2.

Laskut ja tiliotteet ja erilaisten yhdistysten kutsut eivät lakanneet tulemasta, äidin elämä jota olin pitänyt niin ahtaana ja pienenä osoittautui paljon suuremmaksi ja vaikeammin lopetettavaksi kuin olin osannut kuvitella. Ja sitten olivat intiimimmät löydöt. Kun kävin läpi äidin tavaroita, löysin joukon huolella laadittuja ja hyvin pidettyjä valokuva-albumeja hänen nuoruudestaan. Yhdessä albumissa oli kauniit kirkkaanpunaiset kannet, joissa oli pienet jugendtyyliset kultakoristeet ylä- ja alareunassa. Kuvissa äiti oli hyvin nuori, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista, ja joissakin hän istui merenrannalla seurassaan tyylikäs poika, jota luulin ensin isäksi. Katsoin mustavalkoisia kuvia lähemmin. Äiti oli niissä niin kaunis, pieni ja hento mutta silti täynnä iloa ja voimaa. Näin myös ettei kuvan nuori mies ollut isä. Isä oli ollut hänkin tyylikäs nuorena, mutta toisella tavalla. Se on asia, jonka olen alkanut ymmärtää nyt kun lähenen kuuttakymmentä, se että oikeastaan useimmat ovat varsin kauniita nuorina, myös ne jotka uskovat olevansa rumia tai joita pidetään sellaisina. Haavoittuvuuden ja tyhjyyden yhdistelmä tekee nuorista kasvoista viehättävät, se että on kirjoittamaton lehti, itsekeskeinen ja hauras. Äiti pihisteli aina valokuva-albumiensa muistiinpanoissa ja selityksissä, minun lapsuusvuosieni albumissa Klaavuntieltä ei siinäkään lue juuri mitään. Mutta joskus hän teki poikkeuksen, kuten yhdessä kuvassa hänestä ja miehestä joka ei ollut isä: he istuivat hiekkarannalla, vierekkäin mutta hiukan erillään, välissä oli rako. Miehellä oli yllään uimahousut ja äidillä uimapuku, ja kuvan alla luki Robertin kanssa Fäbodassa kesällä 1954. Sen, että kuvan mies oli Robert, olin ymmärtänyt jo ennen kuin sain siitä vahvistuksen, ja päätin olla koskaan enää mainitsematta häntä isälle.

Kun hautakivi tuli, harmaankiiltävänä ja kaiverrettuna äidin nimellä ja kahdella tärkeällä päivämäärällä, oli pääsiäinen. Kun kivi oli pystytetty, lähdin heti Malmille mukanani lyhtyjä ja öljykynttilöitä ja narsisseja ja ruusuja ja kaikkea mitä kiireessä löysin: huolissani siitä ettei haudasta kuitenkaan tulisi tarpeeksi hieno minä melkein tyhjensin kukkakaupan Töölön­torin laidalla, ja silti ostin vielä lisää kukkia kojusta hautausmaan sisäänkäynnin vierestä. Haudalla aioin poistaa äidin numeron puhelimestani: olin kuvitellut mielessäni miten suorittaisin sen kuin rituaalin, melkein kuin rukouksen. Mutta kun seisoin siinä – oli varhais­kevään päivä, kaikki oli alastonta ja hentoa, paljaiden lehtipuiden ­oksat harottivat kuin nälkäiset harmaat sormet kohti kalpeansinistä taivasta – en pystynytkään siihen. Ja juuri sen tajuaminen etten pystynyt siihen, sai minut järjestämään kukat ja painamaan lyhdynkepin niin syvälle kuin sain ja sytyttämään öljykynttilän ja seisomaan hetken siinä auringossa, ja sitten lähtemään sieltä ja ajamaan kotiin Linnankoskenkadulle ja soittamaan sieltä Krister Tuomiselle jo ennen kuin sain takkia yltäni. Sanoin Kristerille, että nyt jos koskaan minä tarvitsin sekä pappia että ystävää, ja kysyin lähtisikö hän kävelylle kanssani. Krister sanoi että hän tulisi mielellään, mutta hän oli juuri lopettelemassa muuttoaan, hän oli muuttamassa vuokra-asuntoon Tukholmankadulle Meilahteen. Kysyin häneltä miksei hän ollut soittanut minulle, minähän asuin lähellä ja olin hänelle palveluksen velkaa siitä että hän oli auttanut minua äidin tavaroiden kanssa. Krister sanoi että hänellä oli apunaan sekä Arno että tyttärensä Jessica ja Alva, se oli yksi aikuisten lasten mukanaan tuomista eduista, muuttoapua löytyi aina kun tarvittiin. Ja sitä paitsi, Krister lisäsi, minä olin vaikuttanut kovin surulliselta ja ahdistuneelta niinä päivinä kun tyhjensimme äitini asunnon: hän oli olettanut että tarvitsin aikaa itselleni, aikaa selvitellä tunteitani ja ajatuksiani. Mutta voinko sitten tulla auttamaan sinua nyt? minä kysyin. Krister vastasi että kaikki oli valmista, Arno ja hän kantaisivat ison vaatekaapin sisälle, ja sitten hän olisi valmis lähtemään kävelylle.

