6.

Kun keskikesä saapui, oli tapahtunut se mitä olin povannutkin. Sandrine oli jättänyt Kasper Cannelinin eikä Thean ollut tarvinnut edes jättää Tommi Hjeltiä: kun kysyin Sandilta asiasta, hän sanoi että Thea oli vain lakannut lukemasta Tommin lähettämiä viestejä ja vastaamasta puhelimeen kun tämä soitti. Tunsin surun piston siitä että olin nähnyt niin paljon elämää ja ihmisiä, että osasin aavistaa sellaiset tapahtumaketjut jo ennalta.

Eräänä heinäkuun perjantaina Sandrine ja Thea tulivat Långholmenille, vain he kaksi, eivätkä he asuneet minun ja Stellan kanssa mökissä vaan vanhassa vajassa, josta Anselmi oli remontoinut talven aikana vierasmajan. He jäivät melkein viikoksi, ja jo toisena iltana Thea halusi lähteä Ramsvikiin ja nähdä lomakylän kuumimman sesongin aikana. Sandrinekin innostui, mutta Stella pudisti päätään ja sanoi että hänellä oli töitä, oli vain reilu viikko elokuuhun jolloin kaikki taas alkaisi, ja hänellä oli useampi kampanja työn alla. Kun tytöt ja minä asetuimme Busteriin ja lähdimme vesille, Stella istui kannettavansa kanssa puutarhatuolilla saunan vieressä, nojautui näytön ylle ja uppoutui työhönsä.

Oli merkillinen kokemus lähestyä lomakylää mereltä päin. Omistajakonsortio oli poistattanut kaislat kun kylä oli rakennettu, ja väylä Ramsvikiin oli nyt avoin, se antoi lomailijoille kauniin näköalan mutta päästi myös eteläiset tuulet esteettä rantaan. Vanhan saunan ja venevajan tilalla komeilivat nyt lomakylän satama ponttonilaitureineen ja iso saunarakennus, jossa oli poreammeosasto ja kymmenkunta erillistä suihkuhuonetta ja kolme ulkosuihkua eteläseinustalla. Siellä oli rantaravintola joka myi olutta ja viiniä ja lämpimiä pikkuruokia, kioski josta sai lehtiä ja elintarvikkeita ja hygieniatuotteita, puoti joka myi saaristoaiheista rihkamaa, ja laiturin päässä komeili kyltti jossa oli hyväntahtoisesti hymyilevä aurinko ja sanat VÄLKOMMEN TILL RAMSVIK – TERVETULOA LOMA-RAMSSIIN. Kaikkialla oli eloa ja vilinää, rantaravintola oli täynnä ja katkeamaton ihmisvirta valui saunaan ja suihkuihin ja tuli taas ulos ja hyppäsi tai laskeutui veteen. Pienet valkovihreät talot ja pikkuruiset puutarhat olivat täynnä mekastavia ja kiljuvia lapsia ja varvastossuisia äitejä ja paljasrintaisia isiä jotka olivat polttaneet itsensä porottavassa auringossa ja yrittivät nyt tehdä saman makkaroille ja pihveille joita he lätkivät grilliritilälle. Sandrine ja Thea ja minä ostimme jäätelöt ja kävelimme sitten pitkää päälaituria ja mustia asfalttipolkuja pitkin kohti sitä paikkaa, jossa päärakennus oli ollut. Oli kuumaa ja tukahduttavaa ja tuoksui voimakkaasti grillatulta lihalta ja aurinkovoiteelta ja happamalta oluelta, ja minä ymmärsin miksi Anselmi kieltäytyi käymästä Ramsvikissä. Me jäimme ylimpien talojen luo ja katselimme ympärillemme, edes kääntöpaikkaa ei enää ollut, vaan sen paikalle oli pystytetty punaisesta aaltopellistä tehtyjä varastoja. Katselin rantaan ja merelle päin ja ajattelin etten tunnistanut muuta kuin jokusen rantavaahteran siellä alhaalla, ja niitäkin ahdistivat rantalentopallokenttä ja kioski, josta sai vuokrattua kumiveneitä ja surffilautoja. Silmäilin rinnettä ja yritin löytää paikan, missä päärynäpuut olivat olleet ja missä Stella ja Alex ja minä olimme seisseet kuin kivettyneinä kun Jakob tuli horjahdellen, kaatui ja päätyi selälleen ruohoon eteemme. Ja yritin löytää sen paikan, missä Stella ja minä olimme lojuneet punaisella päiväpeitteellä ja syleilleet toisiamme ensimmäistä kertaa. Mutta en onnistunut, vanhaa Ramsvikiä ei enää voinut asettaa rasteriksi uuden päälle. Käännyin vieressäni seisovien Thean ja Sandrinen puoleen. Sandi nakersi pieniä paloja jäätelöpuikostaan kasvoillaan mietteliäs, melkein hämmästynyt ilme, kuin hän ei olisi ikimaailmassa osannut kuvitella näkevänsä juuri tätä, kun taas Thea nuoli tötterönsä viimeiset rippeet sen näköisenä että häntä yökötti. Mielessäni välähti että jos asiat olisivat menneet toisin, nuo kaksi serkusta olisivat kasvaneet Ramsvikin prinsessa Sandrinena ja Ramsvikin prinsessa Theana, ja ajatus huvitti minua: kuvittelin että Thea olisi ollut kuin luotu siihen rooliin.

