5.

Stellan äkillinen halu kertoa Jakobista ja Poasta ja Clarasta antoi minulle kimmokkeen puhua äidin kanssa hänen isästään ja niistä ajatuksista, joita tämän kohtalo oli hänessä herättänyt. Se ettei mummu enää elänyt teki tabun rikkomisen helpommaksi, sillä nimenomaan mummussa olin vaistonnut ankaruutta. Kun mummu tuli vanhaksi, hän näytti lempeältä valkotukkaiselta enkeliltä, mutta lempeyden alla oli tarve ohjailla sekä menneisyyttä että nykyisyyttä. Kyse ei ollut pelkästään käytännön asioista kuten äidinisän sankarihaudan hoitamisesta tai naurun ja hälinän välttämisestä kaatuneiden muistopäivänä, vaan siihen liittyi myös vaatimus perinteiden kunnioittamisesta ja kielto esittää tungettelevia kysymyksiä. Kun olin lapsi, olohuoneemme kirjahyllyssä oli studio­valokuva äidinisästä, kirjahylly oli pähkinäpuuta ja äidinisä oli komea univormussaan ja hänen katseensa oli vilpitön ja valoisa. Tiesin että hän oli pitänyt laulamisesta ja että hän oli opiskellut opettajaksi Uudenkaarlepyyn opettajaseminaarissa. Kuljin siis hänen jalanjälkiään, vaikka äidinisän ura oli tuskin ehtinyt alkaa, kun hänet kutsuttiin armeijaan ja hän kaatui talvisodassa, päivää ennen jouluaattoa, Summan epäonnistuneessa vastahyök­käyksessä.

Heinäkuun ilta, jolloin join viiniä ja söin juustoa ja päärynäviipaleita äidin kanssa hänen asunnossaan Näyttelijäntiellä, oli syntymäpäiväni jälkeinen ilta: olin täyttänyt neljäkymmentäviisi ja äiti oli antanut minulle lahjakortin Stockmannille.

Ajattelin että tarvitset ehkä uuden pikkutakin, hän sanoi ja lisäsi heti:

Viime vuoden kirjamessuilla näytit jotenkin nuhjuiselta ja ryhdittömältä. Ehkä voisit ostaa koko puvun?

Kirjailija ei tarvitse pukua kun hän esiintyy, minä sanoin. Se on vanhoillisten historiantutkijoiden juttu.

Niin niin, äiti sanoi. Teet kuten tahdot.

Sitten me joimme kokonaisen pullon punaviiniä puoliksi ja kuuntelimme äidin levyjä, ja hän avautui harvinaisella tavalla. Äiti valitti ettei oppinut laskemaan euroissa: vuoden kuusikymmentäkolme rahauudistus oli ollut paljon helpompi, hän sanoi, silloin piti vain jakaa vanha hinta sadalla. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät Puotilaan, jossa asuimme kun olin pieni, ja hän kertoi muutaman jutun Klaavuntieltä, ja niistä ymmärsin että hän ja isä olivat olleet onnellisia silloin. Aurinko alkoi laskea jutellessamme: kahdeksannen kerroksen parvekkeelta oli laaja näköala etelään yli Haagan ja Pitäjänmäen, ja ilta-aurinko paistoi niin kauniisti luoteisten lähiöiden yllä että hillitsin korkean paikan kammoni ja seisoin hetken parvekkeella äidin kanssa seutua katsellen.

Menneisyys oli vuosi vuodelta vahvistanut otettaan äidistä. Kun mummu kuoli, äiti oli perinyt kirjeen jossa armeija esitti valittelunsa hänen isänsä kaatumisen johdosta – sen oli allekirjoittanut marsalkka Mannerheim ja siinä luki että maa oli kiitollinen kalliista uhrista, jonka äidinisä oli antanut – ja äiti oli perinyt myös isänsä viimeisen kirjeen rintamalta ja äitinsä sotalesken rintaneulan ja paljon muita sotamuistoja, ja kaikki nuo esineet olivat näkyvällä paikalla hänen kodissaan. Hänen kotinsa henki muutenkin neli- ja viisikymmenlukua, sillä mummu oli jättänyt jälkeensä nojatuoleja ja senkin ja kirjoituspöydän ja tauluja ja ryijyjä, ja äiti oli ottanut huostaansa ne kaikki, hän oli myynyt omat huonekalunsa ja korvannut ne vanhoilla. Olin sen takia varuillani, kun äiti nousi ja sanoi haluan antaa sinulle yhden asian ja meni makuuhuoneeseen jossa kuulin hänen vetävän auki kirjoituspöydän laatikon. Kun hän tuli takaisin, hän pani pienen ja ohuen vihkon käteeni. Avasin vihkon: se oli viivoitettu ja ensimmäisillä viidellä sivulla oli nimiä ja osoitteita, sen jälkeen sivut olivat tyhjiä. Joidenkin nimien viereen äiti oli kirjoittanut puhelinnumeroita, yleensä lankapuhelimien, mutta enimmäkseen nimien vieressä oli osoitteita. Suurin osa oli suomalaisia, mutta joukossa oli myös nainen joka asui Kööpenhaminassa ja toinen joka asui Münchenissä.