Me kävelimme Seurasaaren ympäri ja puhuimme paljon vakavammin kuin edellisellä kerralla. Sanoin Kristerille että minua vaivasi jokin paha jonka nimeä en tiennyt, tuntui siltä kuin minulla olisi ollut reikä sielussa. Sanoin että olin usein syyttänyt ahdistuksestani uskontoa ja tein niin vieläkin: syytin kaikkia kieltoja ja kehotuksia, kaikkia moraaliopetuksia, sillä kaikki se mitä isoisä ja isoäiti ja äiti ja mummu ja serkut Pohjanmaalla olivat sanoneet minulle kun olin lapsi oli tehnyt minusta pelokkaan ihmisen, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Krister sanoi tietävänsä että ajattelin niin: me olimme puhuneet niistä asioista jo nuorena. Krister oli aina juonut vähemmän kuin Alex ja Jan-Roger ja minä, ja hän väitti olevansa ainoa joka muisti mitä olimme sanoneet toisillemme nuorena. Ja, hän lisäsi, jo silloin hän oli surrut sitä että suhteeni uskontoon oli niin vaurioitunut: uskonjärjestelmän piti tukea ihmistä, antaa hänelle voimaa arjessa ja kriisien aikana, ei estää ja pakottaa.

Puhuessamme Krister ja minä olimme kävelleet takaisin kohti Meilahtea, ja siellä me istuuduimme korkealle kalliolle joka laski jyrkästi Humallahteen.

Muistatko, Krister sanoi, me istuttiin täällä myös sinä keväänä kun Salla odotti Arnoa.

Muistan, minä sanoin. Se oli silloin kun faija oli saanut potkut mutta löytänyt jo uuden työpaikan. Ja se oli juuri ennen kuin Stella lähti Berliiniin.

Minä luulen, ettet sä tiennyt sen lähtevän kun me istuttiin täällä, Krister sanoi. Sä puhuit että te olitte menossa johonkin konserttiin.

Imperietin konserttiin, minä sanoin. Me mentiin sinne. Ja konsertin jälkeen se kertoi mulle muuttavansa.

Siitä on kauan, Krister sanoi.

Siitä on helvetin kauan, minä sanoin.

Haluaisitko sä tulla katsomaan mun asuntoani? Krister kysyi. Siellä on sotkuista, ja suurin osa tavaroista on tietysti vielä purkamatta. Mutta mä voin tarjota lasillisen.

Okei, minä sanoin. Mutta vain yhden. En saa alkaa nyt ryypätä.

Sieltä oli vain muutama sata metriä Kristerin uuteen asuntoon, ja hetkistä myöhemmin astuin vanhaan hienoon funkishuoneistoon. Ilmaa ja valoa ja puhtaita pintoja, myös rappukäytävä oli avoin ja tyylipuhdas. Asunnossa Krister oli jo ehtinyt purkaa kuormasta ja asettaa paikoilleen monia huonekaluja ja tavaroita, mutta olohuoneessa ei ollut sohvaa eikä keittiössä pöytää.