Mitä kaikkea te muistatte? minä kysyin.

Sandrine pudisti päätään ja sanoi:

Mä yritän, mutta en muista paljon mitään. Thea, miten vanhoja me oltiin kun käytiin täällä viimeistä kertaa?

En mä tiedä, sanoi Thea ikävystyneenä. Ehkä kolme? Tai neljä?

Minä luulen että te olitte neljä, minä sanoin. Se oli se ylimääräinen kesä, jonka te saitte tyhjentääksenne talon sen jälkeen kun äidinisänisä Poa kuoli.

Mikä sä oikein olet, joku hiton sukuhistorioitsija vai? Thea kysyi ja pureskeli keksitötterön viimeisiä paloja. Ja se oli minun isänisänisäni.

Sininen katse oli armoton ja äänessä oli ilkeä sävy, ja se sävy satutti minua. Mutta hillitsin itseni. Ajattelin että Thea oli vielä lapsi ja että ajan mittaan hän kypsyisi, ja sitten vastasin niin tyynesti kuin pystyin:

Te tarvitsisitte kyllä oikeasti jonkun historioitsijan, kerrottavaa on niin paljon.

Whatever, Thea sanoi ja kohautti olkapäitään. Tule Sandi, mennään veneelle. Mä en halua olla täällä kauempaa, tää on luusereiden paikka.

Thea oli yleensä kunnioittanut sekä Stellaa että minua, mutta tänä heinäkuun viikkona hän oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Heidän lähtöään edeltävänä iltana Sandrine kysyi saisivatko hän ja Thea lainata Busteria illaksi, ja vastasin myöntävästi koska molemmat osasivat ajaa venettä, vieläpä hyvin. Pyysin heitä palaamaan kymmeneltä, sillä aioin tarjota myöhäisen grilliate­rian, ja vasta alkaessani valmistaa ruokaa huomasin että yksi viini­pulloistani oli kadonnut. Kun Sandrine ja Thea palasivat, kello oli melkein yksitoista ja ruoka oli jäähtynyt, eivätkä he olleet pelkästään juoneet sitä viinipulloa – hyvää Montepulcianon Vino Nobilea, tyhjä pullo vieri edestakaisin veneen lattialla – vaan he olivat myös käyneet Ramsvikissä uudestaan ja juoneet olutta rantaravintolassa vaikkei kumpikaan heistä ollut täysi-ikäinen. Sandrine oli heistä selvempi ja näin että häntä hävetti, hän istui kyyryssä etutuhdolla ja näytti siltä kuin olisi halunnut olla jossain muualla. Thea ajoi venettä ja tuli rantaan liian kovaa vauhtia, keula osui laituriarkkuun ja koko laituriinlasku oli kömpelö ja huolimaton. Noustessaan laiturille Thea katsoi minua, olin näkevinäni hymyn aavistuksen hänen suupielessään ja raivostuin, ja jos olisin seurannut vaistojani, olisin antanut hänelle korvapuustin. Mutta hillitsin itseni ja niin hillitsi myös Stella, vaikka näin että hän oli yhtä vihainen kuin minäkin.

Te täytätte kohta kahdeksantoista, miksi te käyttäydytte kuin pissikset? Stella kysyi ja katsoi anovasti Sandrinea.