Mitä ihmisiä nämä ovat? minä kysyin.

Ne ovat niitä joihin haluan sinun ottavan yhteyttä, jos minulle sattuisi jotakin, äiti sanoi. Nuoruudenystäviä ja muita joihin olen kadottanut yhteyden vuosien varrella.

Miten niin sattuisi jotakin?

Niin, jos minä vaikka… menen pois pikaisesti.

Äiti katseli minua kasvoillaan huvittunut ilme, joka hänellä joskus oli ja joka teki minut aina ahdistuneeksi, ja sitten hän selvensi:

Siis jos kuolen.

Äiti kiltti, minä sanoin. Sä et ole täyttänyt seitsemääkymmentäkään ja viimeisessä lääkärintarkastuksessa olit terve kuin pukki. Sulla ei ollut edes reikiä hampaissa!

Ei sitä koskaan tiedä, äiti sanoi. On vähän yksinäistä, ja olen jo joutunut hyvästelemään monta ystävätärtä.

Tiedän etten käy sinua katsomassa tarpeeksi usein, minä sanoin ja yritin parhaani jottei ääneni olisi kuulostanut väsyneeltä.

En minä sitä tarkoittanut, äiti sanoi ja katsoi sitten minua taas se arvoituksellinen ilme kasvoillaan, kohotti lasiaan ja sanoi:

Tarkoitin vain ettei sitä koskaan voi tietää. Kippis, poikani! Ja onnea!

Me skoolasimme, ja sitten kysyin äidiltä millainen hänen ­taloudellinen tilanteensa oli, riittikö hänen eläkkeensä, ja hän vakuutti että hänellä oli kaikki hyvin ja häneltä jäi jopa rahaa yli. Tuo optimistinen vastaus valoi minuun rohkeutta, ja minä nyökkäsin kohti lukunojatuolin nurkkaa, johon äiti oli kiinnittänyt seinälle Mannerheimin kirjeen ja valokopion isänsä viimeisestä kirjeestä. Olin lukenut sen kirjeen monta kertaa ja olin vihdoinkin valmis.

Äiti? Saanko mä kysyä yhtä asiaa?

Kysy vain.

Onko hyvä pitää noita kirjeitä seinällä? Tuo kaikki tapahtui yli kuusikymmentä vuotta sitten, eikö ne asiat olisi parasta jo unohtaa?

Äiti vilkaisi minua nopeasti, hänen katseessaan oli jotain syyttävää ja hän räpytteli silmiään monta kertaa. Sekä Stellan että Sandrinen katse häilyi samalla tavoin kun heille esitti kriittisiä kysymyksiä, ja ajattelin että se oli ehkä jotain naisille ominaista, että he eivät osanneet ottaa arvostelua vastaan katse vakaana. Mutta sitten tajusin miten epäoikeudenmukainen olin, sillä oma sydämeni hakkasi sataneljäkymmentä lyöntiä minuutissa joka kerta kun joku arvosteli minua, ja minun piti aina katsoa ulos ikkunasta tai alas pöytään jonka ääressä istuin.

Isoisäsi oli hyvä ihminen, äiti sanoi ääni väristen. Ajattele jos hän olisi saanut elää pidempään. Kuinka paljon hyvää hän olisikaan voinut tehdä!

Tiedän että hän oli hyvä, minä sanoin. En ole koskaan kyseenalaistanut sitä, äiti, ja miten olisin voinutkaan? Mä en vain halua että sinä elät menneisyyden vankina.

Ajattele että hänestä tuli vänrikki, vaikka hän oli niin köyhistä oloista, äiti sanoi. Ja sitten ryssä ampuu häntä päähän tuosta vain.

Äidinisä oli kuollut neuvostoliittolaisen tarkka-ampujan täysosumaan aatonaaton epäonnistuneessa etenemisessä. Olin kuullut kertomuksen monta kertaa ja nyt sanoin:

Tiedäthän sä sen sanonnan, että kannattaa yrittää vaikuttaa vain niihin asioihin joihin voi vaikuttaa ja antaa kaiken muun olla? Sitä mikä on jo tapahtunut ei mikään voi muuttaa.

