7.

Sandrine kirjoitti ylioppilaskirjoituksensa kevättalvella, ja huhtikuussa me vuokrasimme kahdeksi viikoksi talon Altean kylästä Espanjan itärannikolta. Talo sijaitsi kukkulalla vähän matkan päässä merestä, ja siellä asuivat minun, Stellan ja Sandrinen lisäksi Stellan lapsuudenystävä Aline Sandman ja hänen lapsensa, tytär Melinda ja poika Jens. Talven mittaan taloudellinen tilanteeni oli heikentynyt, Sepänpuiston uneksijasta oli jo seitsemän vuotta ja apurahahakemuksiini oli alkanut tulla kielteisiä vastauksia. Olin lainannut rahaa Stellalta päästäkseni matkalle mukaan, sillä minun oli nyt pakko saada Sodanjälkeiset sunnuntait valmiiksi ja aioin kirjoittaa Altean viikkojen aikana. Vaikka talo oli iso ja olin saanut käyttööni oman huoneen, työ sujui kankeasti, ei vähiten juuri kaksitoista täyttäneen Jens Sandmanin takia. Hän oli kovaääninen ja aiheutti jatkuvasti harmia, ja juuri Jens oli sen tapauksen alkuunpanija, jota myöhemmin pidin merkkinä tulevista pahoista ajoista.

Olimme lähteneet päiväretkelle ja ajaneet autolla Jáveaan ja sieltä Deniaan. Deniassa päätimme syödä eräässä ravintolassa lähellä satamaa, josta laivat lähtivät Mallorcalle ja Ibizalle. Jens oli vähän aikaisemmin kärttänyt t-paitaa erään rantakauppiaan kojusta. Hän oli valinnut räikeän oranssinvärisen paidan, jossa luki rinnan ja vatsan päällä piikkilankaa muistuttavin kirjaimin Guantánamo. Jens halusi panna t-paidan heti päälleen, ja vaikka Stella ja Sandrine ja minä vilkuilimme toisiamme varovasti ja pudistelimme päätämme, emme jaksaneet tukea Alinea Jensin jankutusta vastaan. Aline ei osannut sanoa lapsilleen ei, ja jälkeenpäin ajattelin, että seurueen ainoana aikuisena miehenä minun olisi pitänyt sanoa Jensille ja Alinelle mitä ajattelin ja mitä mieltä olin. Mutta talvi oli ollut vaikea eikä minulla ollut itseluottamusta: jos jollakulla meidän seurueessamme oli arvovaltaa, se oli Stella, joka oli haalinut firmaansa kaksi uutta suurasiakasta maaliskuussa ja oli täynnä tulevaisuudenuskoa ja energiaa. Mutta sen enempää Stella kuin minäkään emme sanoneet mitään, ja kun me istuimme ravintolan pöytään, Jensillä oli se oranssi t-paita yllään.

Sandrinella oli ollut espanja valinnaisena aineena ja hän oli saanut kirjoituksissa siitä korkeimman arvosanan, ja hän teki tilaukset ja hoiti keskustelun tarjoilijan kanssa. Minun korvissani Sandrinen espanja kuulosti yhtä täydelliseltä kuin hänen äitinsä Stellan saksa ja ranska, ja tunsin miten kateuteni Rabellin klaania kohtaan nosti taas päätään. Tarjoilija käyttäytyi moitteettomasti koko aterian ajan, vasta kun hän oli hakenut laskun ja Stella oli kaivanut esiin luottokorttinsa, hän katsoi pitkään Jensiä, joka oli kumartunut Game Boynsa ylle ja pelasi raivokkaasti. Ja sitten hän sanoi jotain Sandille, hän sanoi sen viileällä ja varautuneella äänellä, ja Sandi vastasi hänelle, ja sen jälkeen he puhuivat espanjaa monta minuuttia. Aluksi tarjoilijan äänensävy oli epämiellyttävä, ja minun ja Stellan ja Alinen olo kävi yhä kiusaantuneemmaksi, mutta Jens vain pelasi ja hänen siskonsa Melinda luki lastenkirjaa. Vähitellen tarjoilija kuulosti sovittelevammalta ja Sandi tuntui pitävän hyvin pintansa häntä vastaan, hän ei kuulostanut alistuneelta vaan tyyneltä ja vakaalta. Jälkeenpäin me muut halusimme kuulla mitä he olivat puhuneet, ja Sandi kertoi, ja minä painoin sanat mieleeni niin hyvin kuin pystyin ja kirjoitin jopa joitakin avainrepliikkejä muistiin Sodanjälkeisten sunnuntaiden työvihkooni. Suunnilleen näin minä muistan keskustelun tarjoilijan ja Sandin välillä menneen:

Tarjoilija: Guantánamo on ihmiskunnan häpeä, ei mikään vitsi joka puetaan pikkupoikien päälle.

Sandi: Tiedämme sen kyllä. Mutta poika on vasta kaksitoista. Hänellä oli juuri syntymäpäivä.

Tarjoilija: Sillä ei ole merkitystä. Kaupustelijoille ei voi mitään, mutta teidän vanhempien ei pitäisi ostaa tuollaisia paitoja lapsillenne.

Sandi: Ehkä te voisitte kuitenkin osoittaa hiukan ymmärtämystä? Me olemme täällä lomalla. Enkä minä ole kenenkään vanhempi.

Tarjoilija: Miten paljon ymmärtämystä Bush ja Rumsfeld ovat osoittaneet? He kohtelevat kuin elukoita kaikkia, jotka eivät tottele heitä. Ei pelkästään Guantánamossa, kai te olette nähneet myös kuvat Abu Ghraibista?

Sandi: Me tässä istuvat ymmärrämme nuo asiat paremmin kuin uskottekaan. Kyse on todellakin siitä, että poika on vasta kaksitoista ja hän jankutti.

Tarjoilija: Tarkoitukseni ei ole pilata lomaanne. Minun työni on saada teidät viihtymään. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni hänen äitinsä ja isänsä (tämän täytyi olla se hetki, jolloin tarjoilija vilkaisi pikaisesti minua. Minun huomautukseni.) olisi pitänyt sanoa ei.

Sandi: Oletteko te arabi?

Tarjoilija: Kyllä, marokkolainen. Ja pyydän anteeksi että olen käyttäytynyt epäasiallisesti. En tahdo teille mitään pahaa ja toivotan teille edelleen hyvää lomaa täällä Deniassa.

Sandrine oli mietteliäs ja poissaoleva koko sen iltapäivän ja illan, hän vaikeni siihen asti kunnes olimme taas Alteassa. Ja minä näin että noustuamme pöydästä hän palasi yksin hakemaan rantakassinsa, jonka oli sopivasti jättänyt pöytään, ja pani laskun päälle kaksikymmentä euroa juomarahaa. Paljon myöhemmin ajattelin, että hän oli tuolloin varmasti jo tavannut uuden rakastettunsa, vaikka kestikin vielä puolitoista kuukautta ennen kuin hän esitteli tämän meille.

***

Kevätiltana muutamaa viikkoa ennen ylioppilasjuhlia Sandrine tuli kotiin Mankkaan taloon mukanaan laiha ja kaunis, melko lyhyt nuorukainen, jolla oli musta tukka ja palavat tummat silmät. Sandrine esitteli hänet Amir Mansuriksi, jonka juuret olivat Iranissa, ja vaikka Amir puhui virheetöntä ja kaunista suomea, elin koko illan siinä harhakäsityksessä että hän oli melko vastikään saapunut – myöhemmin sain tietää, että Amirin lääkäri-isä ja hänen äitinsä, jotka olivat sunnimuslimeita, olivat paenneet Iranista jo kun Amir ja hänen sisaruksensa olivat pieniä. Muistan myös että olin sattumoisin ostanut porsaankyljyksiä ja porsaanniskaa grillattavaksi sinä iltana. Sain luvan työntää paketin nopeasti pakastimeen ja kaivella varastoista mitä siellä sattuisi olemaan. Löysin kanafileitä, ravunpyrstöjä, halloumia, parsakaalia ja paprikaa, ja pujotin kaiken grillivartaisiin mukiinmenevin tuloksin. Me istuimme pitkään pöydässä lämpimässä illassa ja vaikka Amir oli varautunut, keskustelu sujui hyvin. Kun olimme syöneet, Stella halusi onnitella Amiria tämän nimen takia. Stellasta tuli impulsiivinen kun hän oli hermostunut, ja ilmeisesti hän yhdisti Amirin nimen sanoihin jotka tarkoittivat rakkautta hänen tuntemillaan kielillä, amour, amor, amore. Joka tapauksessa hän sanoi Amirille että tällä oli kaunis nimi, ja minä näin miten Sandrine punastui lievästi äitinsä höpötyksen takia ja katsoi alas pöytään.