Sandrine mumisi jotain niin hiljaa ettei sitä kuullut, eikä Thea sanonut mitään, kiersi vain peräköyden laiturintolppaan ja teki paalusolmun.

Miksi te varastatte viiniä? minä kysyin. Olisitte saaneet sen pullon jos olisitte pyytäneet.

Anteeksi, Sandrine sanoi.

Vedin hänet hiukan sivummalle, me pidimme yhä toisistamme enkä halunnut riidellä, siksi kysyin hiljaisella äänellä:

Mikä Theaa vaivaa? Ei hän yleensä käyttäydy tällä tavoin.

En mä tiedä, Sandrine sanoi. Mutta anteeksi.

Vasta seuraavana iltapäivänä, kun olimme vieneet Sandrinen ja Thean Ramsnäsuddiin ja he olivat lähteneet bussilla Helsinkiin, minä sanoin Stellalle:

Älä anna Sandin jatkossa pyytää Theaa mukaan. Mä en halua häntä saarelle enää.

Stella katsoi minua miettiväisenä ja sanoi:

Mä sanon Sandille. Mutta mä en usko että Theakaan haluaa enää tulla. Luulen että se oli Thean tapa sanoa, ettei se viihdy näillä seuduilla ollenkaan.

Niihin aikoihin tilanne alkoi kääntyä, syksyllä 2005, kun Stella ja minä olimme olleet yhdessä kaksi vuotta. Ensimmäisenä vuotena olimme harrastaneet seksiä lakkaamatta, olimme rakastelleet yhtä usein kuin nuorina, jopa useammin, ja olimme puhuneet siitä, sanoneet että se oli vähän naurettavaa, mehän olimme jo puolivälissä viittäkymmentä ja tässä me nussimme kuin hullut vaikka olimme tunteneet toisemme lapsesta asti. Teimme ison numeron siitä että lähestyimme viittäkymmentä, ja sen ajatteleminen tuntuu vähän naurettavalta nyt, kun siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta me vertasimme itseämme todellakin omenapuuhun joka kukkii ylenpalttisesti viimeisenä kesänä ennen kuolemaansa, ja Stella puhui ironisesti libidon viimeisestä kouristuksenomaisesta puuskasta. Mutta ironia ei pelastanut meitä, emme kyllästyneet naimiseen, se oli kuin parantumatonta kutinaa, ja siinä välissä me makasimme sängyssä tai istuimme ravintolan pöydässä tai hotellin parvekkeella jossain Euroopassa ja joimme liikaa viiniä ja puhuimme vilkkaasti kirjoista joita olimme lukeneet, elokuvista joita olimme nähneet ja ihmisistä joita olimme tunteneet, ja jos joku olisi tarkkaillut meitä, me olisimme varmasti näyttäneet säälittäviltä ja hiukan pelottavilta, kuin kaksi haltioitunutta ja hemmoteltua lasta hyvin toimeentulevien aikuisten ruumiissa. Elimme kuplassa, siellä olimme vain me kaksi ja vuosikau­sien aukot jotka piti täyttää. Iso tumma luomi Stellan reidessä oli siellä korkealla lähellä lantioluuta kuten sen pitikin, ja minä suutelin sitä yhä uudestaan ja ajattelin että kaikki oli ruumiittemme syytä, että ne olivat aina olleet kuin tehdyt toisilleen eikä se ollut muuttunut: kun löysimme toisemme uudestaan, sulauduimme taas yhteen eikä meidän tarvinnut kysyä eikä epäillä, kaikki oli yhtä itsestään selvää kuin ennenkin, ja kun rakastelu piti viedä loppuun, Stella ratsasti minulla edelleenkin, ei aina mutta useimmiten, ja juuri ennen huippua hän muuttui hiljaisemmaksi ja keskittyneemmäksi, melkein poissaolevaksi, kuin olisi ryhtynyt äärimmäisen tärkeään tehtävään, niin vaikeaan tehtävään että se piti hoitaa yksin, häneen tuli sillä hetkellä jotain juhlallista, ja monesti se juhlallisuus johti niihin neljään sanaan joiden kuulemisesta nautin, joiden kuulemisesta olin nauttinut kun olin yhdeksäntoista ja kaksikymmentäkaksi ja kaksikymmentäneljä ja joiden kuulemisesta nautin kun olin neljäkymmentäviisi, eikä se johtunut sanoista itsestään vaan äänensävystä, siitä miten Stella melkein kuiskasi ne ja hänen äänensä muuttui tummaksi ja hiukan karheaksi, ja miten äänenpaino aina oli toteamuksen ja kysymyksen väliltä, luulen että multa tulee, ja sen jälkeen, suotuisissa tapauksissa, tuli se ääni, joka oli yhtä aikaa kuin huokaus ja voihkaisu ja huudahdus ja hengähdys.