Hän oli älykäs mies, äiti sanoi. Ja herkkä. Hän kirjoitti niin hienoja kirjeitä.

Niin, kirjeet on hienoja, minä sanoin tuntien paniikin kohoavan sisälläni.

Päätin perääntyä:

Unohda mitä minä sanoin. En tarkoittanut sitä, on hienoa että sinulla on nuo kirjeet seinällä. Unohda koko juttu!

Peräännyin kuitenkin liian myöhään, äidillä oli jo kyyneleet silmissä. Leikkasin itselleni palan gruyèreä, kohotin lasiani äidille ja sanoin:

Kiitos kun kutsuit minut tänne ja kiitos hienosta lahjasta!

Äiti kohotti lasiaan ja yritti hymyillä, mutta hänen silmänsä kiilsivät yhä.

Mikä levy tämä on? minä kysyin vaikka tiesin että se oli hänen suosikkinsa Nat King Cole.

Äiti ei vastannut. Nat lauloi juuri silloin Nature Boyn, ja minä muistin yhtäkkiä erään asian ja jatkoin:

Tiedätkö sä että Nature Boyn kirjoitti eräs varhainen hippi joka kutsui itseään Eden Ahbeziksi? Hän vietti kaikki elämänsä yöt Kalifornian autiomaissa ja puistoissa.

En, äiti sanoi. Sitä en tiennyt.

Ja Eden Ahbez oli saanut ajatuksensa saksalaiselta emigrantilta, jonka nimi oli Wilhelm Pester ja joka oli ollut hippi Sachsenissa jo tuhatyhdeksänsataaluvun alussa.

Miksi kerrot tästä minulle? äiti kysyi, mutta hänen äänensä ei ollut enää syyttävä vaan pelkästään ihmettelevä.

Siksi että sä pidät Natista ja tästä kappaleesta ja siksi että ihmisten tiet maailman läpi on kummallisia ja joskus armottomia, minä sanoin. Se vihollinen joka ampui isoisän oli ehkä gruusialainen viininviljelijä, joka vain paleli siellä rintamalla ja ihmetteli mihin oli joutunut ja kaipasi kotiin aurinkoon.

Sitä minä en usko, äiti sanoi tiukasti.

Hän kuulosti kuitenkin siltä kuin hänen mielensä olisi keventynyt, ja minä päätin vääntää ruuvia vielä kierroksen:

Se ei ehkä edes tähdännyt. Entisaikaan puolet sotilaista tähtäsi tarkoituksella ohi kun ne oli sodassa. Me ollaan innokkaampia tappamaan nykyään.

Äiti näytti surulliselta mutta kohotti lasinsa vielä kerran ja sanoi:

Sinun juttusi saavat minut aivan pyörälle päästäni. Mutta olen iloinen siitä että olet täällä.

***

Näinä vuosina näin Alex Rabellia aika harvoin. Yksittäisiä päivällisiä, sulkapalloa silloin tällöin, ja kerran me tapasimme sportti­pubissa ja yritimme teeskennellä kiinnostusta jalkapallon EM-kisoihin mutta kyllästyimme nopeasti ja siirryimme viinibaariin. Alex ei peitellyt että hänestä oli kiusallista kun Stellasta ja minusta oli taas tullut pari, enkä nähnyt mitään merkkejä siitä että Stella ja hän olisivat yrittäneet lähestyä toisiaan. Mutta minä en juuri kärsinyt asiaintilasta. Minulla ei ollut enää mitään tekemistä ­Alexin liikeasioiden kanssa eikä hän kertonut niistä minulle. Tiesin vain sen, että ne olivat hyviä aikoja Mammonalle ja että Alex oli rohkea ja taitava, putosi aina jaloilleen ja tuli vuosi vuodelta rikkaammaksi. Luultavasti hän oli kerännyt niin suuren ja laajalle jakautuneen omaisuuden, että pääoma tuotti valtavia voittoja kunhan hän ei vain tehnyt virheitä: hänestä oli tullut rahantekokone. Alex oli myös vähentänyt osallistumistaan Siriuksen toimintaan, hän istui yhä hallituksessa mutta oli luovuttanut puheenjohtajuuden Regina Frickelle. Reginan mukaan Alex oli usein poissa kokouksista ja lähetti tilalleen varamiehensä, suojattinsa Rasmus Rosengrenin, jonka hän oli löytänyt perustamansa Young Guns -harjoittelijaohjelman kautta. Alex esitti nyt hyväntahtoista mutta välinpitämätöntä kustantamonomistajaa, ja minä olin vain yksi Siriuksen tallin monista kirjailijoista. Olin kustantamolle epävarma sijoitus, jolla oli ollut lyhyt kultakautensa mutta joka oli sitten flopannut ja saanut kirjoituskrampin: halusin saada hyvitystä Jälkiä hiekassa -romaanin epäonnistumisesta, mutta kun yritin kirjoittaa, menin kipsiin enkä saanut mitään aikaan.