Sä joudut sisustamaan melkein alusta asti? minä sanoin.

Se oli enemmän toteamus kuin kysymys, ja Krister vastasi:

Annoin Sallan ottaa kaiken mitä se halusi ja tyydyin siihen mitä jäi jäljelle. Mä olen nyt saanut paikan, Keravalta, joten teen tästä hienon heti kun alan saada palkkaa.

Katselin ympärilleni. Seinillä oli jo tauluja, keittiö oli järjestyksessä vaikka ruokapöytä puuttui, ja joillakin olohuoneen hyllyillä oli kauniita koriste-esineitä. Aavistin kaiken takana naisen käden ja ajattelin että Kristerillä oli jo uusi tyttöystävä: ennen pitkää hän kertoisi kuka.

Tieto Robertista oli saanut minut ymmärtämään miten vähän olin ollut kiinnostunut äidin ja isän menneisyydestä. Minua olivat kiinnostaneet Alexin ja Stellan kaltaiset ihmiset, siksi että he olivat minun sukupolveani ja myös siksi, että he olivat ihmisiä joilla oli juuret syvällä Helsingissä ja vankka tausta. Myös Krister Tuominen tuli suvusta jolla oli Historia: hänen isänsä oli ollut museonjohtaja ja hänen esi-isänsä olivat olleet professoreita ja tutkijoita jo monessa sukupolvessa. Äidistä ja isästä tiesin että isä oli tullut Evitskogista Helsinkiin opiskellakseen merkonomiksi, kun taas äiti oli tähdännyt korkeammalle ja lukenut diplomikirjeenvaihtajaksi Handelshögskolanissa. Mutta missä he olivat tavanneet? Jossakin osakunnassa? Juhlissa kauppaopistolla tai Hankenissa? Vai olivatko he vain nähneet toisensa Aleksanterinkadun tai Mannerheimintien vilinässä ja rakastuneet ensi silmäyksellä? En tiennyt, sillä en ollut koskaan kysynyt. Ja nyt äiti oli poissa eikä isä muistanut paljon mitään.

Mutta en ajatellut pelkästään äitiä ja isää. Ajattelin yhä useammin Alexia ja Kristeriä ja Jan-Roger Johanssonia – en ollut tavannut Jan-Rogeria kymmeneen vuoteen, mutta tiesin että hän työskenteli edelleen Alexin alaisuudessa – ja yhteistä nuoruuttamme. Ajattelin Linda Vogtia, jonka kanssa olin vaihtanut vain pari yksittäistä tekstiviestiä viimeisen hänen luonaan viettämäni yön jälkeen. Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ajattelin Stellaa lämmöllä: kirje, jonka hän oli lähettänyt äidin kuoleman jälkeen, oli pannut minussa jotain alulle.

Kaiken pohdinnan keskellä sain idean romaaniin, josta piti tulla valoisa ja hyväntuulinen. Romaanissa kuuluisa kapellimestari jää eläkkeelle ja muuttaa saaristoon. Hänen lähin naapurinsa on paikallinen yrittäjä, joka kulkee ympäriinsä stetsonhattu päässä ja strassikoristeinen paita päällä ja palvoo Glen Campbelliä ja John Fogertyä ja johtaa vapaa-ajallaan country & western -bändiä. Bändi on järkyttävän huono, ja aluksi kapellimestari ylenkatsoo naapuriaan. Mutta vähitellen he tutustuvat toisiinsa ja kapellimestari alkaa vastahakoisesti pitää naapurista. Heillä on molemmilla kätkettyjä arpia ja salaisuuksia joita he tuskin tunnustavat edes itselleen, ja käy ilmi että stetsonhattuisessa naapurissa onkin odottamatonta syvällisyyttä, kun taas entinen tähtikapellimestari joutuu kohtaamaan oman elitisminsä pinnallisuuden. Annoin kirjalle työnimeksi ”Soita minulle Galveston”, ja toukokuussa, kun lukuvuosi läheni loppuaan, aloin kirjoittaa sitä. Annoin tapahtumien sijoittua kesäkauteen ja Ramslandetia muistuttaviin maisemiin, ja stetsonmiehen kodista tuli kieltämättä hiukan minun Långholmenin mökkini kaltainen, kun taas kapellimestarin vasta rakennettu palatsi muistutti nykyaikaistettua Ramsvikiä.