Farsiksi nimeni tarkoittaa Se jonka sielu ei koskaan kuole, Amir sanoi vakavana. Ja sukunimeni on alkujaan arabialainen ja tarkoittaa voittoisaa.

Sitten hän kiinnitti katseensa Stellaan ja kysyi:

Entä te, mitä teidän nimenne tarkoittaa?

Ei kun sinä, Stella sanoi, toivon että sinuttelet minua.

Amir nyökkäsi kohteliaasti mutta näytti hämmentyneeltä, ja minä arvelin että kestäisi pitkään ennen kuin hän luopuisi teitittelystä.

Hänen kysymyksensä jälkeen Stella ja Sandrine ja minä yritimme johtaa eurooppalaisia etu- ja sukunimiämme, ja Amir kuunteli kiinnostuneena kaikkea mitä kerroimme. Kun Sandrine ja hän nousivat pöydästä, hän katsoi ensin Stellaa ja sitten minua ja kiitti ruoasta, sanoi että se oli ollut herkullista ja että hänelle oli ollut kunnia saada istua pöydässämme. Hän kiinnitti katseensa minuun ja sanoi että Sandrine oli kertonut hänelle Sepänpuiston uneksijan suuresta menestyksestä ja että oli selvää, etteivät taipumukseni viitanneet pelkästään romaanien kirjoittamiseen vaan myös vieraanvaraisuuteen ja kulinarismiin. Amirin suomi oli niin korrektia että se tuntui pedantilta ja hiukan keinotekoiselta. Vilkuilin Stellaa, mutta häntä ei näyttänyt häiritsevän se että Amir puhui kuin talo ja puutarha jossa istuimme olisivat olleet minun. Käänsin katseeni takaisin Amiriin ja vastustin vaivoin refleksiä nousta itsekin seisomaan ja kumartaa ja pudistaa hänen kättään: sen sijaan nyökkäsin ystävällisesti ja sanoin kiitos.

Sinä ensimmäisenä iltana Amir lähti bussilla takaisin Helsinkiin,­ mutta ei kestänyt kauan kun hän alkoi yöpyä Sandrinen huonees­sa. En kuullut koskaan Sandin huoneesta mitään ääniä, en ai­­nakaan sellaisia jotka olisivat kiihottaneet mielikuvitustani: mitä Sandi ja hänen poikaystävänsä huoneessa tekivätkin, se ei kantautunut minun ja Stellan huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja toisessa päässä isoa taloa. Mankkaalla viettäminäni vuosina Stella ei tuntunut puuttuvan Sandin yksityiselämään mitenkään, hän ei kysynyt mitään ja tuntui hyväksyvän kaiken mitä tapahtui: hän antoi tyttärelleen saman vapauden kuin hänen äitinsä Clara oli antanut hänelle.