Stella oli niin kroonisen epäluuloinen joka kerta kun olin tavannut Alexin – mistä te puhuitte? mitä sä kerroit sille? – että lopulta lakkasin kertomasta hänelle tapaamisistamme ja valehtelin pelanneeni sulkapalloa Krister Tuomisen tai jonkun kirjailijakollegani kanssa. Stella oli ehdottoman johdonmukainen päätöksessään olla tapaamatta Alexia, ja Alex vastasi samalla mitalla. Se joka kärsi eniten sisarusten vihollisuuksista oli Clara. Vuosi vuoden jälkeen hän kutsui heitä jouluaterialle, uudenvuodenmaljoille, pääsiäislampaalle, juhannusnaukuille, rapujuhliin ja niin edespäin. Clara teki kaiken voitavansa ja oli käsittämättömän sitkeä, mutta mikään ei auttanut. Stella ja Alex kehittivät tavan ottaa yhteyttä toisiinsa välikäden kautta, ja sillä tavoin he päättivät kuka vieraili Claran luona milloinkin – se että he olisivat tulleet yhtä aikaa oli poissa laskuista. Ennen kuin palasin kuvioihin, Karina Laine-Rabell oli vuosia saanut toimia välikätenä yksin. Nyt me vuorottelimme, ja Karina näytti avoimesti miten kiitollinen hän oli siitä, että minä kannoin osan hänen taakastaan.

Keskellä vihanpitoa oli kuitenkin yhteys joka piti. Sandrine ja Alexin tytär Thea kävivät molemmat Tredje Svenskaa ja olivat olleet luokkatovereita ala-asteelta lähtien. He olivat parhaat ystävykset, vaikkakin hyvin erilaisia keskenään.

Sandrinen piikikkyys ja jurous katosivat kun hän lähestyi aikuisuutta. Hän oli hajamielisen ystävällinen, mutta hän ei ollut koskaan pehmeä naiivin tai romanttisen merkityksessä. Sandrinessa oli terävyyttä, jota hän ei pystynyt kätkemään vaikka yritti, hänen tarpeensa ymmärtää oli voimakkaampi kuin hänen halunsa olla kiltti. Yhtenä talvena hän luki Sepänpuiston uneksijan minun tietämättäni. Mutta hän kertoi siitä Stellalle, ja Stella kertoi minulle. Ja eräänä iltana kun Sandrine ja minä olimme yksin talossa, en voinut olla kysymättä:

No, mitä pidit Uneksijasta? Tiedän että olet lukenut sen.

Se oli mielenkiintoinen, Sandrine sanoi. Niihin tyyppeihin kiintyy, ja se on hyvin kirjoitettu. Mutta eikö se ole välillä aika nyyhkyromanttinen?

Miten niin? minä kysyin.

Kaikki ne vanhat kappaleet ja telkkariohjelmat, jotka on sulle niin tärkeitä. Ja ne jutut joita henkilöt puhuu, että elämä kuluu niin nopeasti ja aika on lyhyt. Siis kuinka vanha sä olit kun kirjoitit sen, kolkytviis?

Kolkytseitsemän tai jotain, minä sanoin ja kuulin jo kuulostavani pettyneeltä.

No just, Sandrine sanoi. Eikö siinä vaiheessa kun on kolkyt­seitsemän pitäisi tuntua että elämää on paljonkin jäljellä?

Hän katsoi minua uteliaasti ja jatkoi:

Miksi romaaneja ylipäätään kirjoitetaan?

Jäin sanattomaksi. Unelma Romaanista oli elänyt niin vahvana niin monet vuodet etten ollut koskaan kysynyt asiaa itseltäni.

Miten niin? kysyin vain aikaa voittaakseni.

Mä tarkoitan vain, Sandrine sanoi, että on niin monta muutakin tapaa kertoa maailmasta.

En tiedä, minun oli pakko vastata. Se on kai mun tapani. Vain se saa mut tuntemaan, että ymmärrän mitä tapahtuu.