Asiani alkoivat sujua hyvin monessakin mielessä. Eräänä rohkeana hetkenä olin kysynyt asianajaja Fransbergiltä, valvoisiko hän minun etujani kuten oli valvonut äidin, ja Fransberg oli myöntynyt. Kun pesänselvitys oli tehty, Fransberg myi puolestani äidin pörssiosakkeet, ja sen jälkeen hän aloitti neuvottelut äidin serkkujen ja heidän lastensa kanssa Pohjanmaalla. Tarkoitus oli saada sukulaiseni ostamaan perimäni peltomaat ja metsäosuudet, ja hämmästyksekseni kaupat sujuivat nopeasti ja helposti ja tuottivat minulle merkittävän summan rahaa jopa Fransbergin vähennettyä palkkionsa. Ja samoihin aikoihin minulle soitti eräs elokuvatuottaja ja kutsui tapaamiseen. Tuottaja halusi ostaa Sepänpuiston uneksijan oikeudet ja aloittaa käsikirjoitustyön välittömästi. Hän ei pyytänyt minulta optiota muutamalla tuhannella vaan halusi maksaa suuren summan heti. Se että kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun yritin sisäistää ettei äitiä enää ollut, sai minut pyörälle päästäni ja syvensi syyllisyydentunnettani. Mutta en kuitenkaan voinut estää itseäni unelmoimasta – unelmoin sanovani irti Linnankoskenkadun pimeän ja meluisan vuokra-asunnon, ottavani pankkilainan ja ostavani vihdoinkin itselleni oman asunnon.

Juuri ennen juhannusta elokuvasuunnitelmat vuotivat tiedotusvälineille, ja ohjaajaehdokkaiden joukossa mainittiin kuuluisia nimiä kuten Aku Louhimies ja Stella Rabellin entinen rakastaja, vaaleapartainen Petri etsijänkatseineen. Uneksija ja minä olimme taas uutisten aiheita, yli kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Minut kutsuttiin pikaisesti seminaariin – Kirjasta elokuvaksi: miten se tehdään? – Suomi-areenalle Poriin heinäkuussa, ja kun MTV3-kanava sai tietää seminaarista, sieltä soitettiin ja he halusivat minut vieraaksi aamuohjelmaansa. Minä suostuin, ja sen johdosta näin näyn, jota en pystynyt pyyhkimään mielestäni ja joka sai minut taas kerran kääntymään Krister Tuomisen puoleen ja etsimään ohjausta tässä maailmassa jossa ei ollut katumusta eikä armoa.

MTV3 sponsoroi Suomi-areenaa, seminaareja jotka järjestettiin samaan aikaan perinteisen jazzfestivaalin kanssa, ja he tekivät ohjelmaa suuressa moottoriveneessä, joka oli ankkurissa Kirjurinluodon itärannalla olevassa vierasvenesatamassa. Eräänä heinäkuisena aamuna kävelin läpi Porin, jonka jazzkatu oli hiljainen ja edellisen illan festivaaliriehan viininroiskeiden ja ruoanjätteiden tahrima. Muistan että aamu oli poikkeuksellisen kaunis, täynnä herkkää linnunlaulua ja aurinkoa ja hiljaisuutta. Minulla oli huone eräässä Porin vaatimattomimmista hotelleista, mutta järjestäjät korvasivat kuluni ja saisin myös palkkion osuudestani seminaarissa. Kun olisin hoitanut oman osuuteni, ajattelin kuunnella Alex Rabellia ja talousguru Wahlroosia, he ja muutamat muut kuuluisuudet osallistuisivat englanninkieliseen seminaariin Noble­ Savage or Pragmatic Engineer? – The Finnish Brand in a Fast and Ever-Changing World. Äidin kuoleman jättämä tuhkanharmaa häivähdys oli jäljellä, se lävisti minut kokonaan, mutta tunsin myös iloa sinä aamuna, ansaitsematonta iloa siitä, että onneni oli kääntynyt niin kummallisella mutta johdonmukaisella tavalla.

