8.

Minun muistoissani tuo elokuun viikonloppu on kuitenkin viimeinen hetki, jossa idylli häivähtää. Siitä huolimatta että Stellan hermot olivat pinnalla koko viikonlopun. Uudet asiakkaat aiheuttivat paljon työtä, piti valmistella PowerPoint-esityksiä ja foldereita ja strategioita ja Stella istui niska kumarassa upo­uuden MacBookinsa ääressä sillä aikaa kun minä pinosin puita ja tein muita pihatöitä tontilla. Ja minä olin yhtä hermostunut kuin hänkin, sillä Sodanjälkeisten sunnuntaiden julkaisupäivä läheni ja tuntui siltä kuin koko tulevaisuuteni olisi ollut kirjan varassa. Me tiuskimme toisillemme monta kertaa sinä viikonloppuna, Stella ja minä, mutta vain silloin kun Sandrine ja Amir eivät kuulleet.

Sodanjälkeiset sunnuntait ilmestyi kaksi viikkoa myöhemmin, ja vastaanotto oli melkein samanlainen kuin Jälkiä hiekassa oli saanut kolme vuotta aiemmin. Jos teen yhteenvedon laimeista ja muutamassa tapauksessa tylyistä arvosteluista, ne vahvistivat sen etten ollut tälläkään kirjalla saavuttanut pidetyn esikoiseni raikkautta. Ne jotka halusivat olla rohkaisevia kirjoittivat, että Sodanjälkeiset sunnuntait vältti sen epäaidon ja onton sävyn, joka oli vihlonut korvaa Jäljissä hiekassa: uusi romaani tuntui rehelliseltä tavoitteissaan ja aihevalinnoissaan, mutta henkilöt olivat yksi­ulotteisia ja tarina auttamattoman ohut. Ankarammat arvioijat kirjoittivat, että teos oli mitätön ja lähihistoriallinen kehys – vuodet 1946–1952 Helsingissä – tuntui Potemkinin kulisseilta. Vastaanotto masensi minut ja soitin monta puhelua Regina Frickelle, joka kärsivällisesti yritti valaa minuun rohkeutta. Näiden pitkien terapiapuheluiden aikana Regina käytti jopa erästä urheiluver­tausta, oletettavasti ensimmäistä kertaa elämässään: it ain’t over until the fat lady sings. Mutta totta kai minä tiesin että kirjan kohtalo oli sinetöity ja että syksystä tulisi uusi Jälkiä hiekassa -syksy. Varmuuttani vahvisti se, että Heimo Torstila joka oli ottanut minut armoihinsa ja julkaissut Sodanjälkeiset sunnuntait suomeksi, ei enää vastannut puheluihini. Minut yhdistettiin aina hänen sihteerilleen, ja sihteerin mukaan Torstila oli matkoilla tai istui kokouksessa joka kestäisi monta tuntia.

Stella katosi kokouksien ja workshopien täyttämään Solutions-maailmaansa ja minä yritin pitää mielialaani ylhäällä istumalla kotona Sinebrychoffinkadulla ja luonnostelemalla novelleja. Kävin Mankkaan omakotitalossa yhä harvemmin, ja silloin kun kävin, epäsopu minun ja Stellan välillä oli entistä ilmeisempää. Sandrine ja Amir olivat edelleen yhdessä, mutta Sandi opiskeli nyt valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa ja asui vuokralla Porthaninkadun mäessä olevassa asunnossa, kun taas Amir asui edelleen äitinsä ja sisarustensa kanssa pienessä rintamamiestalossa kaupungin pohjoispuolella. Koska Stellan työ oli nielaissut hänet, Mankkaan talo tuntui entistä autiommalta ja yhä epäviihtyisämmältä. Omassa kodissani oli samanlaista, ja koin sinä syksynä usein yksinäisyyden ja rappion tunteita.

Eräänä iltana marraskuun alussa Stellar Business Solutions järjesti isot juhlat. Matleena ja Stella halusivat kiittää henkilökuntaa siitä että yritys oli selviytynyt kriisistään ja oli taas kasvussa, ja Stella pyysi itsepintaisesti minuakin tulemaan sinne:

Ei sun tarvitse jäädä pitkäksi aikaa, mutta jos tulet, ehditään nähdä toisiamme edes hetken vaikka ollaan niin kiireisiä.

Puhu vain omasta puolestasi, minä vastasin. Mulla on vaikka kuinka paljon aikaa.

Ja ensimmäistä kertaa sanoin ääneen sen, minkä sekä Stella että minä tiesimme, nimittäin että Matleena Ristola ja minä emme pitäneet toisistamme. Matleena oli itsevarma ja teräväkielinen, harrasti potkunyrkkeilyä ja oli korkokengissä vähintään satayhdeksänkymmentäsenttinen. Hän oli asunut Berliinissä samaan aikaan kuin Stella, hän oli taloustieteen tohtori ja oli houkutellut Stellan perustamaan Solutionsin kanssaan, ja kun he nimesivät yrityksen, juuri Matleena oli saanut idean käyttää hyväksi Stellan tunnettua nimeä. Matleena omisti neljäkymmentäviisi prosenttia Solutionsin osakkeista ja Stella neljäkymmentä, ja minä kuvittelin että heidän asiakashankintansa perustui hyvä poliisi, paha poliisi -strategiaan: toinen, Stella, hurmasi asiakkaat ja toinen pelotti heidät järjiltään.