Näinä aikoina Stellalle ja minulle alkoi käydä selväksi että Sandrine oli lahjakas valokuvaaja. Hän oli saanut Stellalta kalliin järjestelmäkameran seitsentoistavuotislahjaksi, ja sen jälkeen hän edistyi pitkin harppauksin. Hän eteni kokeilemalla kuten nuoret ihmiset tekevät omaa tyyliään etsiessään. Ensimmäisenä syksynä hän kuvasi tummia monoliittimaisia kiviä ja usvankietomia puita Helsingin rannoilla, ja samana talvena hän loi asetelmia joissa oli vanitas-motiivi: häntä kiinnostivat death metal ja muu synkkä estetiikka. Seuraavana kesänä hänen kuvansa olivat valoisia ja elämänmyönteisiä, hän kuvasi ihmisvilinää keskustan kaduilla ja klubeilla, mutta jo loka- ja marraskuussa hän kokeili oranssilla helvetinvalolla ainoana kontrastina mustille varjoille, joita syksyinen Helsinki on täynnä. Sandrinesta oli nyt tullut työkeskeinen: kun hän ryhtyi valokuvaamaan tai luki johonkin kokeeseen, hänestä tuli vaitelias ja luoksepääsemätön. Mutta välillä oli iltoja jolloin hän pelasti tunnelman talossa kun me muut emme osanneet. Sillä Stellalla ja minulla oli molemmilla paljon paineita. Stellan yritys oli saanut kilpailijoikseen vastaperustettuja viestintätoimistoja, ja minua ahdisti pelko etten enää koskaan pystyisi kirjoittamaan mitään yhtä hyvää kuin Uneksija. Me tiuskimme toisillemme ja Stella tiuski myös Sandrinelle, mutta Sandrine otti sen rauhallisesti. Hänen tyyneydessään oli jotain ylevää, enkä voinut olla ihmettelemättä miten hänestä oli tullut sellainen, kun hänellä oli Liamin kaltainen ylimielinen ja väkivaltainen isä ja Stellan kaltainen ailahteleva äiti.

Thea Rabell oli perinyt ulkonäkönsä äidiltään. Thea oli yhtä vaalea kuin Karina Laine-Rabell mutta muodokkaampi, ja kesäisin hän oli hyvin ruskea kun taas Sandrine pysyi kalpeana. Thea ja Sandi olivat toistensa vastakohtia, mutta molemmat olivat poikien mieleen. Thea houkutteli urheilijoita ja narsisteja ja pilalle hemmoteltuja mammanpoikia, kun taas Sandi veti puoleensa neurootikkoja ja ujoja poikia, joilla oli älyllistä kunnianhimoa.

Thealla oli Rabellien katse. Mutta sitäkään hän ei ollut saanut isältään. Alexilla oli Jakobin harmaanvihreät silmät, Jakobin silmät ennen kuin ne muuttuivat mustiksi, kun taas Thean katse oli intensiivisen sininen. Ei kimaltava kuten Stellalla, vaan terävä ja läpitunkeva kuten Poalla. Joskus yhdennäköisyys oli niin hämmästyttävä, että kuvittelin Poan sielun siirtyneen hänen kuolinhetkellään Theaan.

Luonteeltaan Thea muistutti Alexia. Olin nähnyt sen hänessä alusta asti ja näin sen nyt entistä selvemmin. Theassa oli huoletonta charmia ja hänellä oli kyky ohjailla ihmisiä, saada heidät tekemään tahtonsa mukaan ilman että hänen täytyi käskeä heitä. Ja sitten oli kärsimättömyys, tyytymättömyys kaikkiin rajoittaviin sääntöihin, omavaltaisuus. Nuo viimeksi mainitut piirteet Alex sai vasta aikuisena, mutta Thealla oli ne jo lapsena. Thea oli myös perinyt Alexin halveksinnan muiden heikkoa käsityskykyä kohtaan, ja koska hän oli niin nuori, hän meni joskus ansaan. Joskus sattui että Thea tuhahti ivallisesti jollekin mikä oli hänestä järjetöntä ja tyhmää, mutta joutuikin hetken päästä huomaamaan että hän oli tuhahtanut älykkäälle ajatukselle, joka vain pohjautui häneltä itseltään puuttuvaan tietoon. Kun niin tapahtui Sandrinen kanssa, Sandin katse alkoi usein harhailla, koska hänen oli vaikea kestää Thean ivaa silloinkin kun hän tiesi olevansa oikeassa. Niinä kertoina Thea malttoi mielensä, meni Sandin luo ja halasi tätä tai silitti olkapäästä ja sanoi: Anteeksi. Sandia pidettiin yleensä ihanana ja Theaa sietämättömänä, mutta minä näin serkuk­set läheltä ja tiesin että he pysyivät ystävinä myös ­Thean sovittelevien luonteenpiirteiden takia.