Kello oli puoli seitsemän aamulla kun lähdin hotellista, kävelin vinosti torin poikki ja jatkoin kohti jokea. Sanoin itselleni että minulla oli ollut onnea: yhdeksänkymmentäluvulla kirjoittamani kirja hankki minulle edelleen paikan studion sohvalla viisitoista vuotta myöhemmin. Niin ei ollut kaikkien laita. Ajattelin myös nihkeitä keskusteluja, joita olin käynyt edellisen illan cocktail­tilaisuudessa, ja erästä lausetta, jonka Stella oli kerran kirjoittanut minulle Suomi-areenasta ja vastaavanlaisista tempauksista: Kaikki ovat siellä, mutta kukaan ei tunnu tietävän miksi.

Kirjurinluodon itäpuolelle vei kävelysilta. Kävelysilta oli osa vierasvenesatamaa, ja sen molemmin puolin oli kiinnitetty isompia ja pienempiä moottoriveneitä. Kaikkialla oli hiljaista, kaupunkilaiset nukkuivat, aamuliikenne ei ollut vielä alkanut. Kaupunginpuoleisella rannalla lepäili muutama onkimies, he makasivat selällään ruohossa onget ja reput ja kahvitermokset edessään. Ei kuulunut muuta kuin linnunlaulua.

Olin jo lähellä Kirjurinluodon rantaa, kun kuulin ääniä. Mumisevaa keskustelua, joko aamuväsymyksestä vaimeaa tai hiljaista jottei ympäristö heräisi. Keskustelu näytti kantautuvan eräästä isommasta veneestä, joka oli sillan oikealla puolella lähellä luotoa ja jonka peräkannella näin hahmojen liikkuvan. Kävelin reippaasti, niin kävelen aina, ja hyvin pian olin veneen kohdalla ja huomasin aliarvioineeni sen koon: se oli valtava, selvästi suurin kaikista siellä olevista veneistä, ja vei kolme laituripaikkaa.

Ja minä tunnistin sen. Olin yöpynyt siinä. Olin jopa ohjannut sitä, kun pieni seurue ylitti Kihdin eräänä yönä yhdeksänkymmentäluvun lopulla, Uneksijan menestystä seuranneena kesänä. Se oli Alex Rabellin italialainen moottoriristeilijä merkkiä ­Azimut, Alexin Clarabellaksi ristimä, tai ClaRabellaksi, sillä niin se oli maalattu sekä keulavannakseen että perään.

Olin vaistomaisesti siirtynyt kävelysillan vasempaan reunaan jotta en häiritsisi miehistöä aamutoimissaan. Nyt siirryin yhtä vaistomaisesti oikealle kohti venettä. En ollut nähnyt Alexia pitkään aikaan ja ehdin jo tuntea jälleennäkemisen iloa, ystävyyden aalto velloi minussa. Mutta se katosi kun näin mitä aurinkokannella veneen peräosassa tapahtui.

Alexia ei näkynyt: jos hän oli veneessä, hän oli siinä tapauksessa jommassakummassa ylellisessä makuuhytissä. Mutta arvasin että Alex oli jossain muualla ja oli sen sijaan lainannut Clarabellaa jollekulle toiselle. Hänellä oli tapana tehdä sellaista, lainata ihmisille sekä veneitään, autojaan että talojaan, hän oli sillä tavalla avokätinen.

Näin kaiken kuin hidastettuna elokuvana, ja äänet olivat heikkoja ja kaikuvia kuin ne olisivat tulleet kaivon pohjalta. Ensin vain seisoin ja tuijotin muutaman hetken, sitten suuntasin askeleeni poispäin mutta käänsin päätäni voidakseni edelleen katsella tapahtumia. En halunnut että minut olisi tunnistettu ja minulle olisi puhuttu, mutta minua sekä inhotti että kiehtoi se mitä näin: siinä oli kielletyn imua. Kului vielä muutama sekunti ja sitten minuun luotiin uhkaava katse, joka sai minut kiiruhtamaan pois. Kaiken kaikkiaan kyse oli vain viidestätoista sekunnista, korkeintaan kahdestakymmenestä, mutta näen edelleen kohtauksen silmieni edessä kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä.