Sinä kesänä minun ja Stellan välillä vallitsi viimeistä kertaa rauha. Stella ja Matleena olivat pelastaneet Solutionsin hankkimiensa uusien asiakkaiden avulla, minä sain vihdoinkin valmiiksi Sodanjälkeiset sunnuntait ja olin varma että kirja nostaisi minut taas myyntilistoille, ja Stella ja minä emme ärsyttäneet toisiamme enää ja koimme muutaman hyvän kuukauden. Aloimme taas rakastella, emme niin usein kuin alussa mutta yhtä intensiivisesti kuin ennenkin. Joskus kun Stella päästi huipulla-äänensä, mieleeni juolahti että ehkä jo Kasper Cannelin ja Sandrine olivat kuulleet sen äänen hiljaisen talon halki, ja ehkä Amir ja Sandrine kuulivat sen nyt, ja ehkä ääni herätti Sandissa samaa häveliäisyyttä kuin Claran ääntely oli kerran herättänyt Stellassa, ja ehkä Amir tunsi samaa epämääräistä levottomuutta Stellan seurassa kuin minä olin aikoinaan tuntenut kohdatessani Claran katseen jouluaamiaisella Ehrensvärdintien keittiössä.

Samana kesänä huomasin että isän muisti oli heikentynyt. Isä oli ollut eläkkeellä melkein kymmenen vuotta ja hänellä oli aina ollut hyvä muisti, juuri häneltä olin perinyt kykyni pysyä perillä yksityiskohdista ja nähdä kokonaisuuksia. Se vei minulta aina vuosia, mutta jos vain terästäydyin ja varustauduin kärsivällisyydellä jota minulla ei oikeasti ollut, päässäni syntyi henkilöitä, ja he alkoivat sitten sanoa ja tehdä asioita minun kykenemättä estämään heitä ja olivat jonkin ajan päästä toimijoita kertomuksessa, joka polveili sisälläni ja vaati tulla pannuksi paperille. Myös kärsimättömyyteni tuli ikävä kyllä isältä – olin tummatukkainen ja vaaleaihoinen kuten äiti, mutta en muistuttanut häntä luonteeltani – ja joskus ajattelin että juuri kärsivällisyyden ja strategisen ajattelun puute oli tyrehdyttänyt isän myyntiuran ja tehnyt hänestä häviäjän.

Kun näin miten laihaksi ja kumaraksi isä oli käynyt, muistin erään anekdootin teatterimaailmasta. Kun Arthur Millerin näytelmää Kauppamatkustajan kuolema esitettiin ensimmäistä kertaa, Morosco-teatterissa New Yorkissa vuonna 1949, Willy Lomanin roolissa Lee J. Cobb, tapahtui monta kertaa ettei näytelmän loputtua kuulunut lainkaan aplodeja. Oli hiljaista, mutta hiljaisuudessa erottui nyyhkäisyjä ja avointa itkua. Ja ne olivat miehiä jotka itkivät, murtuneina näkemästään. Niin voimakas oli näytelmän kuvaus siitä, millainen tragedia oli uhrata koko elämänsä kapitalismille ja pitää taloudellista menestystä onnen ainoana mittarina. Minä vain myyn ja myyn. Kilpailu on kauheaa! Minusta tuntui että kuulin Willy Lomanin kaiun siinä miten isä puhui nyt, miten hän palasi aikaansa Träskman & Antellin apulaismyymäläpäällikkönä, niihin vuosiin jolloin hän ja minä olimme ajaneet autolla Lauttasaaren eteläkärkeen ja Toini-tädin siirtolapuutarhamökille sunnuntaisin, vuosiin jolloin taivas ja meri kimalsivat kilpaa auringossa ja raikas tuuli puhalsi.

Mutta isä oli alkanut muistaa ne vuodet aivan väärin. Hän muisti että oli ollut yhä apulaismyymäläpäällikkö ja myynyt kodinkoneita kansanedustaja Lindqvistille silloinkin kun minä olin lukiossa: sain korjata häntä ja sanoa että Lindqvistin juttu tapahtui joskus vuoden 1969 tienoilla, juuri ennen kuin me muutimme Metsätorppaan, eikä isä enää ollut esimiesasemassa kun minä pääsin koulusta. Ja isä erehtyi myös Torpan tyhjentämisestä, hän muisti että se oli tapahtunut samana vuonna kuin George Harrison kuoli ja Ranska voitti jalkapallon maailmanmestaruuden.