Eräänä torstai-iltana lokakuun lopussa Stellan ja minun piti syödä ravintola Tornissa kivenheiton päässä minun kodistani. Sovimme tapaamisen kello kahdeksaksi, emme olleet tavanneet moneen päivään ja Stellan piti tulla suoraan neuvotteluista, kyseessä oli tärkeä asiakas, iso teollisuusyritys joka oli saanut houkuttelevan tarjouksen toiselta toimistolta ja jonka Stella epätoivoisesti yritti pitää Solutionsin asiakkaana. Aterialla oli tarkoitus juhlia Stellan syntymäpäivää, se oli ollut jo edellisellä viikolla, mutta ne päivät olivat olleet täynnä esittelyjä ja deadlineja ja Stella oli pitänyt esitelmän Svenska Kvinnoförbundetin yrittäjäjaostolle ja sen sellaista. Itse olin murtautunut apatiastani ja kirjoitin lähihistoriaa käsittelevää romaania Sodanjälkeiset sunnuntait, tarkoituksenani käyttää hyväkseni niitä tietoja 1940-luvun lopun Helsingistä, jotka olin saanut kirjoittaessani graduni Risto Rytistä. Me elimme hyvin erilaista elämää juuri silloin, Stella eli strategia­kokousten ja asiakasneuvotteluiden ja workshopien alati pyörivässä sirkuksessa, minä siinä yksinäisyydessä jota tarvitsin voidakseni eläytyä kylmän sodan ensimmäisten vuosien tunnelmaan. Oli kauan siitä kun Stella oli ollut yötä luonani, mutta nyt me olimme päättäneet jäädä Sinebrychoffinkadulle sen sijaan että olisimme ajaneet taksilla Mankkaalle.

Minulla oli huono omatunto kun kiiruhdin puolijuoksua ­Torniin, olin viisi minuuttia myöhässä ja Stella oli täsmällinen ja ärsyyntyi usein siitä että myöhästyin. Mutta hän ei ollut siellä. Otin pöytämme haltuuni ja tilasin lasillisen cavaa odottaessani. Kymmentä yli kahdeksan lähetin tekstiviestin ranskaksi, osasin kieltä huonosti mutta Stella ja minä käytimme sitä leikin päiten: je suis déjà ici. Kello tuli varttia yli kahdeksan ja puoli yhdeksän, mutta Stellaa ei näkynyt. Lähetin uuden viestin – où est-tu? – mutta en saanut vastausta tälläkään kertaa. Kaksikymmentä vaille yhdeksän Stella ryntäsi ravintolaan, edelleen takki päällä, sillä hän halusi varmistua että minä olin vielä siellä ennen kuin jätti sen vaatenaulakkoon. Hän tuli pöydän luo, hymyili anteeksi­pyytävästi ja huohotti anteeksi anteeksi, mutta odota vähän, niin saat kuulla, ja sitten hän kiiruhti takaisin eteiseen. Seurasin häntä katseellani, ja vaikka olin niin ärtynyt, en voinut olla ihailematta häntä. Oli vaikea uskoa että Stella oli juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja olin harvoin nähnyt hänet niin uhmakkaasti pukeutuneena kuin sinä iltana: polviin ulottuvat mustat saappaat, joissa oli korkea kapea korko ja jotka oli nyöritetty ylös asti, lyhyt ja tiukka musta nahkahame, joka sai hänen säärensä näyttämään vieläkin pidemmiltä kuin ne olivat, ja punainen pusero, jossa oli valkoinen pitsikaulus ja leveät mustat hihat. Hän palasi ravintolasaliin ja istuutui, yhtä huolellisesti meikattuna kuin aina, ja näin että ruokalistoja ojentava tarjoilijakin hätkähti Stellan kauneutta.

Et ikinä arvaa, kuka niiden uusi PR-päällikkö on! Stella sanoi innoissaan, ja hänen silmänsä kimalsivat kun hän silmäili nopeasti ruokalistan läpi ja päätti:

Otan paahdettua siikaa. Jaetaanko pullollinen sikakallista pinot grisiä? Mä maksan! No, arvaatko?