Hytistä kuului vaimeaa jyskyttävää musiikkia. Kukaan peräkannella olevista ei reagoinut läsnäolooni. He olivat humalassa, ehkä aineissa, he näyttivät olevan omassa maailmassaan missä ei ollut sen enempää jokea, linnunlaulua, kävelysiltaa kuin mahdollisia ohikulkijoitakaan.

Yksi henkilöistä veneessä tunsi minut ja minä tunsin hänet. Vene oli Alex Rabellin, mutta ylellisellä aurinkotuolilla keskellä sen peräkantta, pukeutuneena pelkkiin löysiin värikkäisiin shortseihin, lojui Alexin aseenkantaja Jan-Roger Johansson.

Siellä oli myös pari nuorempaa miestä, joita en tuntenut. Heillä oli samantyyppiset puolipitkät shortsit kuin Jan-Rogerilla, toisella miehistä oli ylävartalo paljaana hänelläkin, toisella taas oli vaaleanvihreä pikeepaita. Molemmilla oli terävät piirteet, he olivat ruskettuneita, ja puolialastoman miehen vaalea tukka oli leikattu silloin muodissa olevalla tavalla: soturinkampaus, jossa hiukset oli ajettu pois ohimoilta ja niskasta mutta päälaelta se oli niin paksu ja takkuinen että muistutti kukon harjaa. Toisella miehellä oli pitkät ruskeat hiukset poninhännällä niskassa.

Jan-Roger oli jo hiukan harmaantunut ja paljon ohuthiuksisempi kuin nähdessäni hänet viimeksi. Mutta hänkin oli ruskettunut ja edelleen lihaksikas, ei kuitenkaan enää jäntevällä tavalla. Jan-Roger oli nyt leveä ja painava kuin härkä, ja vaikka hän oli puolimakuulla, hänen mahansa pullistui shortsien vyötärön yli isona ja kuperana. Toisilla miehillä oli aurinkolasit otsalle työnnettynä, mutta Jan-Rogerilla ne olivat käytössä: lasit jotka kätkivät hänen silmänsä eivät olleet mustat vaan yököttävän keltaiset.

Ja sitten oli se nainen, tyttö.

Nuo kolme miestä istuivat aurinkotuoleissaan kun minä kuljin ohi, heillä oli samppanjalasit kädessä, ja tyttö käveli ympäri ja tarjoili. Näin ja kuulin toisen miehistä sanovan jotain Jan-Rogerille, mutta en ollut riittävän lähellä erottaakseni sanoja, eikä Jan-Roger näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota nuoremman miehen repliikkiin.

Tytöllä oli jalassa korkeakorkoiset sandaalit, mutta muuten hän oli aivan alasti. Hän oli nuori, en osaa tarkalleen arvioida kuinka nuori, ehkä kaksikymmentä, ehkä kaksikymmentäviisi. Hän oli tummatukkainen tai ainakin esiintyi sellaisena, jalkoväli oli sileäksi ajeltu, vartaloltaan hän oli hoikka mutta rinnat olivat melko isot. Iho oli tasainen ja auringon ruskettama, mutta hänellä oli silmien alla mustat renkaat, joita meikki ei peittänyt.

Kun ohitin veneen, tyttö seisoi Jan-Rogerin vasemmalla puolella ja täytti hänen lasiaan. Jan-Roger piti lasiaan oikeassa kädessään kuin kiusanpäiten, niin että tytön täytyi kumartua eteenpäin kaataessaan, ja näin miten Jan-Roger vei vasemman kätensä tytön vartalon taakse ja miten tyttö hetken päästä nytkähti. Ensin näytti siltä kuin hän antaisi ylen, hänen kasvonsa kurtistuivat inhosta, mutta sitten hän silotti piirteensä alistuvaksi hymyksi.