Sä sekoitat asioita, isä, minä sanoin, ne oli kaikki eri vuosina.

Ei mutta minä olen varma, isä sanoi. Se tapahtui kaikki samana vuonna.

Mä en ole niin kiinnostunut urheilusta kuin sinä, minä sanoin. Mutta tiedän että Ranska sai MM-kultaa vuonna yhdeksänkymmentäkahdeksan. Ja George kuoli viisi vuotta sitten, samana syksynä kun oli nine-eleven.

Mutta miten minä voin muistaa niin väärin, isä sanoi ja näytti onnettomalta. Milloin me sitten tyhjensimme Torpan, oliko se juuri yhdeksänkymmentäkahdeksan?

Yhdeksänkymmentäviisi, minä sanoin.

Ja sitten lisäsin, sillä tiesin että urheilutulokset jos jokin saisivat isän vielä keräämään maailmansa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi:

Samana vuonna kun me voitettiin jääkiekon maailmanmestaruus.

Isä ei sanonut mitään pitkään aikaan. Annoin katseeni vaeltaa olohuoneen nurkassa seisovasta ja pölyä keräävästä vanhasta puisesta televisiosta yli hyllyjen, joilla uusimmat kirjat olivat seitsemänkymmentäluvulta ja joilla lasinen Toikan lintu ja purjelaiva Cutty Sarkin pienoismalli olivat siinä missä olivat aina olleet.

Ai mutta nyt minä muistan, isä sanoi yhtäkkiä. Me yritimme puhua Ollas-Rurikin kanssa, mutta hän ei suostunut jatkamaan vuokrasopimusta.

Katsoin aamupäivästä hellalla seissyttä puurokattilaa ja isää ruskeassa villapaidassa, jossa oli koinreikä toisessa kyynärpäässä, ja sitten esitin sen kysymyksen jonka olin jo kauan halunnut esittää hänelle ja äidille:

Oletko varma siitä, että haluat jäädä tänne kotiin asumaan? Katsotaanko jos me löydettäisiin joku muu paikka?

Juu ei, isä vastasi. Minä en halua muuttaa. Viihdyn niin hyvin täällä.

Kuten haluat, minä sanoin. Mutta ehkä sä voisit tulla joksikin aikaa saareen? Pieni vaihtelu tekee hyvää.

Elokuussa asuin ja työskentelin pari viikkoa Mankkaalla, ja viikonloppuisin Stella ja minä ajoimme Ramsnäsuddiin ja lähdimme Busterilla Långholmenille. Isä ei tullut saarelle sinä kesänä, emme saaneet aikatauluja sopimaan, mutta yhtenä loppukesän viikonloppuna Sandrine ja Amir tekivät Stellalle ja minulle seuraa.

Perjantai-iltana Amir ja minä menimme saunaan, ja minä näin että se oli hänestä kiusallista. Kun riisuuduin ja menin saunaan, hänen katseensa siirtyili pitkin seiniä, ja kun olin jo istunut hetken lauteilla, hän tuli saunaan pyyheliina vyötäisillään. Hän näytti onnettomalta kun istuimme siellä, ja vasta silloin mieleeni juolahti ajatus, että Stella ja Sandrine olivat saunoneet ennen meitä ja että Amir kuvitteli Stellan alastoman vartalon painauman jääneen lautoihin. Mutta myöhemmin, kun meidän piti peseytyä, huomasin että Amir odotti kunnes olin mennyt laiturille uimaan ennen kuin otti pyyhkeensä pois, ja kun palasin saunaan, hän oli jo vetänyt housut jalkaan ja oli napittamassa paitaansa. Kun me saunoimme lauantaina, minäkin pidin pyyheliinaa lanteillani jottei hän turhaan vaivaantuisi.