Stella ja minä päädyimme lopulta yksimielisyyteen siitä, että minä poikkeaisin paikalla. Juhlat pidettiin Solutionsin tiloissa Kaisaniemessä, ja siellä Stellan ja minun kävi niin kuin kävi kuin vanhasta tottumuksesta. Jäin pidempään kuin olin ajatellut ja loppuvaiheessa flirttailin avoimesti Stellan ja Matleenan nuoren työntekijän Sannamari Saarikon kanssa. Ja Stella keskusteli yhtä intensiivisesti ja tanssi yhtä ahkerasti Tuomas Korrin kanssa, joka oli kilpailevan Miltton-toimiston keulahahmoja. Kuin sattumalta Sannamari Saarikko oli hoikka ja vaalea ja sinisilmäinen kuten Stellakin, mutta kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ja kuin sattumalta Tuomas Korri oli pitkä, hänellä oli pörröiset tummat hiukset ja hiukan riutunut ulkonäkö ja hän oli viisitoista vuotta Stellaa nuorempi.

Viikkoa myöhemmin Stella pyysi päivälliselle Aline Sandmanin ja Alinen uuden poikaystävän Björnin. Minutkin oli kutsuttu, vaikka Stella ja minä emme olleet tavanneet Solutionsin juhlien jälkeen emmekä olleet myöskään puhuneet puhelimessa tai vaihtaneet viestejä siitä, miksi olimme flirttailleet muiden kanssa tai miksi olin lähtenyt juhlista sanomatta hei. Ainoat viestit jotka olimme lähettäneet olivat Stellan Tule puoli seiskalta niin ehditään jutella vähän ennen kuin Aline ja Björn tulee, ja minun OK se sopii hyvin. Kun saavuin Mankkaalle, tunsin itseni muukalaiseksi mutta yritin kuitenkin suudella Stellaa suulle. Hän käänsi kasvonsa pois viime hetkellä, minun töröllä olevat huuleni osuivat hänen poskeensa, ja sitten hän kääntyi taas liettä kohti ja sanoi:

Sä voisit ehkä kattaa?

Minä tottelin, ja Stella hämmenteli patoja ja kattiloita ja minä panin esille lautasia ja aterimia ja me molemmat vaikenimme kunnes minä sanoin:

Sä ajattelit että meidän piti puhua?

Stella laski paistinlastan kädestään ja kääntyi minuun päin. Hänellä oli isoruutuinen keltamusta paita ja kuluneet farkut, mutta nekin vaatteet pukivat häntä. Sellainen Stella oli, eleganssi oli ryhdissä ja koko vartalossa ja hän sai yksinkertaisimmankin vaatteen näyttämään huipputyylikkäältä.

Sinähän se yleensä haluat puhua, hän sanoi, ja hänen äänensä oli ilmeetön kun hän lisäsi:

Mä en tunne siihen mitään tarvetta. Asiat nyt on niin kuin on.

Björn oli lyhyenläntä tv-ohjaaja Tukholmasta, miellyttävä mutta varautunut. Päivällinen sujui kuten pariskuntien päivälliset yleensä silloin kun he eivät tunne toisiaan. Stella puhui enimmäkseen Alinen kanssa, ja Björn ja minä jouduimme kääntymään toistemme puoleen. Se ei sujunut kovin hyvin, hän puhui pitkään jalkapallosta ja Zlatanista enkä osannut osallistua siihen kuin myöntelemällä. Kun oli jo myöhäistä ja olimme avanneet viimeisen viinipullon, Stella sanoi yhtäkkiä:

Kuulkaa, mun täytyy kertoa autosta, jonka Thea on saanut yhdeksäntoistavuotislahjaksi!

Hän kääntyi Björnin puoleen ja lisäsi:

Thea on minun veljentyttäreni ja hyvin hemmoteltu.

Björn nyökkäsi kohteliaasti, ja minä istuin siinä ja toivoin että Stella näkisi minut, pelkkä pieni silmäys olisi riittänyt: hän ei ollut katsonut minua silmiin koko iltana.

Hän nauroi itsekseen jo ennen kuin alkoi puhua.

Se on Mitsubishi Pajero, hän sanoi ja näytti siltä kuin olisi tukahduttanut pienen tirskahduksen.

Mä tiedän mallin, minä sanoin. Mikä siinä on noin hauskaa?

Sandi kertoi mulle mitä Pajero tarkoittaa espanjaksi, Stella sanoi ja yritti pysytellä vakavana. Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa auton nimi jouduttiin muuttamaan, sillä kukaan ei ostanut sitä. Ei varsinkaan miehet.