Ja silloin minä huomasin että tytön kasvot muistuttivat Sandrinen kasvoja. Eivät kovin paljon, mutta riittävästi jotta minua vihlaisi.

Ja ehdin myös nähdä miltä Jan-Rogerin kasvot näyttivät kun hän teki mitä teki. Se oli sama ilme, jonka olin nähnyt neljäkymmentä vuotta aiemmin, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä vuotta aiemmin. Himokkuus. Miten hän nauttikaan käyttäessään valtaa, ennen kaikkea fyysistä valtaa, jonka sivuvaikutuksena toinen ihminen ei pelkästään tule nöyryytetyksi vaan tuntee myös terveytensä ja henkensä uhatuiksi.

Sama Jan-Roger, ainoa ero oli että kasvoissa oli nyt juonteita: hän oli painavampi, veltompi, karkeampi. Hän hymyili itsekseen kun tyttö kaatoi lasin täyteen, nuo hymyilevät kasvot olivat kuin kuminen diktaattorinnaamio, ja päähäni pälkähti ajatus joka oli käynyt mielessäni monta kertaa sinä vuonna, jolloin kuvat vallasta syöstyistä Hosni Mubarakista ja Muammar Gaddafista olivat levinneet maailmalla: miten kammottavia me vanhat olemme, niin groteskeja ja turmeltuneita, ja miten nuoret meitä varmasti vihaavatkaan nähdessään miten pahuus on kirjoitettu itsekkäisiin kasvoihimme, eivätkä siihen auta kalliit kasvojenkohotukset hienotunteisilla klinikoilla. Ja samalla kun minä hitaasti siirryin eteenpäin kävelysillalla, järkyttyneenä siitä mitä sivusilmällä näin tapahtuvan Clarabellan peräkannella, siellä soi puhelin, se soitti James Brownin Sex Machinen kertosäettä, ja pikeepaitainen mies heräsi horteestaan ja kurotti kättään puhelinta kohti ja näki minut sen tehdessään, ja hänen silmänsä muuttuivat kapeiksi ja häijyiksi, ja sekunnin tai pari näytti siltä kuin hän olisi aikonut nousta aurinkotuolistaan ja rynnätä perääni, get up! ja minä pelästyin ja käänsin selkäni Clarabellalle, get on up! ja kiinnitin katseeni sinne missä kävelysilta päättyi ja Kirjurinluodon hiekkatie alkoi, ja sitten lisäsin askelteni pituutta, mutta en tehnyt sitä virhettä että olisin alkanut juosta.

Oli merkillistä, että silloin ympäristön äänet palasivat täydellä voimalla. Kun kävelin ne muutama sata metriä tv-veneelle, pikkulinnut suorastaan karjuivat korvissani. Ne lauloivat riemuiten ja kiihkeästi, täysin estottomasti, kuin niitä olisi ollut tuhansittain ja ne olisivat kokoontuneet johonkin pikkulintujen urheilutapahtumaan, jossa kotijoukkue oli voittamassa. Ja minä ajattelin miten outoa niiden mielettömyys oli, sillä juhannuksesta oli monta viikkoa ja aamulaulanta oli yleensä jo hiljaisempaa siinä vaiheessa.

Hetken päästä istuin lähetysveneessä. Se oli ylellinen moottorijahti mutta paljon pienempi kuin Clarabella. Vaihdoin velvollisuudentuntoisesti poskisuudelmia naispuolisen studioemännän kanssa ja pudistin miespuolisen kättä, ja sitten nyökkäsin kuuluisalle uutisankkurille, joka istui hytissä ja odotti vuoroaan meikkaajan viimeistellessä hänen kuuluisaa ulkonäköään. Sitten kättelin kohteliaasti muita vieraita, arvostettua ohjaajaa ja menestynyttä kirjailijakollegaa, molemmat naisia, ja sitten aloitimme. Mutta minä olin sinä aamuna hajamielinen ja vähäpuheinen vieras, sillä en voinut ajatella muuta kuin että nuori tyttö oli vankina moottoriveneellä vain kolmensadan metrin päässä paikasta jossa olimme.