Hän oli ylikierroksilla, näinhän minä sen. Stella oli käynyt kierroksilla koko syksyn, ja minun kuului olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Mutta en ollut täyttänyt päivän urakkaa tietokoneen ääressä, oli satanut monta viikkoa, ja Stella kulki ympäri kaupunkia näyttäen häikäisevältä mutta ei ollut viitsinyt lähettää minulle edes tekstiviestiä vaikka oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä.

Etkä helvetissä maksa, minä mutisin, minä tarjoan tämän aterian. Ja mistä mä tietäisin, kenet ne lähetti sun kanssas neuvottelemaan?

Basti Askelöfin! huudahti Stella piittaamatta välihuomautuksestani. Tajuatko, en ole nähnyt sitä enkä kuullut siitä mitään kahteenkymmeneen vuoteen. Ja sitten käy ilmi, että se on juuri mennyt töihin yhdelle asiakkaistamme!

Onpa ihanaa, minä sanoin niin kuivalla äänellä kuin pystyin. Onko se edelleen yhtä hyvännäköinen?

Stella katsoi minua ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

Oletpa sä hapan, hän sanoi. Onko jotain tapahtunut?

Ei, minä sanoin. Mutta olisithan sä voinut vastata mun viesteihini.

En katsonut kännykkää, Stella sanoi. Oli niin hurja tapaaminen. Basti on työskennellyt Lontoossa yli viisitoista vuotta. Ja ollut naimisissa irlantilaisen naisen kanssa, mutta nyt se on eronnut. Ja kun nyt kysyt, kyllä, se on edelleen hyvännäköinen. Vähän harmaata ohimoilla jo, mutta muuten yhtä komea kuin ennenkin.

Good for him, minä sanoin niin terävästi kuin osasin. Ja vielä parempi, että pukeuduit noin hienoksi häntä varten.

Stella katsoi minua uudestaan tutkivasti:

Enhän mä tiennyt että se olisi siellä. Ja et kai sä tosissas ajattele sitä vanhaa juttua? Herranjestas, siitähän on kohta kolmekymmentä vuotta! Eikä se ollut edes hyvä.

Eipä tietenkään, minä sanoin.

Ei, Stella toisti. Tiedätkö, mä ajattelen joskus että talouden logiikka toimii myös seksissä. Mitä kauniimpi mies, sitä vähemmän sen tarvitsee mielestään tehdä sängyssä. Mun komeimmat mieheni on olleet myös huonoimpia rakastajia. Ollaanko me naiset samanlaisia?

Katsoin avuttomana Stellan olkapäille valuvaa sotkuista tukkaa ja suun amorinkaarta ja siroja hyvinhoidettuja käsiä. Hän oli kauniimpi nyt kuin nuorena, hänen kasvonsa olivat saaneet niin paljon luonnetta lisää. Katsoin suoraan hänen sinisiin silmiinsä, tunsin vihan ja julmuuden syöksähdyksen ja sanoin:

Kyllä, ihan samanlaisia.

Tiedätkö mitä Basti kertoi? Stella jatkoi vastauksestani välittämättä. Kun se muutti takaisin Suomeen muutama vuosi sitten, se asui hotellissa jokusen viikon ennen kuin muutti asuntoonsa. Ja jo ensimmäisenä iltana se lojui sängyllään ja surffaili tv-kanavilla löytääkseen jotain katsottavaa. Ja arvaa…

Sä tiedät että mä inhoan arvailemista, minä sanoin ymmärrettyäni että hän oli keskeyttänyt puheensa jotta minä voisin vastata, ja sitten lisäsin:

Kerro sä vain.

Yhdellä kanavalla meni Ystävä menneisyydestä, Stella sanoi. Eikö ole ihmeellistä? Basti sanoi että se oli kuin toisessa ulottuvuudessa kun se makasi hotellihuoneen sängyllä ja näki mut alasti telkkarissa!