Ja mitä se sitten tarkoittaa? Björn kysyi.

Stella kohtasi Björnin katseen, niin kainostelematta että huomasin Alinen panevan hänen häpeilemättömyytensä merkille ja paheksuvan sitä, ja katsoi tätä silmiin sanoessaan:

Runkkaria.

Björn hätkähti mutta palautti pian kasvoilleen ystävällisen ilmeensä ja onnistui jopa hymyilemään. Minäkin yritin hymyillä mutta tunsin kasvolihaksieni olevan kireät.

Jaaha, Björn sanoi. Ei hassumpaa.

Mä näen sen niin selvästi, Stella jatkoi piittaamattomana, kaikki ne ruotsalaiset ja suomalaiset miehet seiskytluvulla. Jotka oli niin ylpeitä Volvoistaan.

Hän hymyili edelleen ja hänen katseensa oli yhä kiinnittynyt Björniin. Puhuessaan hän sormeili hajamielisen oloisesti hiussuortuvia jotka laskeutuivat hänen vasemmalle olkapäälleen.

Ajatelkaa noita Suomi-äijiä, jotka tuli kotiin vanhaan maahan näyttämään miten hyvin niillä meni. Ajatelkaa, jos niiden Volvo Amazonin tai Kaksisataanelikymppisen nimi olisikin ollut Volvo Runkkari. Se olisi ollut niin paljon hauskempaa!

Näin hämmentyneisyyden Björnin silmissä ja näin miten Aline yritti pidätellä itävää raivoa.

Otatko lisää viiniä, Björn? minä kysyin kohteliaasti, nostin pul­­loa ja täytin hänen lasinsa.

Mikä sua oikein vaivaa, Stella kysyi kun Aline ja Björn olivat lähteneet ja siivosimme jälkiä. Sä olit niin hiljainen koko illan. Ja sä tuskin edes hymyilit Pajerolle, vaikka se oli niin hauskaa. Eikö sulla ole enää huumorintajua?

Totta kai mulla on huumorintajua, minä sanoin. Ja sinä olit säkenöivä kuten aina, rakkaani, mutta miksi Björnin piti kuulla se juttu kun se tapasi meidät ensimmäistä kertaa?

Björn on ruotsalainen, Stella sanoi. Ruotsalaiset miehet ei ota miehisyyttään niin vakavasti.
En usko että voit arvioida kaikkia ruotsalaisia miehiä samalla mitalla. Vai tunnetko heidät kaikki henkilökohtaisesti? Viisi miljoonaa miestä?

Hitto että sä jaksat olla hapan! Stella kivahti.

Hapan? Entä sä, joka istut kertoilemassa tuollaisia roskajuttuja vaikka meillä ei ole ollut seksiä sitten elokuun?

Stellan silmäluomet värähtivät ja katse häilähti nopeasti takanani olevan seinän yli, mutta sitten hän siristi silmiään, katsoi suoraan minuun ja sanoi:

Niin, ja juuri äsken sä päätit ettei meillä ole sitä tänäkään yönä. 
Niinpä mä taisin tehdä, minä sanoin. No voi! Hupsista!

Me seisoimme hänen avoimessa design-keittiössään välissämme pitkä marmorinen työtaso, seisoimme siten ainakin kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia, eikä katseissa joita loimme toisiimme ollut rakkauden tai ystävyyden rahtustakaan. Ja seistessämme siinä mieleeni tuli ajatus, joka ei ollut koskaan ennen pälkähtänyt päähäni: että Stella oli muuttumassa yhä enemmän Alexin kaltaiseksi.

Joulun ja uudenvuoden tienoilla vietin enemmän aikaa äidin ja isän kanssa kuin Stellan ja Sandrinen. Ja tapaninpäivänä söin päivällistä Alexin ja Karinan luona, ja ihmeekseni minut kutsuttiin uudenvuodenjuhliin Krister ja Salla Tuomisen luokse: olin tavannut Kristeriä vain muutaman kerran Stellan kanssa viettämieni vuosien aikana. Mutta me teimme muutaman tapaamisyrityksen, Stella ja minä, ja loppiaisaattona söin päivällistä Mankkaalla hänen ja Sandrinen ja Amirin kanssa. Amir oli valmistanut persialaisia alkuruokia, oliiveja rouhittujen saksanpähkinöiden ja siirapin kera ja viipaloitua lammasmakkaraa munakoison ja mintun kera. Me juhlimme sitä että Sandrine oli voittanut toisen palkinnon suuressa valokuvauskilpailussa ja että Amirin ensimmäinen lukuvuosi lääketieteellisessä oli ollut menestys. Stella kertoi että hänen alaistensa mielestä yrityksellä pitäisi olla sivu MySpace-­yhteisösivustolla, ja sitten hän kysyi Sandrinelta ja Amirilta mitä mieltä he olivat, ja Sandrine sanoi että MySpace oli enimmäkseen muusikoille ja muille taiteilijoille, eikä Stellar Solutions hänen mielestään sopinut sinne.