Rakkaus kovaan vauhtiin ja riskeihin oli eräs Alexin ominaisuuksista joka oli vain vahvistunut Theassa. Thea oli fyysisesti uskalias ja hyppäsi Helsingin uimastadionin kymmenen metrin hyppytasanteelta jo ennen kuin oli oppinut kunnolla uimaan. Kun Karina-äiti kysyi häneltä, eikö häntä pelottanut ja miten hän oli aikonut tulla ylös vedestä, Thea nauroi raisusti ja katsoi Alexia joka hymyili ylpeänä takaisin. Heti kun Thea oppi polkemaan pyörää, hän alkoi ajaa aivan liian lujaa. Kymmenvuotiaana hän meni pyörällä nurin maantien mutkassa Turun saaristossa – Alex ja Karina olivat ostaneet saaren Korppoosta samaan aikaan kun Poa ja Alex myivät Ramsvikin – ja satutti pahasti leukansa, jonka alle jäi siitä arpi. Silti hän pyöräili edelleen yhtä hurjasti kuin ennenkin, ja kun muutama vuosi oli kulunut, hän alkoi ajaa Alexin moottoriveneillä samaan tyyliin.

Thea yöpyi aina välillä meillä Mankkaalla, ja joskus Sandrine asui jonkin arkipäivän Alexin ja Karinan luona: sieltä oli lyhyempi matka Tredje Svenskaan. Kuljetukset ja muu logistiikka hoidettiin niin ettei Stellan ja Alexin tarvinnut olla yhteydessä. Joskus minä vein tyttöjä, joko Celicallani tai Stellan pienellä Audilla, tai sitten Karina kuljetti heitä Lexus-merkkisellä kaupunkimaasturillaan. Tytöt tiesivät että Stella ja Alex kieltäytyivät kanssakäymisestä toistensa kanssa mutta se ei näyttänyt liikuttavan heitä. Kun vein ja hain Sandrinen, join usein kupillisen kahvia tai oluen Alexin tai Karinan tai molempien kanssa, ja näin että Sandi seurusteli pakottomasti enonsa ja tätinsä kanssa. Ja niin oli Theankin laita, hän näytti vain parhaat puolensa käydessään syömässä tai yöpyessään Mankkaalla. Minusta Alex ja Stella käyttäytyivät lapsellisesti toisiaan kohtaan, mutta kunnioitin sitä etteivät he olleet siirtäneet vihollisuuksiaan lapsiinsa. Alex oli aina rakastettava Sandrinea kohtaan ja Stellalta riitti Thealle enemmän kärsivällisyyttä kuin omalle tyttärelleen.

Sinä talvena kun Sandrine oli seitsemäntoista, hänellä oli poikaystävä jonka hän kutsui Mankkaalle ja esitteli Stellalle ja minulle. Poikaystävän nimi oli Kasper Cannelin, hän oli pari vuotta Sandrinea vanhempi, naiivi nuorimies tunnetusta suvusta. Minusta hän oli enemmän Thean tyyppiä kuin Sandrinen, ja sanoin Stellalle että kun Kasper saisi ikää, hänestä tulisi kuin Claran Hasse Höghet: kiltti ja uskollinen mutta väritön. Kasper ehti syödä meillä monta kertaa ja hän jäi myös yöksi Sandrinen huoneeseen. Mutta jos minulta olisi kysytty, olisin jo Kasperin ensimmäisen vierailun jälkeen sanonut ettei rakkaus kestäisi. Kasper oli sympaattinen mutta hän ei ollut Sandrinen veroinen, oli ilmiselvää että Sandi oli nopeaälyisempi ja tiesi maailmasta enemmän kuin hän. Sitä paitsi Kasperin käytös oli joskus koomisenkin avointa: aina joskus hän saattoi unohtaa Sandrinen ja tuijottaa lumoutuneena pian neljäkymmentäviisivuotiasta Stellaa, ja kun kysyin Stellalta oliko hän huomannut sitä, hän vastasi tietysti olen, se on vähän ällöä, enkä voinut olla sanomatta:

Kasperin mielestä sä olet takuulla milf.

Mikä on milf? Stella kysyi.

Kerroin hänelle että se oli lyhennys sanoista Mom I’d Like to Fuck.

Mistä sä tiedät tuollaista? Stella kysyi.

Mä seuraan aikaani, minä sanoin. Eikö sunkin pitäisi, sähän olet konsulttiyrityksen omistaja ja autat muita markkinoinnissa ja pr-toiminnassa?