Tarjoilija tuli juuri silloin ottamaan tilauksia ja onnistuin hillitsemään itseni. Mutta ateriasta tuli painostava, meidän kummankin kaipaama keskustelu ei päässyt koskaan käyntiin ja lahjani olin ojentanut jo edellisellä viikolla, tavallisena kiireisenä arki-iltana Mankkaalla. Ei tuntunut hyvältä että aioimme yöpyä Sinebrychoffinkadulla, ja jälkiruoan aikana ajattelin että olisi parasta jos kumpikin lähtisimme omille tahoillemme. Ja arvaan että Stellasta tuntui samalta, sillä hänen ihastuksestaan ei voinut erehtyä, kun jonotimme ulkovaatteitamme ja kaksi noin kolmekymppistä miestä ilmaantui yhtäkkiä jostain.

Jukka! Taneli! Ootteks te täällä! Stella huudahti.

Hän halasi heitä, ja hetkessä nuo kolme olivat uponneet vilkkaaseen keskusteluun. Seisoin ja odotin että Stella esittelisi minut miehille ja heidät minulle, ja minuutin tai kahden päästä hän tointui ja teki sen: kävi ilmi että molemmat miehet olivat töissä Stellar Solutionsissa. Mutta sitten heidän sisäpiirin keskustelunsa jatkui, ja minä seisoin vieressä ja tunsin oloni kiusaantuneeksi ja väsyneeksi ja hiukan humalaiseksi. Jukka ja Taneli olivat pukeutuneet silloin muodissa olleeseen tyyliin, heillä oli silkkipaidat, toisella musta ja toisella kuviollinen, ja mustat farkut kapeiksi leikattujen pikkutakkien kanssa. He olivat hoikkia ja urheilullisia ja heidän vaatteensa olivat hyvin tyköistuvia, ja toisella miehistä, luulen että se oli Taneli, oli pörröiset mustat hiukset ja muutaman päivän parransänki, eivätkä hän ja Jukka suvainneet suoda minulle katsettakaan.

Vasta niiden minuuttien aikana, jolloin seisoin sivullisena hänen jutellessaan Jukan ja Tanelin kanssa, ymmärsin millaista vetovoimaa Stellassa yhä oli. Nuorena, kun olimme liikkuneet kuin kuminauhan vetäminä kohti toisiamme ja taas erilleen, olin tiennyt miten houkuttelevana muut miehet häntä pitivät. Nyt keski-iässä minä olin – sen tajusin sinä iltana – elänyt sen harhan vallassa, että Stella ja minä olimme saaneet ikää eikä meidän tarvinnut enää pelata sitä peliä, jossa kumpikin jatkuvasti mittaa omaa viehätysvoimaansa suhteessa partneriin ja samalla myös muihin ihmisiin joita tapaa. Se peli on armotonta, ja se oli ollut minun ja Stellan yhteinen heikkous kun olimme nuoria: me emme uskaltaneet koskaan laskea suojauksia ja antaa toisillemme turvallisuutta, meidän intohimomme eli epävarmuudesta ja pelosta. Nyt minuun iski epäilys että se kaava oli yhä tallella. Sillä sen tunnin aikana, jonka vietimme kaupungilla Jukan ja Tanelin seurassa – menimme viinibaariin ja joimme pari lasillista – Stella muuttui, ja hänen muodonmuutoksensa voima järkytti minua. Stella säteili aina charmia, mutta nyt siinä oli muutakin: hänessä oli eroottista latausta, niin paksua ja värähtelevää että se oli melkein käsinkosketeltavaa. Ja samaan aikaan hän oli älykäs ja henkevä, lateli hauskoja sutkauksia, nauroi käheästi ja sydämellisesti ja sai myös Jukan ja Tanelin nauramaan yhä uudestaan. Hän sai heidät tuntemaan itsensä puoleensavetäviksi ja komeiksi, he olivat niin nuoria etteivät osanneet vielä kätkeä olevansa imarreltuja, heidän itsetuntonsa kohosi, näin heidän kuvittelevan että he saisivat koska vain naida johtajatar Stellaa jos haluaisivat. Ja Stella houkutteli esiin heidän reaktionsa, niin nuorekkaan avoimet ja helposti tulkittavat, vaivattomasti kuin sirkustirehtööri. Hän oli kaunopuheinen ja hän oli avoin mutta samalla kertaa arvoituksellinen, ja ennen kaikkea hän oli seksikäs: hänen kauniit kätensä ja pitkät hoikat käsivartensa loivat aistillisia kaaria ilmaan hänen vietellessään Jukkaa ja Tanelia. Ja kun tunti oli kulunut ja olimme juoneet kaksi kierrosta Stellan laskuun, nuo nuoret miehet olisivat mukisematta ottaneet vastaan palkanalennuksen ja jopa nuolleet kiitokseksi Stellan nyöritettyjä espanjalaisia saappaita, niin Pane e Vinon hämärissä vallitseva dynamiikka toimi.