Pinnalta katsoen keskustelu lainehti rentona ja ystävällisenä, mutta pinnan alla tunnelma oli kireä: en usko että Stella puhui suoraan minulle kertaakaan päivällisen aikana, enkä minäkään puhunut suoraan hänelle. Mutta parhaiten muistan sen, kun Amir pyysi minua tulemaan takkahuoneeseen lopetettuamme aterian kupillisiin espressoa.

Tule, haluan näyttää sinulle jotain, hän huusi pohjakerroksesta.

Olin juonut ruuan kanssa punaviiniä ja sen jälkeen lasillisen konjakkia, enimmäkseen tukahduttaakseni ahdistuksen jota minun ja Stellan väliin noussut muuri aiheutti. Alkoholi lämmitti, tunsin mielialani paremmaksi ja melkein juoksin kierreportaat alas.

Amir oli mennyt nettisivustolle ja ottanut esille vanhat valokuvat Abu Ghraibin vankilan nöyryytetyistä vangeista. Ne olivat ne kaikkien tuntemat kuvat, joissa korpraali Lynndie England ja erikoissotilas Charles Graner olivat kiduttajan roolissa. Siinä oli kuva elävään pinoon kootuista alastomista ja likaisista irakilaisista miehistä ja kuva Lynndie Englandista ja alastomasta vangista talutushihnassa ja monta muuta. Eräs muistikuva välähti mieleeni ennen kuin ehdin estää sitä, kuva groteskista kyltistä, jonka olin nähnyt lähellä Prahan lentokenttää viisitoista vuotta aiemmin: TEST the WEST, WEST is the BEST.

Mä näin nuo kuvat kun ne ilmestyivät, minä sanoin. En halua nähdä niitä enää.

Haluan vain että sinä ymmärrät, Amir sanoi ja katsoi minua kiihkeästi. Haluan että annat sen upota tajuntaasi. Mitä sinä näet? Mitä luulet että nöyryyttäjät haluavat sinun näkevän?

Amirin silmät olivat mustat kun hän katsoi minua sillä tavoin, ja se mustuus herätti minussa muiston, jonka alkuperää en ensin osannut jäljittää. Mutta sitten välähti taas yksi muistikuva, ja näin edessäni Jakob Rabellin kaikkein ahdistuneimmillaan ja epätoivoisimmillaan, näin Jakobin tyhjät mutta silti vaativat silmät. Pudistin päätäni ja tunsin kuinka koko ruumiini huusi minua lähtemään sieltä:

Minähän sanoin etten halua enää nähdä noita kuvia. Sen kuin katselet niitä jos haluat, mutta minä lähden nyt ylös Stellan ja Sandin luo.

Vastaa vain kysymykseeni ennen kuin lähdet, Amir sanoi. Mitä he haluavat sinun näkevän?

Totta kai minä tiesin mitä Amir halusi minun vastaavan. Ja ymmärsin sen mitä hän halusikin minun ymmärtävän. Se on nöyryytyksen ja kidutuksen perimmäinen tarkoitus ja on aina ollut, siitä asti kun ensimmäinen kiduttaja oppi vetämään pihdeillä vangeilta kynnet ruhtinaansa käskystä, inkvisition venytyspenkeistä asti, siitä asti kun ensimmäisen tapetun lapsen pää iskettiin paaluun, siitä asti kun Jeesus ristiinnaulittiin, aina siitä asti kun joku muinaisihminen keksi kauhean rangaistuksen jossa hehkuva rautakeihäs työnnettiin peräaukosta ruumiin läpi, aina siitä asti kun alkuihminen luovutti ja hyväksyi sen että muistutti enemmän kissaa joka leikkii pyydystämänsä rotan kanssa kuin yksinkertaisempia petoeläimiä jotka tappavat ja syövät kun niiden on pakko. Joten sanoin Amirille mitä näin. Sanoin että näin lihaa, että näin lihaa samalla tavoin kuin teurastamossa voi nähdä lihaa, lihaa jolta on riistetty kaikki yksilöllisyys, kaikki inhimillisyys tai eläimellisyys, ja että juuri sitä kiduttajat halusivatkin meidän näkevän: merkityksetöntä, oikeudetonta lihaa. Ja sen sanottuani käännyin, aloin nousta portaita ja lisäsin:

Älä tule katkeraksi, Amir. On jo niin paljon ihmisiä, jotka ­vihaavat.