Saarella vietetyn viikonlopun aikana Amirin ääneen tuli ajoittain aggressiivinen sävy. Kohteliaisuudesta ja käytöstavoista hän ei tinkinyt, mutta hän ei kyennyt salaamaan että oli luonteeltaan kärkäs ja kuumaverinen, se kävi ilmi hänen puhuessaan niin pienistä kuin suuremmistakin asioista. Huomasin sen saunassa istues­samme, sillä keskusteluyrityksissäni käsittelin kevyeen sävyyn Sandrinen sukulaisia, Liamia Berliinissä ja Claraa ja Alexia, ja kysyin Amirilta oliko hän tavannut heidät kaikki. Ja kyllä, hän ja Sandrine olivat viettäneet pitkän viikonlopun Liamin luona Berliinissä ja Amir oli tavannut myös Claran ja piti hänestä paljon. Mutta sitten hän sanoi:

Sandrinen enoa Alexia en ole halunnut tavata.

Miksi et, minä kysyin. Alex ja Stella eivät ole hyvissä väleissä, mutta Sandihan kuitenkin pitää Alexista.

Amir pudisti päättäväisesti päätään.

Tiedän mitä Alex-eno on tehnyt. Tiedän hänen liiketoimistaan. Alex on epärehellinen veli ja ihminen vailla oikeudentuntoa.

Nostin löylykauhaa ja viskasin vettä kiville ja näin miten puolialaston Amir hätkähti, kun kuuma höyry osui hänen rintaansa ja kasvoihinsa. Minä epäröin: halusin puolustaa Alexia mutta jouduin tunnustamaan itselleni ettei se tullut luonnostaan.

Hän on tehnyt paljon virheitä, minä sanoin lopulta. Ja monia julmia asioita. Mutta luulen ettei hän ole aina ymmärtänyt mitä on tehnyt.

Tiesin että järkeilyni oli heikkoa, ja Amir käytti sitä heti hyväkseen:

Tuo ei ole mikään puolustus. On aivan helppoa lakata rikastumasta. Kunhan ei käytä porsaanreikiä hyväkseen. Eikä huijaa ja hyväksikäytä muita.

En tiennyt ensin mitä sanoa, mutta sitten kokosin ajatukseni ja sanoin:

On olemassa sellaistakin rikkautta, josta on hyötyä monille. Sillä tavoin meidän yhteiskuntamme täällä Pohjolassa ovat syntyneet. Jakamalla hyvää ja välittämällä toisistamme.

Ihanko totta? Amir sanoi. Minä puolestani luulen ettei Alex-eno pidä ollenkaan ajatuksesta, että hänen pitäisi jakaa jotain muille.

Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän jatkoi:

Oletan että tunnet Sandin serkun Thean?

Tietysti, minä sanoin.

Minäkin olen tavannut hänet, Amir sanoi ystävällisellä äänellä ja jatkoi:

Oletko saanut sen vaikutelman, että hän välittäisi muista, että hän haluaisi jakaa omastaan?

Sunnuntaiaamupäivällä kannoimme ulos tuoleja ja huopia ja söimme myöhäistä aamiaista luoteisella kalliolla. Stella ja minä joimme pari lasillista samppanjaa ja Sandrine ja Amir joivat kahvia ja teetä, ja mutkien kautta keskustelu siirtyi siihen mitä maailmassa tapahtui juuri silloin, epäoikeudenmukaisuuksiin ja sotiin ja terrorismiin. Sinä aamupäivänä jouduin tunnustamaan itselleni, että minun oli vaikea pitää Amirista: hänen kohteliaisuutensa takana piili sekä suurta kontrollintarvetta että myös kylmyyttä ja koppavuutta. En ollut kysellyt häneltä paljonkaan hänen taustastaan, mutta arvasin että hänen sukunsa oli kuulunut yläluokkaan Shirazissa, missä hänen juurensa olivat.