Mitä pirua tuo oli olevinaan? minä kysyin Stellalta kun olimme hyvästelleet Jukan ja Tanelin ja kuljimme sumussa Bulevardia pitkin.

Mitä sä tarkoitat? Stella kysyi.

Tuo esitys, minä sanoin. Sä kiedoit ne pikkusormesi ympärille. Sä olit oikein elementissäs. Mutta miksi?

Mä olen varatoimitusjohtaja. Olen niiden pomo ja yrityksen toiseksi suurin omistaja. Totta kai mun pitää saada ne viihtymään.

Niin, mutta…, minä aloitin mutta vaikenin.

Sitten keräsin rohkeuteni ja sanoin mitä ajattelin:

Kun sä flirttailet noin antaumuksella, ne uskoo että olet jo luvannut antaa. Noinko sä käyttäydyit kokouksessa Basti Askelöfin kanssa?

Äh, älä viitsi, Stella sanoi. Mä vain näyttelen. Etkö sä tajua sitä? Oletko unohtanut mitä mä tein ennen Solutionsia? Esitän niitä rooleja jotka hyödyttää minua ja yritystä. Kai sä sen ymmärrät?

Entä mun kanssa? Esitätkö sä silloinkin rooleja?

En, silloin mä olen vain minä, Stella sanoi. Sun kanssas mä olen oma itseni.

Jätimme aiheen siihen ja aloimme puhua neutraalimmista aiheista, Sandrinesta ja hänen abiturienttivuodestaan ja kirjasta jonka parissa työskentelin ja siitä mahtaisiko Heimo Torstila pitää minut tallissaan vaikka Jälkiä hiekassa oli flopannut niin pahasti suomeksi. Joimme lasin viiniä parvekkeella ja katselimme yli puiston, aivan kuten olimme tehneet sinä yönä kun löysimme toisemme uudestaan. Stella pehmeni hetki hetkeltä, hänestä tuli hellä ja tyttömäinen, ja minä tunsin kuinka omakin jännitykseni lientyi. Kun me pesimme hampaitamme, seisoimme vierekkäin kylpy­huoneen peilin edessä, minä alushousuissa ja t-paidassa ja Stella pelkissä pikkupöksyissä, ja hän oli pessyt pois meikkinsä ja näytti laihalta ja haavoittuvalta seistessään siinä hammastahnavaahtoa suun ympärillä, ja minä kumarruin ja suutelin hänen solisluutaan ja hänen toista nänniään ja hänen olkapäitään, ja kun nostin katseeni, hän hymyili minulle peilissä.

Mutta hetkeä myöhemmin, kun tukeuduin kyynärpäähäni ja nojauduin hänen ylitseen ja me suutelimme ja minussa jomotti se kaipuu jota olin tuntenut koko illan, läheisyyden ja ihon kaipuu, mutta ennen kaikkea Stella Clarissa Rabellin kaipuu, se minkä olisi pitänyt tapahtua ei tapahtunutkaan, ruumiini käänsi minulle selkänsä ja vaikeni, enkä tuntenut muuta kuin pienen kutituksen nivusissani ja jyskyttävän kaipuun rinnassani.

Mikä sulla on, oletko sä hermostunut? Stella kysyi hymyillen. Hän veti kätensä pois kalultani, ja hänen hampaansa loistivat valkoisina hämärässä niin pitkään kuin hymyä kesti. Kun en sanonut mitään, hän muuttui taas vakavaksi ja lisäsi:

Älä välitä. Ei meillä ole mikään kiire, me voidaan tehdä se aamul­lakin.

En mä tiedä mitä tää on, minä sanoin. Näin ei ole tapahtunut koskaan ennen.

Kyllä kai joskus sentään, Stella sanoi. Kun sä olet juonut tai jotain.

Ei koskaan, minä sanoin.

Stella ei sanonut mitään, ja minä käännyin selälleni ja tuijotin kattoa. Yritin kuulostaa niin viileältä kuin mahdollista kun toistin:

Tämä on eka kerta.

Minäkö se olen niin pelottava? Stella kysyi, ja kuulin hänen äänensä syvän vakavuuden.

Et, minä sanoin.