Stellan Mankkaan makuuhuoneen sänky oli reilusti yli kaksi metriä leveä. Sinä yönä hän ja minä nukuimme kumpikin puolen metrin alueella omassa reunassamme. Välissämme oli puolitoista metriä lumivalkoisen aluslakanan peittämää vapaata pintaa. Lunta se pinta muistuttikin: jäälakeutta, huurteista talvimaisemaa jossa kaikki elävä jäätyi jääksi. Minun ja Stellan olisi tarvinnut vain ojentaa kätemme ja koskettaa toista, koskettaa kättä tai käsivartta tai olkapäätä. Mutta me olimme pelon puuduttamia eikä kumpikaan meistä uskaltautunut lakeudelle mustassa yössä, enkä tiedä kumpi meistä nukahti ensin. Itse makasin valveilla reunallani mutta en ole varma ajasta, ehkä tunnin tai sinnepäin: makasin ja yritin päästä eroon kuvista, jotka Amir oli pakottanut minut näkemään uudestaan. Mutta olisi väärin jos väittäisin että Amirin kuvilla oli mitään tekemistä minun ja Stellan yön kanssa. Se mitä minun ja Stellan välillä tapahtui koski minua ja Stellaa. Me makasimme kuten makasimme ja nukuimme kuten nukuimme siksi että rakkautemme oli muuttumassa vihaksi.

Nousin ylös seuraavana aamuna ja laitoin aamiaista. Kun me olimme syöneet, Stella ja minä hyvästelimme toisemme nopealla halauksella jossa vartalomme tuskin hipaisivat toisiaan, ja sitten istuuduin Celicaan ja ajoin Helsinkiin. Kummallista kyllä annoimme sitten koko talven ja kevään ja puolikkaan kesää kulua tapaamatta toisiamme tai puhumatta siitä mitä oli tapahtunut. Me emme koskaan sanoneet tai kirjoittaneet selvästi toisillemme, että rakkautemme oli loppunut ja lähtisimme eri suuntiin, me vain emme tavanneet toisiamme, ja joskus minä mietin, mahtoiko Stella esittää ystävilleen että me olimme edelleen pari. Sillä me pidimme yhteyttä, lähetimme toisillemme lakonisia sähköposteja ja lyhyitä tekstiviestejä. Viesteissään Stella kertoi Sandrinen ­menestyksestä valokuvaajana tai Stellar Solutionsin kampanjoista, ja minä kerroin hänelle että kirjoittaminen sujui nihkeästi mutta olin saanut kahden kuukauden sijaisuuden Norssin lukiossa ja että olin myös hakenut useampia opettajanpaikkoja ympäri Uuttamaata. Mutta emme koskaan kirjoittaneet mitään henkilökohtaista, me tuskin kysyimme miten toinen voi emmekä edes sivunneet sitä tosiasiaa, että olimme loitonneet toisistamme ja ­lakanneet tapaamasta.

Toukokuun alussa katseeni sattui osumaan kuolinilmoitukseen Helsingin Sanomissa: siinä kerrottiin että Pirkko Vogt oli poistunut luotamme, rakastettuna ja kaivattuna. En ollut tavannut Lindaa niinä vuosina jolloin olin seurustellut Stellan kanssa, mutta mekin olimme pitäneet yhteyttä tekstiviestein. Aivan satunnaisesti ja pintapuolisesti, vain lämpimiä joulutervehdyksiä, ikävä kuulla avioerostasi, onnea uuden kirjan johdosta, tieto uudesta osoitteesta – erottuaan Raimosta Linda oli muuttanut takaisin Vantaalle, tälläkin kertaa vanhaan puutaloon – ja epämääräisiä suunnitelmia lounaalle menosta ja niin edespäin. En voinut mennä Pirkon hautajaisiin sillä minulla oli oppitunteja silloin, mutta lähetin sinivalkoisen kukkakimpun, ja seuraavana iltana Linda soitti ja kiitti osanotosta ja me juttelimme pitkään. Sitä seuraavana iltana Linda soitti taas, ja seuraavana iltana soitin minä, ja keskustelut antoivat lohtua, olimme kaksi kolhuja kärsinyttä ihmistä ja vertailimme opetuksia jotka elämä oli meille antanut. Pian me päätimme tavata, ja kesäkuun alussa söimme lounasta eräässä keskustan kauppakeskuksessa sijaitsevassa sushibaarissa. Lounaan aikana minä myönsin – en ollut tunnustanut sitä kenellekään muulle, en varsinkaan Stellalle – että en pystyisi pitämään Sinebrychoffinkadun isoa vuokra-asuntoa kauempaa, jos en alkaisi ansaita enemmän, vaan minun olisi pakko etsiä jotain pienempää. Ja sanoin Lindalle että hän ja Regina Fricke olivat olleet väärässä uskoessaan, että olisi helppoa toistaa Sepänpuiston uneksijan menestys. Linda kumartui pöydän yli, siveli käsivarttani ja sanoi seuranneensa uraani ja nähneensä että minulla oli vastoinkäymisiä ja olevansa pahoillaan jos oli rohkaissut minua johonkin mikä oli osoittautunut harha-askeleeksi. Minä pudistin päätäni ja puristin hänen toista kättään joka lepäsi valkoisena ja hiljaa pöydällä, sanoin ettei mikään ollut hänen vikansa ja että olin iloinen että hän oli uskonut kykyihini.