Mä olen sanonut tän sata kertaa! Stella sähisi kiukkuisena. Stellar Solutions ei ole mikään konsulttifirma vaan viestintätoimisto!

Kohautin olkapäitäni harmissani hänen äkillisestä purkauksestaan.

Whatever, sähisin takaisin. Konsulttifirma tai viestintätoimisto, mitä saatanan väliä sillä on?

Sillä on väliä! Stella melkein huusi ja käänsi sitten selkänsä – me olimme jo sängyssä silloin – ja pysyi omalla puolellaan sänkyä vaikka panin käden hänen olkapäälleen ja puristin sitä anteeksipyynnön merkiksi. Sammutin yöpöydän lampun ja makasin pitkään käsi hänen olkapäällään, pari kertaa silitin varovasti hänen poskeaan. Mutta Stella ei heltynyt, ja lopulta luovutin ja käännyin kyljelleni minäkin, selkä häneen päin. En nukahtanut heti vaan ajattelin että epäsovun hetkiä oli tullut yhä enemmän, ja vaikka tiesin että Stellaa huoletti hänen yrityksensä, ja hän tiesi että minä pelkäsin epäonnistuvani seuraavan kirjani kirjoittamisessa, emme osanneet auttaa ja tukea toisiamme. Yrityksen toimiala oli Stellalle arka paikka. Hän ja hänen liikekumppaninsa Matleena Ristola olivat olleet aikaansa edellä. Stellar Solutions ei myy markkinointia eikä rakenna yksinkertaisia brändejä, me luomme visioita ja tarjoamme asiakkaillemme uusia mahdollisuuksia luki yrityksen kotisivulla, ja alussa sillä oli mennyt loistavasti ja Stella ja Matleena olivat laajentaneet muutamassa vuodessa kahdesta työntekijästä neljääntoista. Mutta sitten alaa olivat vallanneet dynaamiset kilpailijat kuten Miltton ja Kreab, ja Stellar Solutions oli alkanut menettää tärkeitä asiakkaita. Tiesin miten omantunnontarkka Stella oli ja tiesin että hän välitti ihmisistä: jos hänellä oli ­neljätoista alaista, hän vihasi ajatusta luopua yhdestäkään. Ymmärsin häntä, mutta huoli omasta tulevaisuudestani oli yhtä vahva, ja sinä yönä ajattelin ensimmäistä kertaa, että Stella ja minä olimme tehneet virheen päättäessämme yrittää uudestaan.

Sinä keväänä Thea Rabell kävi Mankkaalla useammin kuin ennen, ja parilla kerralla hänellä oli mukanaan ujo vaaleatukkainen poika. Ensimmäisen kerran huhtikuussa, ja silloin Sandrine ja Kasper ja Thea ja uusi poika pysyttelivät kellarikerroksen takkahuoneessa ja pelasivat World of Warcraftia Stellan ja Sandrinen yhteisellä tietokoneella kunnes oli ruoka-aika. Kun he olivat istumassa pöytään – minä vastasin ateriasta, appelsiinilla maustettua kanapataa – uusi poika ei mennytkään tervehtimään Stellaa vaan tuli minun luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:

Hei, etkö muista minua? Mä olen Tommi.

Hän oli ainakin satayhdeksänkymmentä senttiä pitkä, hänen silmissään oli jotain arkaa, mutta hän katsoi kuitenkin minua silmiin sieltä yläviistosta, ja minä katsoin häntä monta sekuntia ennen kuin näin pienen pojan tuon isoksi kasvaneen seitsentoistavuotiaan takana.

Herran tähden, minä sanoin typerästi. Oletko sä Lindan poika?

Poika nyökkäsi ja hymyili, hymy kiiti hänen valoisien kasvojensa yli nopeasti kuin kesäpilvi ja katosi.

Näin että Stella oli kuullut nimen, sillä hän säpsähti työtason edessä, missä hän ammensi ruokaa lautasille. Mietin säpsähtikö hän ajatellessaan Linda Vogtia ja kilpailua heidän välillään, vai kylmäsikö häntä kun hän muisti Klasu Hjeltin, joka oli nyt ollut kuolleena kolmetoista vuotta.

Äiti pyysi sanomaan sulle terveisiä, Tommi Hjelt sanoi kohteliaasti pudistaessaan kättäni, tuntui siltä kuin hän ei olisi halunnut ollenkaan päästää sitä.

Stella kokosi itsensä nopeasti, lähti työtason luota ja tuli minun ja Tommin luo. Hän ojensi kätensä ja puristi impulsiivisesti Tommin olkapäätä ennen kuin tarttui tämän käteen.