Brunssin aluksi keskustelumme hipaisi edellistä kesää. Stellasta tuli puhelias ja hän mainitsi sekä Thea Rabellin että Kasper Cannelinin, ja Amirin otsa meni ryppyyn kun hän kuuli Thea-serkun ja Sandin entisen poikaystävän Kasperin nimen. Stellalla ja minulla ei ollut tapana puhua Sandin menneisyydestä Amirin läsnä ollessa. Se tuntui järjettömältä, sillä Sandrine oli kahdeksantoista eikä hänellä ollut juuri minkäänlaista menneisyyttä, mutta olimme epävarmoja siitä miten Amir suhtautui naisten oikeuteen elää kuten he halusivat. Kun näin Amirin rypistyneen otsan, yritin tavoittaa Stellan katsetta ja viestittää hänelle että hänen pitäisi lakata puhumasta tapahtumista, joihin Kasper tai Thea olivat osallistuneet.

Pari tuntia myöhemmin, kun elokuun aurinko porotti ja nousimme korjataksemme tavarat pois ja tiskataksemme ja läh­teäksemme, me olimme ehtineet puhua talvisodasta mutta myös Amirin isästä, joka ei ollut oppinut tarpeeksi hyvin suomea saadakseen työtä lääkärinä vaan oli ajanut taksia Helsingissä ja saanut sydänvian kaikesta istumisesta ja roskaruoasta ja kuollut infarktiin. Ja olimme puhuneet Nokian menestystarinasta ja Iranin viimeisestä šaahista ja ajatolla Khomeinin Salman Rushdielle määräämästä fatwasta ja WTC-hyökkäyksistä ja Guantánamosta ja Abu Ghraibista ja paljosta muusta. Abu Ghraib ja Guantánamo nousivat keskustelussa esille myöhään, ja silloin muistin Denian, ja Stella ja minä vilkaisimme epävarmoina toisiimme ja yritimme olla katsomatta kiusaantunutta Sandrinea. Amir kiinnitti vakavan katseensa minuun ja sanoi:

Olen kuunnellut sinua, sitä miten sinä argumentoit ja ajattelet. Et ole islamin vastainen, mutta olet juuttunut näkökulmiisi ja…

Sandrine keskeytti hänet ja sanoi:

Amir kiltti, älä aloita nyt. Eikö voitaisi vain…

Amir vilkaisi häntä synkästi ja keskeytti vuorostaan hänet:

Älä keskeytä kun puhun, Sandi kiltti.

Sitten hän kääntyi taas minuun ja jatkoi:

Sinun täytyy ymmärtää miten monta kertaa meitä on nöyryytetty ja ymmärretty väärin. Ja että sitä on tapahtunut satojen vuosien ajan. Persialaiset, arabit, afgaanit… me emme ole parhaita ystäviä, emme todellakaan. Mutta meitä yhdistää yksi asia, ja se on se, että te olette nöyryyttäneet meitä kaikkia tuhansia kertoja.

Yritin olla näyttämättä sitä, mutta tunsin miten ärtymys kyti minussa. Amir oli Sandrinen poikaystävä, kutsuttu vieras, ja tässä hän istui minun kalliollani, palasella Suomen maaperää joka minulla oli ollut varaa ostaa, kiitos kirjan jota olin kirjoittanut yli kymmenen vuotta, ja silti hän halusi laskea kollektiivisen, monisatavuotisen syyllisyyden minun harteilleni. Halusin kertoa hänelle että isän esi-isät ja -äidit olivat viljelleet maata ja kalastaneet eri puolilla Länsi-Uuttamaata ilman pienintäkään kiinnostusta mihinkään ristiretkiin vaikka olivat hartaita kristittyjä. Ja halusin kertoa hänelle että äidin suku oli elänyt samalla tavoin Pohjanmaalla satoja vuosia. Mutta aavistin että Amir käyttäisi juuri kristinuskoa ja sen pyyteitä minua vastaan, ja näin että keskustelu kiusasi Sandrinea ja hän olisi mieluiten lähtenyt pois. Joten minä sanoin keinotekoiselta kalskahtavan hilpeästi:

Unohdetaan nyt politiikka tältä päivältä ja nautitaan auringosta! Amir, auttaisitko minua pesemään veneen ennen kuin aletaan pakata?