Lounastapaamisen jälkeen jatkoimme puhelinkeskustelujamme, puhuimme joka ilta, ja keskusteluista tuli niin pitkiä että matkapuhelin oli hehkuvan kuuma kun katkaisin puhelun. Heti juhannuksen jälkeen Linda lähetti minulle pitkän tekstiviestin. Hän halusi kutsua minut syömään, viesti sisälsi reitin ja bussiaikataulun hänen taloonsa, joka oli Hakkilassa kaukana pohjoisessa, tule bussilla tai autolla, ihan miten tahdot, mutta tuo joka tapauksessa pullo viiniä, hän kirjoitti. Ja minä olin niin innokas tapaamaan Lindaa taas, että lähdin Långholmenilta keskellä valoisinta kesää ja ajoin veneellä selän yli Ramsnäsuddiin ja sitten autolla ne nelisenkymmentä kilometriä Helsinkiin. Pysäköin auton Hietalahden torille, menin kotiin, kävin suihkussa ja ajoin kesäparran pois, valitsin lilanvärisen kauluspaidan ja puin ylleni hienoimman pikkutakkini. Sitten kävelin Rautatien­torille ja löysin laiturin josta Hakkilan bussit lähtivät.

Linda asui etäisellä asuntoalueella metsän reunassa, mutta hänen ohjeensa olivat tarkat ja löysin vaatimattomalle talolle ongelmitta. Satoi, ja ehdin kastua kunnolla kävelyni aikana.

Voi sua raukkaa, Linda sanoi hymyillen kun olin koputtanut kuistinovelle ja hän oli päästänyt minut sisälle. Haluatko käydä suihkussa ja lainata kuivia vaatteita ennen kuin syödään?

Sun vaatteet ei kyllä mahdu minulle, sanoin hymyillen minäkin.

Mulla on jäljellä Raimon housuja ja paitoja, hän sanoi. Mun on vaikea heittää tavaroita pois, joten otin ne mukaani kun muutin tänne. Ja on täällä Tomminkin vaatteita.

Sä todellakin säästät kaiken, minä sanoin.

Linda hymyili taas:

Tommin vaatteet on uusia. Se on muuttanut taas kotiin. Mutta vain siihen asti kunnes sen talous paranee, sillä ei ole töitä juuri nyt.

Syökö Tommi meidän kanssa? minä kysyin.

Se tuntui takaiskulta. Tommi oli mukava, mutta olin odottanut saavani olla kahden Lindan kanssa.

Ei, me ollaan kahden, Linda sanoi. Tommi on lähtenyt jonnekin, en ole nähnyt sitä eilisen jälkeen. En oikeastaan näe sitä kovinkaan paljon. Kun se on kotona, se istuu enimmäkseen huoneessaan eikä halua että häiritsen sitä.

Vaihdan mielelläni vaatteet ja ripustan omani kuivumaan, minä sanoin. Kuinka pitkä Raimo on?

Suunnilleen samanpituinen kuin sä.

En mahtunut Raimon farkkuihin, ne kiristivät liikaa vyötäröltä. Mutta ripustin vaatteeni Lindan kellarissa sijaitsevaan kylpyhuoneeseen ja vedin ylleni Raimon harmaat puuvillaiset kotihousut ja punaisen t-paidan, joka kiristi vain vähän rinnan kohdalta. Sitten me istuuduimme pöytään sateen jatkuessa ulkona: se oli voimistunut ja ulkona oli melkein talvipimeää, vaikka oli juhannuksen jälkeinen viikko ja Suomi oli täynnä turisteja jotka olivat tulleet saadakseen kokea valkeat yöt. Syödessämme Linda puhui yksitoikkoisesta työstään taidesäätiössä ja siitä miten kyllästynyt oli kirjoittamaan arvosteluja, ja minä puhuin siitä mikä tappio oli joutua hakemaan taas opettajan töitä mutta tunnustin ettei minulla ollut vaihtoehtoa. Ja Linda kertoi miten huolissaan oli Tommin tulevaisuudesta: Tommi ei ollut päässyt mihinkään korkeakouluun, oli tuskin edes yrittänyt, sen sijaan hänellä oli ollut liikeideoita mutta hän ei ollut koskaan saanut tehtyä niistä totta, hänessä on jotain kärsimätöntä, hän ei tunnu löytävän paikkaansa, Linda sanoi ja kertoi Tommin saaneen potkut edellisestä työpaikastaan varaston esimiehenä. En kertonut Lindalle mitä olin ajatellut kun tapasin Tommin Stellan luona, en tiedä miksi vaikenin siitä. En myöskään sanonut selvästi että Stella ja minä emme enää tavanneet, oletin että Linda luki sen rivien välistä. Mutta kuvailin miten olin yrittänyt löytää paikkani Mankkaan talossa ja Stellan menestyneessä elämässä, ja miten siihen oli sisältynyt aikuistuvaan Sandrineen tutustuminen ja jatkossa myös hänen poikaystäviinsä Kasperiin ja Amiriin ja hänen serkkuunsa ­Theaan. Enkä salannut sitä että olin epäonnistunut. Sanoin että olin tullut hyvin toimeen Sandrinen kanssa, mutta en ollut jaksanut tukea Stellaa kun hän oli panostanut yritykseensä ja uraansa, olin ollut liian keskittynyt itseeni ja omiin asioihini.