Oletko sinä Linda Vogtin poika? hän kysyi iloisesti. Mukava tavata sinut!

Äiti pyysi sanomaan sullekin terveisiä, Tommi sanoi mutkattomasti.

Istuuduimme pöytään ja sitten Stella ja minä puhutimme noita neljää nuorta parhaamme mukaan. Keskustelu oli vaivalloista ja jäykkää kuten usein voi käydä, enkä kehdannut esittää Tommi Hjeltille niin paljon kysymyksiä kuin olisin halunnut. Silti ehdin möhlätä, sillä kun kysyin Lindan miehestä Raimosta, Tommi hätkähti ja sanoi:

Äiti ja Raimo eros viime vuonna. Raimo muutti Ouluun, mutta mä en ole varma asuuko se siellä enää.

Anteeksi, mä en tiennyt…, minä sanoin.

Ei se mitään, sanoi Tommi kohteliaasti. Se on mulle ok.

Minä hymyilin ja nyökkäsin hänelle kiitollisena ja ajattelin samalla, että siitä oli kauan kun olin puhunut Linda Vogtin­ kanssa ja vielä kauemmin oli siitä, kun olin käynyt syömässä hänen kanssaan. Yhtäkkiä kaipasin Lindaa, mutta minulla oli riittävästi itsehillintää ollakseni vilkaisematta oliko Stella nähnyt muutoksen minussa. Vasta hetken kuluttua katsoin häntä hänen jutellessaan Sandrinen ja Kasperin kanssa: hän puhui niin eloisasti ja vapautuneesti että olin varma ettei hän ollut huomannut mitään.

Kun Tommi Hjelt ja Thea kävivät meillä seuraavan kerran, he jäivät niin pitkään että Stella ehdotti että he jäisivät yöksi. Thea ja Tommi kiittivät tarjouksesta, ja me kannoimme taitettavan metallisängyn ja ylimääräisen patjan takkahuoneeseen, kun taas Sandrine ja Kasper nukkuivat Sandrinen huoneessa. Sinä iltana näin kuvion selvemmin. Kasper Cannelinin Stellaan luomat katseet olivat enemmän tiedostamattoman himokkaita kuin koskaan, ja nyt Sandrinekin pani ne merkille: näin miten hänen silmänsä muuttuivat koviksi kun hän katsoi poikaystäväänsä. Tommi Hjelt taas oli pohjattoman rakastunut Theaan, mutta tämä tuskin huomasi häntä. Oli alkukesä ja me grillasimme puutarhassa ja sitten söimme ja pelasimme Trivial Pursuitia, ja Tommin katse lepäsi Theassa koko illan. Tuon asetelman huomaaminen teki minut niin surulliseksi, että olisin halunnut puhua Tommille kahden kesken ja sanoa ettei hänen kannattanut tuhlata aikaansa ihmisiin, jotka eivät nähneet häntä eivätkä välittäneet hänestä oikeasti. Mutta en tehnyt sitä. Sen sijaan puhuin Alexin kanssa kun me pelasimme sulkapalloa pari päivää myöhemmin:

Thea liikkuu näköjään Lindan ja Klasun pojan kanssa.

Juu, Alex sanoi. Mutta en mä usko että siinä on mitään. Ne on pelkkiä kavereita.

Mä oon nähnyt ne, minä sanoin. Tommi on rakastunut Theaan.

Se on sen ongelma, Alex sanoi hymyillen. En usko että Thea…

Ei niin, en minäkään usko, minä sanoin ja hymyilin takaisin.

Hymyilin vastoin parempaa tietoani, sillä tunsin sydämeni raskaaksi kun ajattelin Tommi Hjeltiä. Hänen Theaan luomansa katseet olivat herättäneet muistoja siitä, millaista oli käydä Tredje­ Svenskaa jossa niin monet oppilaat olivat kauniita ja ­rikkaita.

Etkö sä seurustellut Lindan kanssa kun… mikä sen nimi nyt on… oli pieni?

Tommi, minä sanoin. En oppinut tuntemaan häntä erityisen hyvin. Hän oli kiltti mutta pysytteli omissa oloissaan.

Se on käynyt meillä joskus, Alex sanoi. Mutta vain silloin kun niitä on ollut kokonainen jengi. Se ei ole ollut täällä yötä tai mitään sellaista.

Tommi vaikuttaa kunnon pojalta. Mutta jos mulla olisi tilaisuus, kehottaisin häntä unohtamaan Thean.

Niin minäkin, Alex sanoi, ja sitten hän hymyili taas.