

Muistin miten Stella ja Clara olivat riidelleet Ehrensvärdintien päivällispöydässä ja Ramsvikissä, ja ajattelin sitä sateista syyspäivää jolloin Stella ja minä makasimme hänen sängyllään ja hän otti kantaa Baader-Meinhof-ryhmän puolesta niin kiihkeästi, että jouduimme riitoihin ja rakkautemme melkein loppui. Mutta hymyilin niin vakuuttavasti kuin osasin ja sanoin:

Se on tuo ikä. Hän rauhoittuu kyllä.

Sandrine on herkkä, Stella sanoi. Ja samalla myös itsepäinen ja kova.

Sehän on oikeassa, minä sanoin. Maailma on paha, ja meitä liikuttaa vain tietyt uhrit ja toiset jättää meidät kylmäksi. Sitä ei voi kieltää.

Stella nyökkäsi alistuneesti, mutta näin ettei ärtymys ollut laantunut: hän oli tehnyt pitkää päivää yrityksessään koko talven, istunut loputtomissa neuvotteluissa houkutellakseen uusia asiakkaita, hän oli väsynyt, lähestulkoon loppuun palanut.

Olenko mä niin kaamea kuin Sandi sanoo? hän kysyi. Ajattelenko mä vain itseäni?

Ehdottomasti et.

Mutta samaan aikaan minua raastoi muisto siitä, miten Stella oli mielestäni voittanut kaikki voimanmittelömme kun olimme nuoria ja yritimme oppia mitä rakkaus oli. Minua huolestutti että nyt kävisi samoin, mutta sysäsin ajatuksen syrjään heikkouden merkkinä ja sanoin:

Sinä olet hyvä äiti Sandille. Usko se.

Niin mutta aina ei jaksa, Stella sanoi hiljaa. Niin se vain on.

Seuraavana iltana Stellalla oli astangajoogatunti kaupungissa. Hän soitti ja kysyi viitsisinkö tehdä ruokaa, Sandrine ja minä voisimme syödä yhdessä, ja Stella söisi sitten kun tulisi kotiin joogasta. Tein pastakastikkeen, johon tuli kylmäsavustettua lohta ja punasipulia ja kermaa ja limeä, ja kun laitoin ruokaa, Sandrine istui pöydän ääressä ja juttelimme koko ajan. Puhuimme terrorismista ja vapaustaisteluista kautta historian, ja minä kerroin Sandrinelle venäläisistä anarkisteista 1800-luvulla ja että myös Suomessa oli ollut ihmisiä, jotka olivat murhanneet poliitikkoja ja virkamiehiä. Kerroin Baader-Meinhofista mainitsematta Stellaa, ja kerroin Ku Klux Klanista ja Martin Luther Kingistä ja Mustista panttereista, ja sitten kerroin Mahatma Gandhista ja hänen satyagraha-filosofiastaan. Sandrine esitti kysymyksiä ja hänen silmänsä loistivat, ja minä yllätyin siitä miten paljon hän tiesi. Hän tiesi että Ulrike Meinhof oli ollut toimittaja, hän tiesi sekä Rosa Parksin että Malcolm X:n ja hän tiesi miten vihattu kenraalikuvernööri Bobrikoff oli ollut ennen kuin Eugen Schauman ampui hänet senaatin portaikossa. Kun kysyin ketkä olivat hänen suosikkihahmojaan maailmanhisto­riassa, hän sanoi että piti Gandhista ja Nelson Mandelasta mutta kaikkein eniten lentäjä Amelia Earhartista.

Miksi juuri Earhartista, kysyin hämmästyneenä, mistä sä hänet tiedät?

Mä luin yhden kirjan, Sandrine sanoi ja katsoi minua sinisellä katseellaan, jonka hohdetta talvenkalpeat kasvot ja pikimusta tukka syvensivät. Hän kauhoi lautaselleen perhospastaa ojentamastani kattilasta ja jatkoi:

Amelia ei pelännyt vaaroja eikä tuntematonta. Eikä se halunnut sopeutua naisen rooliin. Lentäminen oli sille tärkeämpää.

Ja sitten se katosi, eikä sitä koskaan löydetty, minä sanoin.

Eikö ole kaameaa, kun ihmiset vain katoaa, Sandrine kysyi, mutta vaikutti ennemminkin innostuneelta kuin pelokkaalta. Kuunteletko sä muuten Manicseja?

Manicseja?

Manic Street Preacherseja. Niiden kitaristi Richey Edwards katosi kymmenen vuotta sitten. Ruumista ei ole löydetty, ja monet uskovat että se elää.

If You Tolerate This Your Children Will Be Next, nekö siis? minä yritin.

Juuri ne!

Sandrine hehkui nyt intoa, ja tulin taas ajatelleeksi Stellaa nuorena. Mietin, oliko kadonnut Richey Edwards ollut pitkä ja hontelo mies jolla oli sotkuiset tummat hiukset ja nääntynyt ulko­näkö kuten Sandrinen isällä, mutta en kysynyt sitä.

Niillä on yksi laulu Kevin Carteristakin, Sandrine sanoi.

Kuka se on, minä kysyin.

Ensin minä olin luennoinut Sandrinelle Mihail Bakuninista ja satyagrahasta ja ties mistä, ja nyt hän luetteli minulle tuntemattomia nimiä toisensa perään. Pidin siitä.

Kevin Carteria ei enää ole, Sandrine sanoi. Se oli valokuvaaja ja otti kuvan nälkäänäkevästä lapsesta Sudanissa ja korppikotkasta joka vaani lasta. Kun se oli ottanut kuvan, se hätyytti korppikotkan pois, mutta sai silti niskaansa paljon paskaa siitä kuvasta. Sitten se kaasutti itsensä kuoliaaksi autossaan kotonaan Etelä-­Afrikassa.

Mistä sä tiedät kaiken tämän? minä kysyin.

Mulla on tapana ottaa selvää asioista, Sandrine sanoi. Ja mulla on hyvä muisti. Olen aina ollut sellainen.

Se oli ensimmäinen kerta kun Sandrine ja minä puhuimme kuin tasavertaiset. Minä opin paljon noina tunteina ennen kuin Stella tuli kotiin ja löysi Sandrinen ja minut istumasta pöydän ääressä lautaset tyhjinä mutta innokkaasti jutellen. Näin että Sandrinelta puuttui suodatin maailmaa vastaan, aivan kuten hänen äidiltäänkin oli puuttunut, ja näin että hän muistutti Stellaa siinäkin, että hänellä oli paljon tarmoa. Huomasin myös että Sandrine luotti minuun. Olin ollut hänen ja Stellan elämässä vasta muutaman kuukauden, eikä hän tiennyt minusta juuri muuta kuin että hänen äitinsä ja minä olimme rakastaneet toisiamme nuorina ja että minulta oli vienyt yli kymmenen vuotta kirjoittaa ensimmäinen kirjani. Mutta hän piti minusta, ja se oli kuin palsamia Tommi Hjeltin varautuneisuuden aiheuttamille haavoille.