Thea, Linda sanoi, siis Alexin ja Karinan tytär? Mitä hänestä on tullut?

Thea on aika… hurja, minä sanoin. Se ajoi autolla ojaan matkalla juhliin Sipooseen nyt juhannuksena. Autossa oli seitsemän nuorta, mutta ne selvisi murtuneilla kylkiluilla ja haavoilla. Siinä olisi voinut käydä pahemminkin.

Se oppii kyllä, Linda sanoi. Mutta juuri tuollaistahan sitä pelkää. Noita kakaramaisia virheitä, jotka voi maksaa niiden hengen.

Kun puhuimme Theasta, tulin ajatelleeksi Alexia joka oli soittanut minulle edellisenä päivänä ja kuulostanut epätavallisen hyväntuuliselta, ja kerroin Lindalle, että Alex oli kutsuttu juhliin jotka finanssivelho Wahlroos aikoi pitää Joensuun kartanossa elokuussa. Jopa Ruotsin kuningas ja kuningatar tulevat, Alex oli sanonut ja kuulostanut niin omahyväiseltä kuin vain Alex saattoi kuulostaa kun hänellä meni hyvin. Linda reagoi vaikenemalla ja polttamalla tupakan katsellen ulos ikkunasta, ja minä muistin kaiken mitä oli tapahtunut ja ajattelin että olin tehnyt tyhmästi kertoessani Alexista. Klasun kuolemasta oli viisitoista vuotta ja Linda oli valovuosien päässä siitä rikkaudesta, jota hän ja Klasu olivat tavoitelleet noina kultaisina vuosina, jolloin kaikki tuntui niin helpolta ja lupaavalta. Mutta sitten Linda sammutti savukkeensa, kohtasi katseeni ja sanoi:

En mä kaipaa niitä aikoja ja sitä elämää, jos niin kuvittelet. Se ei ollut koskaan mun juttuni. Tunnen itseni vähän yksinäiseksi, mutta asiani ovat silti hyvin.

Keskiyöhön mennessä sade oli loppunut, eikä kuulunut muuta kuin puiden lehdistä tippuvien pisaroiden hauras ääni. Silloin kuulin portin kirahtavan ja soran ratisevan kun joku lähestyi taloa. Sitten ulko-ovi avautui ja eteisessä kolisteltiin.

Sinäkö siellä, Tommi, Linda huusi. Missä sä olet ollut, kulta?

Mä jäin yöksi yhden kaverin luo ja sitten me ollaan hengailtu kaupungilla koko päivä, kuului miehen ääni seinän takaa.

Tule sisälle tervehtimään, Linda jatkoi, ja sitten Tommi ilmestyi olohuoneeseen, yhtä pitkänä ja vaaleana ja leveäharteisena kuin olin nähnyt hänet Thea Rabellin seurassa Mankkaalla pari vuotta aiemmin. Tommi oli ollut varovainen ja ujo Stellan luona, mutta hänessä oli ollut myös jotain avointa ja mutkatonta. Nyt hän oli arempi, hän katsoi minua nopeasti silmiin ja mumisi hei, sitten hän irrotti kätensä kädestäni ja vastasi yksitavuisesti pariin Lindan esittämään kysymykseen ja vetäytyi huoneeseensa niin pian kuin voi. Seurasin häntä katseellani kun hän nousi portaita, mutta sitten hän katosi näkyvistäni, ovi avattiin ja suljettiin siellä ylhäällä, ja sen jälkeen Linda ja minä jatkoimme keskusteluamme vielä hetken, ja jotenkin oli ollut koko ajan selvää että jäisin yöksi: jo se että istuin keittiönpöydän ääressä pukeutuneena Raimon housuihin takasi sen. Linda meni puutarhaan polttamaan viimeisen savukkeen ja minä nousin tuolistani ja katselin häntä ikkunan läpi, hän näytti laihalta ja kumaraselkäiseltä ja tupakan pää hehkui hämärässä. Katseeni osui valokuviin, jotka olivat olohuoneen lipaston päällä. Siinä oli kuva Klasusta ja Lindasta nuorina, heillä oli juhlavaatteet yllä ja näin että kuva oli otettu Ramsvikissä, vaalea päärakennus näkyi heidän takanaan. Linda ja Klasu katsoivat suoraan kameraan, he olivat vakavia ja heissä oli jotain haavoittuvaa, kuin he olisivat nähneet valokuvaajan tulevaisuuden viestintuojana ja halunneet kysyä häneltä: voimmeko me todellakin luottaa sinuun? Toisessa kuvassa Linda piteli pientä Tommia sylissään ja siinäkin kuvassa oli kesä, Linda seisoi kukkivan sireenipensaan edessä ja ilta-auringon säteet osuivat hänen kasvoihinsa ja siivilöityivät hänen hiustensa läpi niin että hän muistutti madonnaa. Kun Linda tuli sisälle puutarhasta, nousimme hiljaa ja varovasti portaita ja käännyimme vasemmalle Lindan huoneeseen. Me riisuuduimme eleettömästi, ovessa oli avain, ja näin että Linda lukitsi sen ennen kuin ryömimme sänkyyn. Ehkä juuri se sai minut kysymään kuuleeko Tommi? ennen kuin me aloimme suudella, ja Linda vastasi sillä on kuulokkeet kun se pelaa, ja se pelaa usein koko yön, ja vastaus rauhoitti minua, mutta rakastelimme kuitenkin hiljaa ja varovasti, makasimme lusikka-asennossa ja kaikki kävi melko nopeasti, enkä usko että Linda ehti laueta, ei niin kuin hänellä oli tapana kun hän seisoi tai makasi niissä asennoissa joissa minä hallitsin häntä, ja sanoi niitä asioita joiden pornahtavuus teki minut hulluksi himosta. Mutta jälkeenpäin hän silitti hellästi tukkaani, ja minä hyväilin hänen poskeaan ja kaulaansa ja harteitaan, ja sitten me nukahdimme kasvokkain ja nukuimme tiiviisti yhdessä koko yön. Kun heräsin, oli lauantai eikä kiirettä mihinkään, mutta ajatus Tommista hermostutti minua. Linda ja minä keitimme kahvia ja katoimme pöytään aamiaista, Tommin huoneen ovi pysyi suljettuna ja näin että ­Linda oli nukkunut hyvin ja rentoutunut, joten join kahvini kaikessa rauhassa ja söin vähän melonia ja paahtoleipäviipaleen briejuuston kanssa ja valmistauduin sitten lähtemään. Eteisessä Linda halasi minua lujasti ja pitkään ja sanoi:

Se oli ihanaa. Mutta ei aleta sekoilla nyt enää.

Mitä sä tarkoitat? minä kysyin. Eikö me tavata enää?

Totta kai tavataan, Linda sanoi. Mutta ei näin.

Hän irrottautui halauksesta ja otti askeleen taaksepäin, katsoi minua ja jatkoi:

Tiedän että sä yrität parhaillaan unohtaa Stellaa.

Mä olen jo unohtanut hänet, minä sanoin.

Linda hymyili, ja hänen äänessään oli lämpöä mutta myös surua kun hän sanoi:

Ei, et ole. Ja kun sä yrität rimpuilla vapaaksi, tulet mun luokseni. Niin sä olet aina tehnyt.

Rakastan sinua ja sä tiedät sen, minä sanoin.

Niin, mä tiedän sen, Linda sanoi. Mutta sä et ole hulluna ­minuun.

Muutama päivä sen jälkeen kirjoitin vihdoinkin. En sähköpostia vaan vanhanaikaisen kirjeen, käsin ja oikealle kirjepaperille. Kirjoitin aika lyhyesti. Se ei ollut minulle tyypillistä, mutta sillä kertaa ei mielestäni ollut paljon sanottavaa. Tavoittelin arvokasta loppua. Kirjoitin:

Rakas Stella,

Viime talvena me vain annoimme kaiken loppua puhumatta asioita selviksi. Haluan sanoa, että toivon sinulle kaikkea hyvää. Luin, että Solutions oli saanut palkinnon jostain kampanjastaan (en tietenkään muista mistä, se maailma on minulle niin vieras). Onnea joka tapauksessa! Minulla menee OK, en ole saanut vielä opettajanpaikkaa, mutta uskon saavani sellaisen.

Muistatko kun kirjoitit minulle, että taivasta ei ole vain Berliinin yllä vaan kaikkien kaupunkien? Siitä on kauan, mutta uskon edelleen että myös Helsingin yllä on taivas. Toivon että löydät onnen omalla tahollasi ja minä omallani.

Tulet aina olemaan osa minua, Stella. Pidä itsestäsi huolta.

Stella vastasi sähköpostilla, ja hänen vastauksensa oli yhtä lyhyt. Hän kiitti kirjeestä ja kertoi että Sandrine oli jättänyt Amirin: Amirista oli tullut liian mustasukkainen ja hän oli yrittänyt ohjailla Sandin elämää liikaa. Sitten Stella kiitti onnitteluista ja kirjoitti että hän ja Matleena harkitsivat Solutionsin myymistä, he olivat saaneet hyvän tarjouksen eräältä ruotsalaiselta mediakonsernilta. Ja sitten hän lopetti:

Näin on hyvä. Sinäkin olet osa minua, mutta me rakastamme toisiamme parhaiten matkan päästä. Sano Lindalle terveisiä :).